lauantai 28. heinäkuuta 2007

illan viimeinen helmi eli viitakko v:n leirilaulu

istun rannalla
katselen laineita
ne ovat kauniita
jokaisella on paikkansa

vesi lämmittää
kahlaan syvempään
haistelen elämää
siihen ihmettelemään jään
siihen ihmettelemään

oi, Herra, varjele meitä, suojele
ei kukaan kestä yksinään
oi, Herra, kuuntele, anna meille armosi
ethän hukkaa etsijää

lapset nauravat
on ranta aukea
ja minä kiitän Jumalaa
hän antaa tuulen puhaltaa
tänään tuuli puhaltaa

oi, Herra, varjele meitä, suojele
ei kukaan kestä yksinään
oi, Herra, kuuntele, anna meille armosi
ethän hukkaa etsijää.

verse: G C G C G C Em D C
chorus: G D Em C G D C

viitakko v:n konfirmaatiopuhe

Matt. 28:18-20

Hyvää päivää, hyvät Radio Tuusniemen kuuntelijat.

Muun muassa näin me kesäteologit yritimme luoda yhteishenkeä, kuivan huumorin kyllästämillä kuunnelmilla, joissa esitimme itse kaikkia osia ja rooleja. Yritys tuomittiin oitis. Roolitus meni ihan pieleen, pääosat, 25 kappaletta, kun oli jo jaettu. Eikä kahdesta miehestä saa aikaan yhteishenkeä. Siihen tarvitaan ne 25 pääosan esittäjää. Ja näiltä tapauksilta se sujui ihan luonnostaan. Esittämistä ei tarvittu. Kullakin oli oma paikkansa olla oma arvokas itsensä.

Tällaisella näyttämöllä oli hyvä olla ja viettää riparia. Askelkuvioiksi sovimme heti leirin alussa leirin yhteiset pelisäännöt. Ne sovittiin, jotta jokaisen oli mahdollista tuntea leirillä olonsa turvalliseksi. Miksi ei saa hyppiä laiturilta? Miksi pitää tulla ajoissa paikalle? Miksi pidetään yhteisistä säännöistä kiinni? Koska muuten tulee rangaistuksia, ehdotettiin parikin kertaa. Ei. Vaan siksi, että kaikilla olisi hyvä olla.

Nyt, kun ripari on ohi, eivät samat askelmerkit, samat säännöt ole sellaisinaan voimassa. Ei hätää. Käteen tai pikemminkin mieleen jäi uusi sääntökirja. Kymmenen käskyä. Jokainen riparilainen opetteli ja oppi käskyt ulkoa kuin vuorosanat ja opeteltiin myös sitä, mitä eri käskyt tarkoittavat? Rippikoululaiset kertovat nyt, mitä varten käskyt ovat olemassa:

1) Ne ovat elämänohjeita.
2) Siksi, että muuten olisi sekaista ja kaikki hilluisivat mielensä mukaan.
3) Käskyt ovat Jumalalta ja Jumalan antamia käskyjä on viisasta noudattaa.
4) Käskyt suojelevat ihmisten fyysistä ja henkistä turvallisuutta.
5) Käskyt ovat sitä varten, että rakastaisimme Jumalaa ja toisiamme niin kuin itseämme.

Kymmenen käskyä voidaan tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näitä vuorosanoja tapailimme jo leirillä. Yhteisissä leikeissä, ruokailuissa, jalkapallokentällä, öisin huoneissa, uimarannalla ja niin edelleen, harjoittelimme sitä, miten voisin ottaa lähimmäisen elämässäni huomioon. [Järjestimmepä huutokaupankin, jonka tuotto, yli 80€, menee kaukaiselle lähimmäiselle, venezuelalaiselle päiväkotilapselle.] Itse toteuttamissamme aamujumalanpalveluksissa, hartaushetkissä ja rukouspäiväkirjaa kirjoittamalla hoidimme puolestaan suhdettamme Jumalaan, ja Jumala hoiti meitä.

Otan esille vielä yhden käskyn ja samalla toivon, ettei käsky-sanan viliseminen tässä puheessa jätä suuhun sellaista makua, että leiri olisi ollut läpeensä käskemistä ja tottelemista. Sillä sitä se ei todellakaan ollut, päinvastoin.

No niin. Niin sanottu kaste- ja lähetyskäsky löytyy tuosta Vilin äsken lukemasta evankeliumitekstistä. Siinä Jeesus, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, sanoo: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Se on tehtävä, jonka on Jeesuksen Kristuksen seurakunta saanut. Eli miten Jeesuksen opetuslapseksi pääsee? Se on sellainen asia, johon ei ole valintakokeita. Jeesus selittää itse: ”kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.”

