perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulun sylissä

Jouluyönä 2015

Halleluja. Ylistäkää Jumalaa. Teille on syntynyt Vapahtaja.

Vastasyntynyttä pidetään sylissä. Jouluyön sanamme on siksi syli. Syli. Mitä sinulle tulee sylistä mieleen?

On syliinsä sulkevia ja on syliin kaipaavia. On tyhjiä sylejä ja sylejä, jotka ovat aivan liian täynnä kaikkea. On sylin mitta ja sylillinen halkoja, joilla sytyttää vaikka takka lämmittämään ja luomaan valoa. On syli, jossa levätä, on syli, jolla halata, on syli, jokaisella oman kokoinen.

Mitä sinulla on sylissäsi? Mitä kannat mukanasi? Mistä pidät huolta tai mitä olet vailla?

Tänä yönä sinulle ja minulle kerrotaan yöstä kauan sitten, yöstä, jolloin eräs syli oli täynnä askaretta ja armoa: ”Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika ja hän synnytti pojan. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, sillä heille ei ollut sijaa majapaikassa.”

Siinä seimessä makasi vastasyntynyt Vapahtaja. Ehkä eläimet ympärillä lämmittivät henkäyksillään. Äiti ja isä ottivat välillä syliin, rauhoittelivat takaisin uneen, tutkivat katseellaan tuota elämän ihmettä, joka oli heille annettu. Heillä oli käsissään suuri lahja. Uusi ihminen. Ihmeellinen lapsi, jossa taivas oli tullut maan päälle.

Milloin sinä olet viimeksi pidellyt vauvaa sylissäsi? Hyssytellyt häntä, oikein tsempannut, että ote pitää. Tuntenut ehkä hänen keveytensä ja yhtä aikaa koko hänen painonsa, jolla hän lepää käsiäsi vasten. Varovaisin mutta varmoin ottein olet pitänyt sylissäsi kallista lahjaa, elämän ihmettä.

Kaikki olemme varmaan joskus jossain sylissä levänneet. Meidän sylikokemuksemme on antanut meille paljon. Syli antaa turvallisen olon. Tuntee, ettei ole yksin, vaan että joku on lähellä. Siinä rauhoittuu. Sylissä kuuluvat toisen sydämen lyönnit, kuulee että joku on tässä minua varten, että minullekin hänen sydämensä lyö. 

Sylissä lepääminen voi antaa rauhan myös sisimmälle. Sanotaan, että jouluna Vapahtaja etsii sisimmästämme paikkaa, johon syntyä. Hänelle ei ollut sijaa majapaikassa, löytääkö hän paikan meistä? Mahtuuko hän meidän syliimme, pääseekö hän meidän sydämeemme, syntyykö hän meidän sieluumme, meidän sisimpäämme?

Niin kuin lapsi kaipaa syliä ja turvaa, niin on meidänkin sisimmässä paikka, jossa kaipaamme suojaa, lämpöä, valoa, rauhaa. Toivottelemme toisillemme rauhallista joulua, etsiskelemme jouluumme iloa, tahdomme ympärillemme hyvää. 

Siitä hyvästä kertoi tuona yönä myös enkeli taivaan. Enkelten viesti on viesti siitä, kuinka Jumalakin toivottaa meille jouluksi kaikkea hyvää: ”Teille on syntynyt Vapahtaja.” On syntynyt Vapahtaja! Jumala on kuullut kaipauksemme. Pimeyteemme on sytytetty valo. Levottomuuteemme annetaan rauha. Turvattomuuteemme vastataan.

”Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Vapahtaja on syntynyt meille. Rauha on annettu meille, ihmisille, joita Jumala rakastaa. Joulu lupaa rauhaa ja rakkautta, jotka Jumala antaa lahjaksi. Joulu lupaa, että Jumalalla on syli auki. Että tuona ensimmäisenä jouluyönä hän aukaisi sylinsä meille. Ja millä erikoisella tavalla! Syntymällä pieneksi lapseksi, sylissä pideltäväksi. Voitko kuvitella? Sinulle on syntynyt Vapahtaja! Voitko kuvitella hänet omaan syliisi? Käsivarsillesi, niin lähelle sisintäsi.

