sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Isä minun ja meidän Isä

Saarna Rukoussunnuntaina 25.5.2014

  Ps. 40:2-6; Dan. 9: 17-20; Room. 8:24-28

Matt. 6: 5-13
Jeesus opetti ja sanoi:
    ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
    Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
      - Isä meidän, joka olet taivaissa!
      Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
      Tulkoon sinun valtakuntasi.
      Tapahtukoon sinun tahtosi,
      myös maan päällä niin kuin taivaassa.
      Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
      Ja anna meille velkamme anteeksi,
      niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
      jotka ovat meille velassa.
      Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
      vaan päästä meidät pahasta.”


Saarna

”Jos ihmiset yrittävät sanoa niin totuudellisesti 
kuin ikinä pystyvät 
sen mikä heitä tosiasiassa koskettaa, 
silloin he rukoilevat 
ja ovat samalla runoilijoita.” 

Näin on sanonut saksalainen teologi Dorothee Sölle.

En tiedä, kuinka moni täällä istuvista kokee olevansa runoilija. Mutta rukoilijaksi moni ehkä itsensä tunnistaa. Joku rukoilee usein, joku toinen harvakseltaan. Mutta eikö se ole niin, että jossain elämän mutkassa on jonkinmoinen rukouksen sana noussut huulille. Avunpyyntö, kiitoksen osoitus, yksinkertainen huokaus ylöspäin. Joku on ehkä eilen jääkiekkoa seuratessaankin hiljaa toivonut, että ”anna meidän kestää, anna tehdä maali!”

Se, mikä ihmistä koskettaa, se saa aikaan rukouksen. Sen, mikä ihmistä koskettaa, ei sen tarvitse huulille asti nousta. Aina ei löydy sanoja. Aina ei tarvita sanoja. Älkää hokeko tyhjää, sanoi Jeesus. Isä kyllä tietää mitä tarvitsette. Hän tutkii sydämet. Sydämestä löytyy se, mikä ihmistä tosiasiassa koskettaa. Rukous on sydämen puhetta. Puhetta, joka joskus päätyy sanoiksi, mutta useimmiten jää ääneti sydämeen huokailemaan. Eikä se mikä tulee sydämestä, ole vailla sisältöä.

Henkilökohtainen juttu
Siksi rukouksesta on vaikea saarnata tai puhua. On vaikea sanoa mitään sellaista, mikä koskettaisi kaikkia. Nuoria ja vanhempia, pellavapäitä ja harmaahapsia. Ehkä se johtuu siitä, että kun on kyse rukouksesta, on kyse jostain hyvin henkilökohtaisesta. Mene sisään huoneeseesi, neuvoi Jeesus. Rukous on sinun ja Jumalan välinen asia. Niin kuin uskokin. Kyse on sinun suhteestasi Jumalaan. Sinun ja Jumalan välisestä yhteydenpidosta.

Tämä yhteydenpito on kuitenkin tärkeä juttu. Vähän sama juttu kuin jos joku ystävä tai tuttu asuisi sillä tavalla kaukana ettei häntä näe kovin usein. Jotta yhteys säilyy, on hyvä pitää yhteyttä. PItää yhteyttä yllä. Että pysytään tuttuina. Rukouksen kanssa on samalla tavalla. Rukous hoitaa uskoa, pitää huolta uskosta Jumalaan.

Se on asioiden jakamista Jumalan kanssa. Se on kristityn tapa olla ja elää. Olla yhteydessä Jumalaan. Rukous on kuin what’s app -yhteys sinun ja Jumalan välillä. Kuinka moni käyttää what’s appia? Whats’s app on sellainen puhelinsovellus, joka toimii kuin tekstiviesti, mutta ei maksa mitään. Tarvitaan vain laajakaistayhteys puhelimeen.

Rukouskin on täysin ilmainen. Ei maksa mitään olla yhteydessä Jumalan kanssa. Voi viestitellä niin paljon kuin asiaa on. Yhteyskin on aina auki. Laajakaista toimii aamusta iltaan ja yötäpäivää. Riittää kun liitetään kaapelit kiinni. [kädet ristiin] Tosin voi joskus tuntua, että yhteys tökkii, kun Jumala ei aina vastaa ihan heti eikä aina sillä tavalla kuin me toivottaisiin, mutta kyllä sitä aina vastataan. Aina on Jumala kuulolla. Rukouksen päässä.

Yhteinen juttu
Rukous on siis henkilökohtainen juttu. Niin kuin uskokin. Mutta toisaalta se on myös yhteinen juttu. Kun Jeesus opettaa rukoilemaan, ei hän opeta että Isä minun, vaan Isä meidän. Meidän kaikkien. Meidän, ei vain minun. Meidän kaikkien henkilökohtainen. Yhteinen rukous. Yhteisiä asioita, toinen toistamme kantava rukous.