Nyt olemme rippikoulun perustavan asian äärellä. Teidät, rakkaat nuoret, on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Jeesuksen opetuslapsiksi. Te, hyvät vanhemmat ja kummit, muistatte tuon toimituksen varmastikin nuoria paremmin. Ripariviikon, te vanhemmat, muistatte viikkona, jonka oma lapsi, ihan äsken vielä pieni ja avuton, oli poissa kotoa. Mutta te, pian konfirmoitavat, toivottavasti muistatte sen viikkona, johon puoli vuotta kestänyt rippikoulu huipentui sekä viikkona, jonka aikana saitte opetusta siitä uskosta, johon teidät on kastettu. Opetusta uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen.

Mistä tuossa uskossa on sitten kyse? Siitä, ettei elämä ole ulkoa opittujen käskyjen varassa. Siitä ettei tarvitse esittää. Siitä, että Jumala on Isä, joka rakastaa lapsiaan siitä riippumatta, miten hyvin he osaavat elämän pelisääntöjä noudattaa. Tässä uskossa on kyse siitä, että Jumala on Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa sovittanut kaiken meidän pahuutemme, kaiken sen, mikä rikkoo itseämme, suhdettamme toisiin ihmisiin, suhdettamme Jumalaan. Tässä uskossa on kyse siitä, että Jumala on Henkensä kautta läsnä elämässämme. Jumala ei jätä meitä yksin. Jeesus sanoi: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Tällaiseen Jumalaan on turvallista tunnustaa uskovansa. Kun kohta käyt sen alttarille tekemään, muista että Jumala varjelee sinua etsijänkin uskossa. Hän ei jätä yksin eikä sinua hukkaa. Sama Jumala, joka on sinut löytänyt jo silloin, kun olit vielä lapsi, kulkee yhä vierellä, antaa armonsa ja rakastaa niin vietävästi.

Keravan kirkossa 28.7.2007 klo 14

torstai 26. heinäkuuta 2007

lintsi

aurinko paistoi. nousimme bussiin, päädyimme ratikalla linnanmäen huvipuistoon.

elia sai minihupirannekkeen. kävimme kolmessa laitteessa plus jonotimme yhteen. huoltaja pääsi alle metrisen siivellä.

pisin jono ja suurin ilo oli rekkarallilla. auton katolta ei minihupimies olisi lähtenyt millään. kriisiä paikkailtiin heposilla. ratsastus sujui kuin länkkäreissä mutta jarrumies pysäytti ratsun kuin saluunan seinään. elia törmäsi suu edellä kiinnipitoripaan ja huusi ja itki ja näytti henkilökunnan edustajalle, olisiko syytä tehdä jotain.


pienten teekuppien jälkeen maksoimme riistohinnat burgereista ja laihasta spritezerosta. jäätelöpallot olivat puolestaan mahtavat. lopuksi pistimme 13 euroa peleihin & co. kaksi arpaa tuotti temppupelin (jonka myyn kirpputorilla). narunvedosta nousi nallepuh-taikapyyhe, pyyhe joka kasvaa (jee!) vedessä. lautasten heitosta (yksi hajosi) isi voitti pojalleen pienen punaisen pirun, joka sanoo i love you. huipuinta oli silti voitto rollen ajoista ja 600 grammaa hariboja. tuli ihan nostalginen olo.

nyt pieni mies lähtee nukkumaan ja isompi nukuttamaan. vaikka eihän se mitään nukuttamista ole, jos pesee pienet hampulit, lukee iltasadun, pyytää siunausta ja sanoo: hyvää yötä, isi rakastaa sinua. se on rutiini. se on etuoikeus. se on kaunis tosi unikuva.

tiistai 24. heinäkuuta 2007

tunnelmia leirin jälkeen

mahdollisuuksia ei ollut. siis päivitellä. eerik-isännän kannettavasta, jolla ounastelin bloggaavani, pamahti näyttö ja konttorin koneella kävin kerran, senkin työasioissa.

mitä leiristä jäi siis käteen?

1) flunssa. viimeisenä leiripäivänä huuleen kihosi rakkula ja kurkkuun kirvellys. paineet purkautuivat nyt niin.