Puoli metriä. Sen verran suunnilleen on vastasyntyneen ihmislapsen mitta. Se on syliin mahtuva määrä. Siinä sylissä Vapahtaja katsoisi suoraan silmiin, silmät hieman raollaan, olisi ihan rauhallista. Sylissä olisi hyvä olla. Olisi lämmin ja hyvä. Tuntisit, kuinka hänen paikkansa on juuri siinä. Että juuri sinun sylissäsi hänen kuuluukin pötkötellä. Että juuri sinun Vapahtajaksesi hänen tulikin syntyä. Siinä hän oikoisi pieniä sormiaan, yrittäisi kenties tarttua kädestäsi kiinni. Voisit kertoa hänelle kaikenlaista. Mistä olet tänä jouluna iloinen. Mikä sisintä kaihertaa. Keitä kannat mielessäsi, mitä heidän elämäänsä toivoisit ja mitä toivot omaasi.

Vapahtaja sylissäsi tuhisisi vain, mutta sanattomuudessakin tavoittaisit yllesi laskeutuvan rauhan ja sisimpääsi syttyvän ilon, jotka saavat vastasyntyneen kasvoille pienen hymyn, kun hän sulkee silmänsä ja nukahtaa ihanaan lapsen uneen.

Ehkä kuulostaa lapselliselta kuvitelmalta. Mutta eikö jouluna tarvita juuri lapsenkaltaista uskoa ja luottamusta. Että saa Jumalan lapsena heittäytyä ja kellahtaa taivaan Isän syliin, vaikka oma syli olisi ihan tyhjillään tai aivan täynnä kaikenlaisia turhia vaatimuksia tai vaikka omat kädet olisivat vain avuttomina puuskassa.

Jos uskallat heittäytyä kuvittelemaan lapsen lailla, voi käydä kuten 

Pojalle, joka meni joulun aikaan tervehtimään setäänsä. Setä oli juuri veistämässä puista paimenta jouluseimeä varten. Osa seimen hahmoista oli jo valmiina ja seisoi pöydällä. Poika istuutui setänsä viereen, katseli ja ihmetteli. Hän alkoi ajatella joulua ja sen merkitystä.

Yhtäkkiä poika huomasi, että seimen hahmot olivat heränneet eloon. Paimenet, itämaan tietäjät, Maria ja Joosef eivät enää olleet pieniä puuveistoksia vaan eläviä ihmisiä. Yhdessä heidän kanssaan poika astui Betlehemin talliin, jossa hän näki lapsen seimessä makaamassa. Lapsesta säteili valoa, ja valo valaisi tallin pimeyden. Lapsi katseli häntä. Yhtäkkiä poikaa alkoi pelottaa. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

- Miksi sinä itket? kysyi Jeesus-lapsi.
Minä olen antanut kaikki joululahjat jo muille, eikä minulla ole sinulle mitään, vastasi poika. - Minun käteni ovat aivan tyhjät.
Voi voi, vastasi Jeesus. - Ja juuri sinulta minä haluaisin saada jotakin lahjaksi.
Poika ilahtui suuresti kuullessaan tämän. Hän vastasi änkyttäen:
- Annan sinulle kaiken, mitä minulla on.

Jeesus-lapsi sanoi hänelle:
- Toivon saavani sinulta kolme lahjaa.
- Selvä, saat uuden villapaitani, autoratani ja kauniin kuvakirjani, poika lupasi.
- En minä tarvitse mitään sellaista, vastasi Jeesus. - Minä olen tullut maailmaan aivan muuta tarkoitusta varten. Minä haluan sinulta toisenlaisia lahjoja.
- Millaisia? kysyi poika hämmentyneenä.
- Anna minulle viimeisin ainekirjoituksesi, Jeesus sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut sitä. Poika meni hämilleen.
- Jeesus, hän kuiskasi, minä sain siitä nelosen. Se oli ala-arvoinen.
- Juuri siksi minä haluan saada sen, sanoi Jeesus. - Sinun tulee antaa minulle aina se, mitä et ole onnistunut tekemään hyvin tai mikä on epäonnistunut. Minä olen tullut niitä varten, jotka ovat vähäosaisia ja heikkoja, joita kukaan ei rakasta ja joista kukaan ei välitä.