Jos kaverilla on huolia, voi häntä lohduttaa kuuntelemalla, juttelemalla, lähettämällä what’s appissa tsemppaavan viestin. Kaveria voi muistaa myös rukouksella. Voi rukoilla kaverin puolesta. Se on esirukousta. Että kerrotaan taivaan Isälle, että ollaan huolissamme siitä ja siitä frendistä. Sillä eikö se, mikä koskettaa ystävää, kosketa myös meitä. Ystävänkin asiat ovat meidän sydämen asioita, niitä jotka saavat meidät huokaamaan Taivaan Isän puoleen.

Jumalassa meillä on Isä meidän, taivaan Isä, johon saa turvautua jokainen. Lapsi, nuori, vanhempi ja vieläkin vanhempi. Siinä on Isä, joka tuntee lapsensa elämän ja näkee meidän sydämeemme. Hän tietää, mikä lapselle on parhaaksi. Vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että ne vanhemmat tietäisivät mikä on minulle parhaaksi, niin Jumala kyllä tietää. Siihen voit luottaa. Ja kyllähän sitä vanhempana toivoo lapselleen, että kaikki menisi hyvin eikä mistään tarvitsi olla huolissaan. Ehkä Jumalakin toivoo sitä. Siksi hän itse on tukena ja turvana. Hän kuulee ja kuuntelee.

Rukous sanoittaa uskon
Tällaista Jumalaa Jeesus opettaa rukoilemaan. Rukous on kristityn tapa olla ja elää. Olla yhteydessä Jumalaan. Elää uskoaan todeksi. Vanha sanonta kuvaa uskon ja rukouksen suhdetta niin, että ”se mitä rukoillaan, on sama mihin uskotaan.” Siksi Isä meidän -rukouksessa Jeesus jollain tavalla myös tiivistää uskon keskeisen sisällön. Oikeastaan tässä rukouksessa on sanottu lyhyesti koko se usko, josta rippikoulussakin on kysymys. Kannattaa siis tutustua Isä meidän -rukoukseen. Opetella ulkoa. Harjoitella ja mutustella sitä. Ottaa iltarukoukseksi. Sen sanat eivät ole tyhjiä hokemia. Sen sanat kertovat, millainen Jumala on. Millainen meidän Jumalamme on. Jokainen voi toki ajatella, että minun Jumalani on sellainen tai tällainen, mutta Jeesus opettaa millainen meidän Jumalamme on. Millainen on Isä meidän.

Isä meidän -rukouksen Jumala on Isä.
Hänen nimensä on pyhä.
Hänellä on valta ja valtakunta.
Hänen tahtonsa on hyvä ja oikea.
Hän antaa meille joka päivä sen mitä tarvitsemme.
Hän antaa meille anteeksi.
Hän ei tahdo että luovumme häneen luottamasta, kun kiusaukset meitä ahdistavat.
Hän varjelee pahasta.
Hänen on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti.

Kun rukoilemme tällaista Jumalaa, kun sydämemme puhuu tällaiselle Jumalalle, eivätkö Isä meidän -rukouksen sanat ole silloin sanoja, jotka ohjaavat meitä siinä miten elämme ja toimimme. Sen sanat eivät ole tyhjiä hokemia. Sen sanat vaikuttavat meihin. Jos uskomme tällaiseen Jumalaan, uskomme tulee näkyväksi siinä, mitä teemme. 

Jos pyydämme, että Jumalamme nimi pyhitettäisiin, yritämme mekin pyhittää sen. Käytämme sitä oikein. Tarkoitamme jotain, kun sen lausumme. Emme lausu sitä turhaan ja hoe sen avulla tyhjiä. Käytämme Jumalan nimeä oikein ainakin silloin, kun kutsumme häntä rukoillessamme.

Jos pyydämme, että Jumalan valtakunta tulisi meidän keskellemme, me toimimme sen mukaisesti. Teemme itse taivasta maan päälle. Annamme Pyhän Hengen koskettaa meitä ja tehdä meissä hedelmää. Lisätä meissä hyvyyttä ja rakkautta ja iloa.

Jos pyydämme, että hänen tahtonsa tapahtuisi myös maan päällä, me pyrimme itsekin tuota tahtoa noudattamaan parhaamme mukaan. Siksi käskytkin on hyvä tuntea. Siksi on hyvä mutustella myös rakkauden kaksoiskäskyä. Miten rakastaisin Jumalaa yli kaiken, miten lähimmäistä niin kuin itseäni. Niissä eri tilanteissa, joissa arjen keskellä tulee vastaan.