2) hieno ystävyys. maisterin kanssa kisailtiin ja pelailtiin läpi leirin. yöt venyivät ja aamusta alkaen olivat huumorit kukissaan. on erinomainen asetelma jatkaa viikon päästä nuottakotoon kesän viimeiselle riparille. astan kanssa ystävyys kasvoi: rippikoulupapilta sitä voi oppia vuosi vuodelta, leiri leiriltä.

3) oppimista. vihdoin sain kokeilla työskentelyn johtamisen jakamista. teemun kanssa vedettiin leirin viimeinen tuntipari ja maku, joka jäi, oli maukas. myös ryhmä oppi, mitä opitun arvioinnin tuloksia ja sanatonta feedbackia on uskominen. innostus, avoin asenne ja ilmaisun määrä leimasivat tätä ryhmää. sille oli helppo olla opettajana.

näiden lisäksi mainittakoon nilkka, jonka onnistuin huomaamattani nyrjäyttämään niin, että onnuin kolmen päivän ajan ja täten pelasin itseni ulos viitakko teamia vastaan otellusta jalkapallomatsista. nyt jalka on ok ja hyvä niin. sain aikaiseksi jo tehdä pyörälenkin elian kanssa, joka ei istuimestaan olisi halunnut nousta edes tunnin ajelun päätteeksi.

kylläpä minulle ikäväkin jäi.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2007

tunnelmia ennen leiriä

huomenaamuna lähdemme viitakkoon. aloitin kesän toisen riparini viettämällä oman konfirmaationi 11. muistopäivää.

perhe häipyi kesken päivän mummolaan ja tulin tyhjään kotiin. tartuin imuriin, moppiin ja tiskiharjaan. relasin loppuillan.

tänään päätä jomotti iltaan asti. mietin aamun messussa, että olisi paikallaan ripustaa stressin painava palttoo naulaan. kuka sitä kestää kantaa?

no, aamulla bussiin kiipeävä ryhmä tuntuu lupaavalta. heijastuspintana on tietysti kesän ensimmäinen, ja se tekee arvioinnista vaikeaa. tuo oli näet omista leireistäni top3:ssa ja olo oli konfirmaationkin jälkeen palkittu. no, vertailua ei pitäisi harrastaa, ja jos siitä onnistuu pidättymään, voi nähdä, että viitakko viitonen on vasta nupuillaan. viikon päästä pensas vasta kukkiikin.

omassa tunnetilassa on jonkinlainen peikko. pelottava epävarmuus, horjuva usko omiin vetokykyihin. en tiedä, mihin olo perustuu.

vanhemmille sanoin, että mielestäni riparissa tärkeintä on se, että nuori tuntisi, että hänet hyväksytään sellaisenaan kuin hän on. niin toisten kuin Jumalan silmissä. olkoon tuo tavoite myös omani.

(p.s. päivitän tänne mahdollisuuksien mukaan, joita tiettävästi savossakin on.)

maanantai 9. heinäkuuta 2007

pyörälenkki

tulin kotiin. ehdin vaihtaa ylleni räikeän punaiset shortsit, kun jo perheeni saapui järkyttymään pöksyjä. olivat ostamassa sadeasua pikkusammakolle, joka lätäköistä pitää. ostivat.

lähdimme siitä kypäröinemme polkemaan, sillä ulos oli vielä päästävä. ajoimme tutun lenkin. ensin suuntasimme koskelle, joka oli kasvanut. sade antaa luonnolle kasvua. elia säntäili sinne tänne, mutta vaaratilanteilta vältyttiin.

siitä hurautimme siirtolapuutarhan toiselle puolelle, mätäjoen ylityspaikalle golf-kentän luona. se on ankkapaikka. paikalle olivat ajaneet maijallaan myös poliisit. kysyin, onko tilanne päällä, luulleen, että maassa lepäsi sammunut. sammunut ta ei, tien laidassa makasi eläin, peuranvasa arvatakseni. emme jääneet seuraamaan miesten mietiskelyä siitä, mitä pitäisi tehdä.

sen sijaan ajoimme sillan yli ja parkkeerasimme tuttuun tapaan tuttuun kohtaan. nostin elian alas ja hän totutusti säntäsi rinnettä alas joenrantaa päin. siellä ankat uivat sankoin joukoin. tämän kevään/kesän pesue. pienet uteliaat olivat kohdata, kun elian oli vaikea pysyä aloillaan poikasia rauhallisesti katsomassa. nuo puolestaan nälkänsä perässä räpiköivät maalle miltei naukkaamaan poikaani varpaasta.

siitä ajoimme vielä pajamäen laitaman leikkipuistoon, jossa elia tuhosi kaikki hiekkalaatikkoon rakennetut kakut.