Poika mietti pitkään näitä sanoja. Hän olisi toivonut olevansa kaikkein paras ja kuuluvansa niiden joukkoon, jotka pärjäävät. Ja nyt Jeesus tulikin niitä varten, joista ei välitetä. Tämä oli siis joulun sanoma.

Jeesus-lapsi ilmaisi nyt toisen toivomuksensa pojalle:
- Haluan saada sinun mukisi, maitomukisi.
- Minähän rikoin sen tänä aamuna! poika vastasi.
- Sinun täytyy aina antaa minulle se, minkä olet särkenyt tai rikkonut elämässäsi. Minä haluan korjata ja tehdä ehjäksi. Suostutko tekemään niin?
- Jeesus, se on vaikeaa. Auta minua siinä, sopersi poika.

Sitten Jeesus ilmaisi kolmannen toivomuksensa:
- Anna minulle sama vastaus, jonka annoit äidillesi, kun hän kysyi, kuka oli rikkonut mukisi.

Silloin poika laski päänsä katuvin mielin seimen reunalle ja itki katkerasti nyyhkyttäen.
- Minä itse heitin mukin lattialle. Rikoin sen tahallani, koska en pitänyt siitä.

Jeesus-lapsi sanoi silloin pojalle:
- Anna minulle syntisi, ylpeytesi, vihasi, kaikki paha, jonka olet tehnyt. Mutta muista tuoda minulle myös kaikki se hyvä, jota olet kokenut ja saanut aikaan. Minä iloitsen myös sinun kiitollisuudestasi. Kun tulet näiden asioiden kanssa minun luokseni, minä autan sinua vastaisuudessa välttämään sitä, mikä on pahaa, ja tekemään sitä, mikä on hyvää. Minä rakastan sinua, vaikka olet heikko ja vaikka olet tehnyt jotain väärää. Minä annan sinulle anteeksi, ja sen jälkeen saat aloittaa uudestaan. Minä otan sinua kädestä kiinni ja näytän sinulle tien. Haluatko ottaa vastaan tämän lupaukseni niin kuin kalliin lahjan?

Poika kuunteli hartaasti. Hän oli hämmästynyt ja iloinen. Hän ojensi Jeesus-lapselle tyhjät kätensä ja painoi Jeesus-lapsen rintaansa vasten.

Voitko kuvitella Jeesus-lapsen omaan syliisi? Voitko kuvitella, että sinulle on syntynyt Vapahtaja, voitko kuvitella, että tuo kuvitelma voikin olla ihan totta.

Pienen pojan tavoin ihmettelemme ja iloitsemme ja nousemme nyt tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kiitos isänmaasta

Saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2015
Lahjaharjun kappeli

Ps. 96: 1-9; Saarn. 9: 13-18; Jaak. 3: 13-18; Joh. 8: 31-36

Luin rukouksen, joka alkoi sanoilla: ”Rukoilemme murroksen keskellä olevan kansamme puolesta.” Jäin miettimään noita sanoja. Murroksen keskellä olevan kansamme. Elämmekö murroksen keskellä, jos elämme, millä tavoin? On varmasti totta, että  98-vuotias Suomi on hyvin erilainen kuin Suomi 80 tai 50 tai 20 vuotta sitten, tai vaikkapa 10 vuotta sitten. Kun katsomme taakse päin, tuntuu että moni asia on muuttunut, ja että muutos on vuosi vuodelta yhä nopeampaa. Kukin löytää Suomen historiasta erilaisia vaiheita. Eri asiat haastavat kansaa eri aikoina. Suuret lamakaudet, sota, jälleenrakennus, kiihtyvä kaupungistuminen, teollisuuden muutos, teknologian kehitys. Toisin sanoen, aika, jota kulloinkin elämme, määrittää meidän valintojamme ja koettelee meidän  arvojamme. Eri aikoina myös kiitämme eri asioista. Ehkä siksi elämme aina jonkin murroksen keskellä. Jotain uutta murtautuu esiin, jotain mihin emme ole heti valmiit, jotain mikä haastaa meitä.

Näinä aikoina isänmaatamme haastaa erityisesti tilanne, jossa meidän luoksemme, meidän rajojemme yli saapuu paljon vieraita ihmisiä. Keskellemme tulee monia, joiden oma isänmaa on käynyt turvattomaksi. Tullaan hakemaan turvaa.