Jos pyydämme että me saisimme jokapäiväisen leivän, me asetamme sydämemme puhelimeen muistutuksen, että itse muistaisimme ja huomaisimme ne, joilla ei ole riittävästi ruokaa tai muuta mitä he elääkseen tarvitsevat. Niin kuin vaikkapa älypuhelimia. Me tajuamme, että voimme antaa omastamme, voimme jakaa siitä minkä itse saamme, voimme tehdä maailman epätasa-arvoisuudelle jotain.

Jos tajuamme tehneemme väärin, jos kadumme ja pyydämme syntejämme anteeksi, herää meissäkin anteeksiantamisen halu. En halua pitää anteeksiantamusta vain omana ilonani, vaan laitan sen eteenpäin. Annan itsekin anteeksi, jotta pysyisin yhä avoimena Jumalan anteeksiannolle.

Jos pyydän varjelusta kiusauksista ja pahasta, pidän kiinni meidän Isämme kädestä, seuraan sinne, minne hän johdattaa, luotan että vaikka elämä ei aina olisikaan helppoa, hänellä on päämäärä tiedossa. En ehkä itse näe koko suunnitelmaa, en tiedä minne tieni vie, mutta kun luotan Jumalaan, ei minun tarvitse hätäillä, hänellä on homma hallussa. Isä tietää mikä lapselle on parasta.

Ja kun annan hänen kuulla kunniansa, siis kunnian ja kiitoksen joka hänelle kuuluu, silloin annan elämäni hänen haltuunsa. Luotan, että hänellä on voima pitää minusta huolta.

Päätös
Isä meidän -rukous on henkilökohtainen, mutta samalla se on yhteinen. Se puhuu yhteisestä uskosta. Usko Jumalaan on jokaisen oma, mutta usko yhdistää. Jokainen kastetaan henkilökohtaisesti, jokaista Jumala kutsuu silloin nimeltä omakseen ja lapsekseen. Mutta tuo kutsu on myös kutsu porukkaan. Se on kutsu yhteen. Kutsu Jumalan lasten seurakuntaan, jossa usko yhdistää ja ohjaa toimimaan yhteiseksi hyväksi. Rakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiamme. Liikuttamaan sydämiä. Rukoilemaan yhdessä. Elämään yhdessä toistemme kanssa. Yhdessä Jumalan kanssa. Sydän sykkien. Sydän sanoja tulvillaan. Sydän sydäntä vasten huokailemaan.

Isä meidän -rukouksessa ovat uskomme tärkeimmät pyynnöt. Mutta ellei sydämemme ole mukana, jäävät senkin sanat tyhjiksi. Eikä niillä ole vaikutusta meihin. Rukous on sydämen puhetta. Rukous kulkee sydämestä sanoihin, sanoista toimintaan. Toiminnasta elämään, joka taas koskettaa sydämiä.

”Jos ihmiset yrittävät sanoa niin totuudellisesti 
kuin ikinä pystyvät 
sen mikä heitä tosiasiassa koskettaa, 
silloin he rukoilevat 
ja ovat samalla runoilijoita.” 


Sydämestämme toivoen me tunnustamme yhteisen kristillisen uskomme.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Taivaan kansalaisina maailmassa

SAARNA 18.5.2014

Jes. 32:15-20; Room. 8:9-11; Joh. 17:6-10

Tänään Suomi kohtaa USA:n. Siis kiekkokaukalossa. Oletko itse seurannut jääkiekon MM-kisoja? Parhaat kiekkomaat ottavat taas mittaa toisistaan. Eri maiden kannattajat jännittävät omiensa puolesta. Mikä kansa tänä keväänä juhlii voittoa?

Viikko sitten jännitettiin puolestaan Euroviisuja, miten Euroopan maista annettaisiin ääniä, mitkä kansat suosivat toisiaan, mitkä puolestaan ehkä protestoivat muita maita viisuäänestyksen kautta.

Ja ovatpa eurovaalitkin alkaneet. Eri puolueet yrittävät saada omilleen tukea ja menestystä. Kansojen edustus valitaan päättämään yhteisistä ja rajat ylittävistä asioista.

Euroopassa tapahtuu. Eri kansojen välillä tapahtuu. Joukkueiden ja puoluiden välillä tapahtuu. Tästä voi vetää ainakin sen päätelmän, että me ihmiset pidämme rajoista ja määritelmistä. Asetamme mielellämme rajoja, joiden avulla tiedämme kuka kuuluu mihinkin ryhmään. Että tuo on suomalainen, tuo on ulkomaalainen. Tuo on samanmielinen, tuota en ikinä äänestäisi!