tullessamme pyörävaraston ovelle luimme käskyn käydä vielä ostamassa jauhoja. äiti ei saa kastiketta valmiiksi. tämä oli ajelumme ainoa reittimuutos, -lisä. mutta vaikka ajaisimme kolmen pysähdyksen taktiikkaamme kuinka paljon tahansa, en usko kyllästyvämme. meillä on kivaa. luonto täällä helsingin laidallakin elää ja yllättää. sitäpaitsi, täällä ei ole niin kauheasti ötököitä!

konditionaaleja

olisi järkevää mennä ajoissa nukkumaan. olisi suotavaa, että elia olisi nukkunut viittä vaille kuutta pidempään. olisi upeaa, jos saisi vain olla möllötellä.

olisi kamalaa, jos eilinen kopsahdus parvekkeella ei olisi ollut kukkaruukku vaan sen pudottanut pikku-ukko. olisi mukavaa, jos en ajattelisi niin usein sitä pahinta vaihtoehtoa. olisi kivempaa olla näkemättä mielessään verta ja kauhua.

olisi kohtuullista, että soittaisivat minulle kirpputorilta, ovatko unohtamani jakkarat löytyneet. olisi hauskaa mennä taas pian uudelleen. olisi kuitenkin tyhmää mennä ennen syksyä, jolloin kylmän kelin vaatteille olisi kysyntää.

olisi työpäivä. olisi putki.

olisi siskon syntymäpäivä. kuusi vuotta sitten menin armeijaan. olisi sääli mennä taas. olisi tyhmää olla olematta tässä. nyt.

olisin onneton ilman heitä, jotka kotona ovat.

olen onnellinen.

perjantai 6. heinäkuuta 2007

pitkä perjantai

jo torstai venähti, kun lajittelin kirpputorikamoja, pelailin, nautin mainiota chileläistä punaviiniä (aliwen, cabernet-syrah) ja valvoin ihan valvomisen mahdollisuudesta. mutta tänään on eri kujeet. tässä päivän ohjelma:

11.00 herätys. torkun 5 minuuttia. menen suihkuun.

11.20 keitän kahvin. käynnistän koneen. pelailen.

12.00 lounas. lämmitän eilistä muhennosta koti-isin tapaan.

12.54 juna keskustaan. syntymäpäivälahjain hankkiminen.
15.30 silitystä. ruoanlaittoa.

n. 16.00 perhe palaa.

viim. 17.45 peugeot kohti keravaa, kaupasta illaksi evästä nuorille. kahvilan pystytys.

20.00 wanhan pappilan avoimet ovet.

23.00 ovet kiinni. kotiin.

23.40 auton pakkaus aamuksi. sänkyyn.

viim. 7.00 herätys ja kirppikselle.

torstai 5. heinäkuuta 2007

hellettä

oli ahdistavaa lähteä aamulla töihin. jo ennen kahdeksaa oli asteita yli 20. mustat housut ja tumma pitkähihainen kauluspaita eivät sopineet säähän. toimistoon päästyäni napsautin heti tuulettimen täysille. nyt sietää.

soitin reissulaisille. siellä oltiin järvessä. elia oli kuulema ihana, pyllyään myöten vedessä. voin kuvitella ilmeen ja innon.

tässä sitä miettii elämän tarkoitusta. istuessaan ihmistä varten, joka ei ehkä tule. antaessaan kuitenkin itsensä toisen käyttöön, jos tulee. ajatellessaan perhettä, josta on erossa. peilatessaan olemistaan aina suhteessa toiseen.

viime sunnuntain armahtakaa! antakaa! tulevat lihaksi. elämän tarkoitus tulee pilvien takaa kuin aurinko ja paahtaa ihoon merkkejä. tässä olen. missä sinä olet? minä olen sinua varten.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2007

yksin vuorotellen

äiti ja poika käyvät kohta tuliteräpakoputkiseen pösöön ja ampaisevat reissuun. isi jää vuorostaan kotia pitämään. vaikka tuskin ehtii, sillä aika kuluu työstä toiseen hyppäämällä.

paraikaa päivystän papin huoneessa eikä tämä mitään ankarinta puurtamista ole. kolmeen tuntiin ei ole ollut minulle asiaa. vähän olen järjestellyt tulevia töitä, katsonut jo ensi viikolla käynnistyvää riparia kohti, pysyen kuitenkin aisoissa. (avasin muuten vihdoin gmailiin osoitteen.) tunnin kuluttua lähden kotiin, josta jo nopeasti suntioimaan. kryptassa urkukesä kukkii ja vuorion pete soitteloo.