Miltä se tuntuu? Saako se kiittämään isänmaasta enemmän, kun huomataan, että monelta vapaus ja turva puuttuvat? Saavatko pakolaiset meidät kokemaan maamme nyt turvattomampana vai yhdymmekö heidän kokemukseen, että Suomi on sellainen turvallinen maa, jossa on hyvä asua ja asiat ovat valtavan hyvin. 

Toinen haastava kysymys nousee oman kansamme keskeltä. Elämme kovia aikoja. Elämästä selviäminen on yhä useammalle jokapäiväinen haaste. On varmaan niin, että yhä useampi suomalainen voi paremmin, mutta samaan aikaan yhä useampi jää hyvästä elämästä sivuun. Kurja taloudellinen tilanne, työttömyys, yksinäisyys, ihmissuhdekiemurat, sairaudet, riippuvuudet. On paljon, mikä nakertaa turvallisuutta ja estää selviämistä arjesta. Ja usein elämän vaikeudet kasautuvat jo valmiiksi huono-osaisille.

Jollain tapaa tästä epäoikeudenmukaisuudesta kerrotaan tuossa Saarnaajan tekstissäkin: ”Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä.”

Kukaan ei tullut ajatelleeksi. Ja kuitenkin olisi kai ”parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajan huutoa.”

Saavatko maan hiljaiset äänensä kuuluville, huomaammeko heidät, jotka eivät ole huomattavassa asemassa? Me elämme murroksen keskellä. Meidän arvojamme koetellaan. Kuinka otamme lähimmäisemme ja heidän hätänsä todesta? Siinä meidän kansamme vapaus ja viisaus mitataan. 

Jaakobin kirjeessä meitä rohkaistaan valitsemaan viisaus:
”Viisaus rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.”

Kuinka me osaisimme elää tämän päivän murroksessa niin, että siinä olisi viisaus mukana? Kuinka toimisimme viisaasti suomalaisina, muukalaisina, lähimmäisinä? Rakentaisimme rauhaa, olisimme tasapuolisia, osaisimme näyttää armahtavaisuutta.

Evankeliumikatkelmassa Jeesus keskustelee sellaisten juutalaisten kanssa, jotka uskovat häneen. Jeesus puhuu vapaudesta, mutta hän ei puhu kansallisesta vapaudesta tai kansallisesta identiteetistä, jostakin mistä voidaan olla kansana ylpeitä ja kiitollisia. Oikeastaan hän jopa mitätöi juutalaisten kansallisen erityisaseman jotenkin ratkaisevana ja vapauttavana asiana. Oleellisempaa kuin on se, että on juutalainen, on se ottaako Jeesuksen vastaan vai ei. Uskooko, että Jeesus on maailman Vapahtaja, vai ei.

Johanneksen evankeliumin sanoma on siinä, että Jeesus on tullut pelastamaan koko maailman, kaikki kansat, ja tämä vapautus on jotain suurempaa kuin mistä kansallisessa vapaudessa on kysymys. ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” 

Poika on vapauttanut maailman ristillä. Yksi Suomen vapauden ja itsenäisyyden merkki on siniristilippu. Sininen risti, valkoisella pohjalla. Valkoisen on sanottu symboloivan lunta, sinisen puolestaan tuhansien järvien maata.

Moni onkin kiitollinen Suomen luonnosta, mahdollisuuksita kulkea metsissä, hiihdellä vapaasti Lapin laduilla, kalastella tai vain uittaa varpaitaan jollakin lukemattomista rannoista. Luonto ja sen kauneus on suuri lahja, jonka Luoja on meille antanut.

Lippumme värit ovat meille tärkeät, mutta ei ole myöskään sama, onko lipussamme risti vai ei. Sillä mitä jää jäljelle, risti otetaan pois?

Tyhjyyttä. Onttoa. Sisällötöntä. Pelkkää lunta ja jäätä. Silloin puuttuu lämpö, vapaus, sisältö, merkitys. Risti on luovuttamaton osa lippuamme. Se kertoo meille jostain vielä suuremmasta kuin kansallisesta vapaudesta.