Rajat selkeyttävät. Mutta niillä on aina vaara myös nousta liian korkeiksi. Niin ettei ihminen enää näy sieltä takaa.

Kun me tänään olemme koolla taivaan kansalaisina, on minusta hyvä kysyä, onko näin myös seurakunnassa? Onko niin että mielellämme lokeroimme kristittyinäkin toisiamme? Että tuo yksi suhtautuu asioihin vapaamielisemmin, tuo toinen on tiukemmin perinteissä kiinni, tuo yksi tulkitsee Raamattuaan noin, toinen puolestaan näin. Yleensä jaottelemme ihmisiä omasta näkökulmastamme. Raja menee usein siinä, mikä minulle itselleni sopii. Raja-aita joko sulkee toisen minun omalle puolelleni tai erottaa hänet ulkopuolelle. Pelaamme joko samalla puolella tai sitten toisiamme vastaan. Vaihtoaitioista toisillemme huudellaan. Katsellaan tulostaululle, kumpi on voitolla.

Mutta entäpä jos taivaan kansalaisina katsoisimmekin kohti taivasta. Jos olemme taivaan kansalaisia, missä menevät rajat? Tuskin meistä yksikään voi tässä silmillään määrittää, mihin taivas päättyy tai missä menevät sen rajat. Ei meistä ole taivaan kansalaisuudenkaan rajoja vetämään tai häviäjiä etsimään.

Tämän sunnuntain viesti on siksi armollinen ja lohdullinen. Jumalalla on varaa pitää taivaan rajat avarina. Hänen seurakunnassaan on tilaa. Meidän tehtävämme on ennemmin etsiä yhteyttä toisiimme noiden rajojen sisällä, kuin eroavaisuuksia joilla jaottelemme toisiamme etäämmäs itsestämme. Tai itseämme etäämmäs toisista.

Miten se onnistuu? 

Jesajan kirjassa on hieno lause: ”vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha.” Rauha kasvaa vanhurskaudesta. ”Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti.”

Sana vanhurskaus kuuluu ehkä niihin kristinuskon vaikeaselkoisiin sanoihin. Se on sana, jonka äärellä meidän täytyy hieman viivähtää, jotta ymmärrämme paremmin mistä on kysymys. Sanan taustalla on heprean sana ”zedaqa”. Se käännetään usein vanhurskaudeksi, mutta sen voi kääntää myös sanoilla myös oikeamielisyys ja rehellisyys, tai oikeudenmukaisuus, se, että oikeus tapahtuu ihmisten välillä. 

Sanakirja määrittelee vanhurskautta näin: ”Vanhurskas voidaan suomentaa sanalla ’oikeamielinen’. Se viittaa ensisijaisesti Jumalaan, joka on hyvä ja oikeamielinen. Myös ihmistä voidaan sanoa vanhurskaaksi, jos hän uskoo Jeesuksen sovitustyöhön ja siinä lahjoitettuun syntien anteeksiantamukseen. Näin vanhurskas ihminen tarkoittaa henkilöä, joka on uskonsa kautta osallinen vanhurskaasta Jumalasta.

Vanhurskaus on osallisuutta Jumalasta. Hänen oikeamielisyydestään. Hänen tahtonsa on oikea ja hyvä. Kun se toteutuu ihmisten välillä, istutetaan vanhurskaus kasvamaan. Jumalan tahdon me ihmiset kykenemme toteuttamaan, emme omasta voimastamme, vaan vain silloin kun juuremme ovat Kristuksessa ja hänen sovitustyössään. Me olemme vanhurskaita vain kun hänen armonsa ottaa pois meidän syntimme ja antaa tilalle Jumalan viattomuuden. Onnellinen vaihtokauppa. Kristuksen voitto on meidän kaikkien voitto.

Vanhurskauden hedelmänä on rauha. Me olemme vanhurskaita vain Jumalan armosta. Kun me sitten armosta ja armon avulla teemme toisille oikein (koska vain armosta ja armon avulla me siihen pystymme), me kastelemme siten vanhurskauden hedelmätarhoja ja silloin kasvaa ympärillemme, sisimpäämme, keskellemme hedelmä, shalom, rauha. 