aamulla takaisin tänne ja iltapäiväksi...iltapäiväksi ei ohjelmaa olekaan. mutta luultavasti huomisilta menee tavaroiden penkomisessa, sillä menin varaamaan lauantaiksi pöydän kirpputori valtterista. sinne vain kaikki, tervetuloa!! että kyllä tämä koti-isi osaa. pitää vapaapäivät ja -hetket tekemisessä.

sunnuntaina vietetään kuitenkin syntymäpäivää, kun rakkaani, vaimoni kohdalla tulee neljännesvuosisata täyteen. oi, jospa saankin olla mukana, kun meillä kaikilla tulee varmasti olemaan mukavaa, kun myös äiti vanhenee, eikä aina vain isi (joka tosin aina edellä.) mutta henkisesti olen kyllä vielä paljon nuorempi.

tiistai 3. heinäkuuta 2007

pakoputki

ei mene putkeen. pakoputki pamahti eilen. tai se kertoi kovaan, sopimattomaan ääneen, ettei kaikki ole kuten pitää. olimme matkalla ikeaan. virkistymään katselemalla lastenhuoneen kalusteita. pörinä esti sen kaiken. piti pelätä pahinta ja pahinhan se oli.

kun ääni tänään vain yltyi, soitin konalan huoltoon ja ajoin auton pihaan. putki oli katkennut. osat maksoivat sen, mitä saimme ostaessa hinnasta pois. hip huraa.

pakon edessä hymyilen. auto on nyt pihassa eikä pörise.

maanantai 2. heinäkuuta 2007

haukkua nyt väärää puuta...

soneran laajakaista on ollut poikki viikon. jonotin asiakaspalveluun tänä aamuna yhteensä yli kaksi tuntia. asentaja kävi iltapäivällä. sana kulki eteenpäin, vaikka hieman epäilin.

en tiedä, oliko yhteydessä ongelmaa ensiksikään. lopputuloksena käteen jäi rikkinäinen puhelimen johto. yhteys pätki siis ainakin tässä päässä.

pahoitteluni soneraa kohtaan osoittamastani kiukusta, jota tänä aamuna täältä kyllä riitti. nyt on uusi johto seinässä ja kaikki sujuu taas keveämmin. nyt voin maksaa vuokrankin (mitä koko ajan tietysti odotinkin...)

armahtakaa! eli saarna 5. sunnuntaina helluntaista

Luuk 6:36-42

Jouduin tällä viikolla lapsuudenkotonani tilanteeseen, jossa minun oli käytävä vanhojen tavaroitteni kimppuun. Oli pengottava lipastot ja hyllyt, pakattava säilytystä varten, heitettävä pois roskapönttöä varten. Oli tehtävä valintoja: mitä haluan pitää, mitä en enää kaipaa. Samalla oli kohdattava nuoruusvuotensa ja kaikki, mitä niihin kuului. Oli kaivettava esiin kirjeet siltä tytöltä, joka jätti sydämeen särön pitkäksi aikaa. Oli luettava onnittelukortit ystäviltä, joihin ei ole vuosikausiin ehtinyt, muistanut, jaksanut pitää yhteyttä. Oli selattava koulun vanhat kokeet ja nöyrryttävä katsomaan, miten keskeneräinen sitä on ollut.

Oli katsottava itseään ihan kokonaan. Tuomitsevin silmin. Tällainen olen ollut. Tällainen olen nyt. Yhä kesken. Yhä rikkimenevä. Yhä liian kiireinen omilta asioltani näkemään ystävää, näkemään ihmistä.

Kuulostaako tutulta? Yhtäkkiä jokin muistuttaa niistä asioista, jotka pitäisit mieluummin kaapin perällä, poissa silmistä, poissa mielestä. Yhtäkkiä huomaatkin nuo hirret ja roskat elämässäsi, jotka sokaisevat näkökyvyn. Yhtäkkiä huomaat pudonneesi kuoppaan. Sinä, jolla piti kaiken olla hyvin.

Silti: juuri meille, tällaisille langenneille Jeesus sanoo tänään: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Jeesus sanoo tämän meille, jotka olemme hänen seuraajiaan, Jumalan lapsiksi kastettuja. Meille, jotka olemme tulleet tänä aamuna tähän Keravan kirkkoon, etsimään kukin mitäkin. Sovitusta, rauhaa, lepoa, virkistystä, evästä kristityn elämään. Saamme evääksi nuo Jeesuksen sanat. "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Saamme ottaa ne vastaan sellaisina kuin olemme. Juuri tällaisina, keskeneräisinä, ei-niin-salonkikelpoisina.