Risti kertoo meille, että Jumala rakastaa maailmaa. Hän rakastaa sinua ja minua. Hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Poika tekee vapaaksi. Ja kun meidät rakkaus on näin vapauttanut, olemme vapaat elämään rakkauden kautta. 

On aivan sama, tunnemmeko olevamme miten suomalaisia ja miten ylpeitä omasta itsenäisyydestämme, jos ohitamme totuuden ja viisauden ja suljemme korvamme köyhän huudolta, masentuneen huokaukselta, kurjan itkulta. Jos vedämme oman elämämme rajat kiinni niiltä, jotka tulevat meitä lähelle. Jos estämme lähimmäisen kohtaamisen ja keskitymme vain siihen, mikä on omaa ja minun, emmekä suostu jakamaan sitä hyvää, mitä me itse saamme. 

Totuus tekee vapaaksi. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän johdattaa meidät toimimaan niin kuin oikein on. Seuraammeko häntä vai seuraammeko sitä, mikä kulloinkin on itsellemme hyväksi? Siinä kysymys meille murroksen keskellä.

Kun mietimme, miten suhtautua muuttuviin asioihin murroksen keskellä, katsotaan siniristilippua. Kun punnitsemme valintojamme ja kun arvojamme haastetaan, on viisautta muistaa Jeesuksen ristiä ja rakkautta, jota olemme saaneet itse kokea. Tuo rakkaus näyttää meillekin suunnan, kuinka toimia, kuinka valita, kuinka asennoitua. Me olemme vapaat toimimaan, valitsemaan ja asennoitumaan. Me olemme vapaat välittämään ja osoittamaan rakkautta. Olipa kyse sitten uusista lähimmäisistä vastaanottokeskuksissa tai tutuista hiljaisista naapureista.

torstai 3. joulukuuta 2015

Kaksi paitaa, kaksi suuntaa


Viikkomessu 3.12.2015
1.adventin jälkeinen viikko

Luuk. 3: 7-14
Kun ihmisiä tuli joukoittain kastettavaksi, Johannes sanoi heille: ”Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan? Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy! Älkää ruvetko ajattelemaan: ’Olemmehan me Abrahamin lapsia.’ Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä. Nyt on jo kirves pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.”
    Ihmiset kysyivät häneltä: ”Mitä meidän sitten tulee tehdä?” Hän vastasi heille: ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.” Myös publikaaneja tuli kastettavaksi, ja he kysyivät Johannekselta: ”Opettaja, mitä meidän tulee tehdä?” Hän sanoi heille: ”Älkää vaatiko enempää kuin on säädetty.” Sotilaatkin kysyivät häneltä: ”Entä me, mitä meidän tulee tehdä?” Hän sanoi heille: ”Älkää ryöstäkö älkääkä kiristäkö keneltäkään, vaan tyytykää palkkaanne.”


Puhe
Johannes Kastajalla oli tehtävä. Valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan Vapahtaja. Hän saarnasi parannuksesta ja kääntymyksestä. Raivasi tietä auki, teki tilaa ihmisten sydämeen. Kehotti kääntymään Jumalan puoleen.

Adventin aika on valmistautumisen aikaa. Valmistaudutaan juhlaan, odotetaan joulua, tehdään tilaa sydämeen, tilaa Vapahtajan tulla luo.
 
”Mitä meidän sitten tulee tehdä?” mekin ehkä kysymme, kun kuljemme adventin matkaa. Miten me raivaamme tietä Jeesukselle?

”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään.” Joulunalusaikana moni siivoaa kaappejaan ja lahjoittaa turhastaan vähävaraisille. Joulupadat ovat auki. Rahaa ja vaatteita tasataan, jotta ne, joilla ei ole, olisi edes vähän.
 
Johanneksen paitavastauksesta tulee mieleen kaksi edellisten sunnuntaiden raamatunkohtaa. Ensin tuomiosunnuntaina oltiin valtaistuimen edessä. Siellä Kristus puhuu siitä, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä. Yhdessä kohdassa Jeesus sanoi: ”Minä olin alasti ja te vaatetitte minut.”

Vaatteiden antaminen voi olla välittämistä, se voi olla lähimmäisenrakkautta, se voi olla auttamista siinä, missä ihminen apua tarvitsee. Se on yksi konkreettinen teko ja esimerkki, joka kertoo lähimmäisen ja hänen avuntarpeensa huomaamisesta.