Heprean ”shalom” voidaan sekin kääntää monella eri tavoin, riippuen hieman asiyhteydestä. ”Shalom” voi merkitä eheyttä, hyvinvointia, rauhaa, ehyttä suhdetta ihmisten välillä, rauhantilaa kansojen välillä. Joka tapauksessa se kuvaa asiaintilaa, jossa kaikki on hyvin. Kun teemme oikein, kasvaa välillemme hyvyyttä. Kun rakastamme toisiamme, rakkaus vetää ja sitoo meidät yhteen, olimmepa ensin kuinka etäällä tahansa. Kun meillä asiat kunnossa Jumalan kanssa, saamme rauhan myös toistemme välillä. Ei vain yksilöinä, vaan myös kansakuntina. Rajat ylittyvät. Rakkaus ja armo ylittävät kaikki muurit. Henki puhaltaa kuin tuuli eikä pysähdy sittenkään, kun hän kohtaa valtionrajat tai eri kansallisuudet, kielimuurit tai puoluerajat.

Henki tekee eläväksi. ”Näin on oleva, kun(nes) meihin tulee korkeudesta henki.” Jumalan Henki vaikuttaa meissä. Paavali kirjoittaa, että ”Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi.” Henki saa meidän kauttamme aikaan hyviä hedelmiä. Iloa, rauhaa, rakkautta. Niillä me ruokimme toisiamme, niillä me ravitsemme seurakuntaa, niillä me vahvistamme Kristuksen ruumista, kirkkoa, taivaan perillisiä, taivaan kansakuntaa, Jumalan omaa kansaa. Meitä, jotka hän on valinnut maailmasta.

Me kuulumme yhteen seurakuntaan. Me omalta pieneltä osaltamme muodostamme Kristuksen kirkkoa maan päällä. Tähän seurakuntaan mahtuu erilaisia jäseniä. Me olemme uskossamme eri vaiheissa. Me ymmärrämme uskon sisältöjä eri vivahtein. Meidän tiemme uskon todellisuuteen on ollut kullakin omanlainen. Me käsitämme Jumalan kukin omista lähtökohdistamme. Mutta silti jokainen on kuullut Jumalan äänen. Jokainen on saanut ottaa vastaan Jeesuksen sanat. Saanut kutsun Jumalan lapseksi, kun oma nimi on lausuttu ja kolmesti on päätä vedellä valeltu. Kaste liittää yhteen. Kaste yhdistää maailmasta ne, jotka kaikkien yhteisöjen ja kansojen ja joukkueiden seasta kuuluvat seurakuntaan. 

Koska me niin mielellämme etsimme rajoja, me luemme myös päivän evankeliumista helposti vastakkainasettelua. Maailman ja Jumalan omien välillä. Että on maailma ja ovat ne, jotka Jumala on valinnut. Mielellämme etsimme eroa ja rajoja, missä ne kulkisivatkaan. Mutta eivät seurakunta, Jumalan valitut, ja maailma ole toistensa vastakohtia. Kyllä Jumala on koko ”maailmaa rakastanut niin paljon, että antoi ainoan Poikansa.” Mutta ehkä seurakunta on se joukko, joka on ottanut tuon rakkauden ja tuon kutsun vastaan. Valinnut joukko, joka on valinnut kuunnella Kristuksen ääntä.

Eikä Henki pysähdy Jumalan valittuihin, vaan se tekee työtään myös niiden joukossa, jotka eivät vielä ole ottaneet vastaan Jeesuksen puhetta, Jumalan sanoja. Hän tekee tuota työtään myös meidän kauttamme. Meidän todistuksemme julistaa Ylösnoussutta Kristusta. Jumalaa, jolle mikään ei ole mahdotonta. Henkeä, joka luo uutta elämää.

Kun me sitten kohtaamme kiusauksen vetää rajoja ja rakentaa muureja toistemme välille, meitä rohkaisee muistaa Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen heidän puolestaan.” Me tiedämme, että ei ole aina helppoa pitää yhtä tai puhaltaa yhteen hiileen. Usein on helpompi asettua vastakkain. Siksi me myös tarvitsemme tuota Jeesuksen rukousta. Se vahvistaa meitä. Se kertoo meille, kuinka tärkeä Vapahtajallemme hänen oma laumansa on. Hän paitsi antaa henkensä meidän ja koko maailman tähden, hän myös muistaa meitä esirukouksin. Me olemme hänelle rakkaita. Sen pitäisi olla meidän avarakatseisuuttamme ohjaava voima. Esimerkin voima. Jeesuksen esimerkki on oikeamielisyyttä ja rauhaa rakentava esimerkki.

Se ohjaa meitä pitämään toisistamme huolta. Jeesus rukoilee seurakuntansa puolesta. Rukoillaan mekin toistemme puolesta. Siitäkin syntyy levollinen luottamus, turvallisuus joka kestää. Vaikka iäti.

Ensin me kuitenkin nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.