Tässä on Jumalan suuri salaisuus. Hänen lapsekseen kelpaa kuka tahansa. Ei vaadita täydellisyyttä tai virheettömyyttä. Jumalan lapsi, kristitty, Jeesuksen seuraaja saa mennä rikki, saa epäonnistua. Saa tunnustaa sen kaiken, minkä pitäisi mieluummin piilossa lipaston pohjalla. Ja mikä parasta: saa anteeksi.

Sillä Jumala on armollinen. "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa." Jeesus Kristus sovitti kaikki syntimme. Jumala antaa anteeksi sille, joka katuu, joka näkee hirren silmässään, joka tuo komeronsa pimeimmänkin sopukan hänen eteensä. Sille Jumala antaa anteeksi. Vaikkakin itse helposti tuomitsemmekin itsemme, Isämme armahtaa.

Jumalan lapsena ja Jeesuksen seurajaana eläminen on sellaista, anteeksi pyytämistä ja saamista. Ennen kuin voimme olla itse valmiit armahtamaan, täytyy meidän tunnustaa omat vikamme ja kokea Jumalan laupeus. Kristityn kasvualustana on Jumalan rakkaus. Tai kuten Jaakko Löytty laulaa: "Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, kun meitä hoitaa kuninkaamme." Voimme ammentaa vain Jumalan omasta rakkaudesta, jota hän meille lahjaksi antaa.

Jumalan rakkaus on siis kristityn elämän lähtökohta ensiksikin siinä, että Jumala rakkaudestaan, Jeesuksen tähden ottaa ihmisen lapsekseen ja antaa tämän kaikki synnit anteeksi. Toiseksi, Jumalan rakkaus on kristityn elämälle lähtökohtana suhteessa lähimmäiseen. Jeesus sanoo: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Tänään meiltä kysytään, millainen on suhteemme toisiin ihmisiin. Armahtava vai tuomitseva?

Kuinka onkaan usein helpompaa tuomita kuin armahtaa, osoittaa sormella toisen ihmisen heikkoihin kohtiin, huomauttaa roskasta silmässä tai penkoa toisen suljettuja laatikoita! Mutta kenellä meistä siihen varaa? Omassa silmässämme on isompi roska, omissa laatikoissammekin on kipeitä asioita, kukaan meistä ei ole virheetön, vaan jokainen tarvitsee Jumalan armoa. Tuomitseminen ei ole oikea tapa suhtautua toiseen ihmiseen. Sen sijaan lähimmäistä voi auttaa, kun tunnustaa oman armon kaipuunsa ja asettuu toisen rinnalle, lähimmäisenä. Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa tulevat heti sen jälkeen, kun hän on opettanut tutun kultaisen lähimmäisenrakkauden säännön: "Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." Se on oikea tapa suhtautua toiseen ihmiseen. Aivan kuten itse tarvitsemme armoa omiin kipuihimme, tarvitsee meidän sitä jakaa toisillemme, toisten haavoihin. Armahtaa, kuten Isä armahtaa.

Se on meidän tehtävämme, meidän vastuumme. Jokaisen kristityn tulee pyrkiä armahtamaan ja välttää asettumasta tuomarin osaan. Ja tämän tehtävän tulee ulottua elämämme joka sopukkaan, niihin pimeisiinkin. Mutta siinäkin oman armon kokemisemme kautta.

Armahtamisen käsky velvoittaa myös anteliaisuuteen. "Antakaa, niin teille annetaan...Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan." Meidän tärkein annettavamme ei ole tänä päivänä mitalliset viljaa, kuten Jeesuksen esimerkissä. Sen sijaan voimme osoittaa anteliaisuutta muin tavoin. Antaa sitä, mitä toinen tarvitsee. Jokainen meistä voi ottaa yhdeksi tämän kesän tavoitteekseen, alkaen vaikkapa tästä heinäkuun ensimmäisestä, tavoitteeksi sen että antaisi enemmän. Aikaansa, ajatuksiaan, huolenpitoaan. Mitä vaintoinen on kipeästi vailla.

Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.

Edelleen Jaakko Löytyn sanoin:
"Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, kun meitä hoitaa kuninkaamme. Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, toivoa toisille myös jaamme."

Keravan kirkossa 1.7.2007 klo 10