Adventtisunnuntaina puolestaan seurattiin sitten Vapahtajan saapumista Jerusalemiin.  ”Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä.”
 
Tuossa kohdassa vaatteilla tehtiin Jeesukselle kunniaa. Vaatteita riisumalla ja niitä levittämällä Jeesus otettiin vastaan arvokkaana vieraana, kuninkaana. Jolla oli kaksi paitaa, saattoi levittää toisen Vapahtajalle ikään kuin punaiseksi matoksi. Tehtiin tietä, jota pitkin hän saattoi tulla heidän keskelleen.

Meidän valmistautumisemme voi siis olla ensiksikin lähimmäisen huomaamista ja hänen rakastamistaan, sen auttamista, joka tavalla tai toisella kärsii, kaipaa apua, on yksin ja turvaton. Valmistautumisemme voi olla lähimmäisenrakkautta, sitä että teemme hedelmiä, joissa kääntymyksemme näkyy. 
 
Se on kääntymistä kohti lähimmäistä, katseen nostamista pois itsestä ja toisen näkemistä. Mutta se on myös kääntymistä kohti Jumalaa. Katsomista kohti luoksemme saapuvaa Vapahtajaa. Ja myös sen näkemistä, mitä esteitä vielä on tiellä. Mistä pitäisi luopua, jotta tie sydämeen olisi tasaisempi. Ja kyllä sekin, kuka teemme hyvää toisille, voi avata sydämemme avarammaksi ottaa vastaan sitä hyvää, mitä Jumala seimen lapseksi syntymällä meille antaa.

Valmistautuminen on siis kääntymistä kohti lähimmäistä ja kohti Jumalaa. Se on hiljentymistä, se on rukousta. Pysähtymistä ja oman elämän ja sydämen tilan arvioimista. Vain siten voimme tehdä tilaa hänelle, joka luoksemme tulee.
 
Pirjo Kantala, tuomaspappi Helsingistä, kirjoittaa rohkaisevalla tavalla rukouksesta osana paastoa: ”Rukous on olemista Jumalan edessä sellaisena kuin olen. Olen tietoinen siitä, että minä olen ja Jumala on, mutta samalla unohdan, mitä olen ja mitä Jumala on. Ihmisen paras keino unohtaa se mitä on, on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Suostuminen oman itsen ja elämän hyväksymiseen vaatii jatkuvaa harjoittamista. Oleminen ilman marisemista milloin tästä, milloin tuosta on erinomaista harjoitusta suostumukseen, jossa kaikki on siinä, että Jumala on Jumala eikä mitään muuta. Että Jumala on ainut tarpeellinen.” – ja hän jatkaa:  ”Rukouksen myötä maailmaan ei tule sinänsä mitään uutta, mutta ihminen löytää itsensä ja elämänsä uudella tavalla.

Ja eikö ole niin, että kun löydämme itsemme uudella tavalla, kun käännymme rukouksessa kohti Jumalaa ja saamme kokea Jumalan hyväksynnän ja rakkauden omassa elämässämme, silloin mekin voimme tuottaa hyvää hedelmää ympärillemme. Voimme huomata lähimmäisen, rakastaa häntä, tehdä tilaa hänelle ja Jumalalle ja kaikille tärkeille asioille. Voimme antaa rakkaudessa eteenpäin.

Käänny siis armollisen Jumalan puoleen,
uskalla myöntää että tiellä on vielä paljon esteitä,
huokaa tekemättä jättämiset ja väärät teot, sanat ja ajatukset,
ja tunnusta vastustuksesi yhdessä kanssani
lausuen synnintunnustuksen (709) sanoin.

Synnintunnustus
Herra, joka näet kaiken ja jolta kukaan ei voi salata mitään.
Sinä olet sanonut, ettet tahdo synti­sen kuolemaa,
vaan odotat, että hän kääntyy ja saa elää.
Katso minuun, armahda minua
ja anna kaikki syntini anteeksi.
Auta minua olemaan elävä jäsen seurakunnassasi,
olethan minut kalliisti lunastanut.
Tahdon luottaa yksin sinun laupeuteesi
ja olla siellä, missä julistetaan
armon ja sovituksen sanaa.

Synninpäästö
Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen:
"Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä!"