tiistai 31. maaliskuuta 2009

300 kilometrin haaste, vol 2

aika: 31.3.-19.6.
tavoite: 300 km.

syksyllä kristian "of london" heitti minulle juoksuhaasteen, jonka sitten täpärästi mutta onnistuneesti juoksinkin. tänä keväänä juokseminen on ollut hankalaa, satunnaista ja motiivitonta, toisin kuin syksyllä. tänä iltana lähdin kiukkuisena lenkille, mikä helpotti oloa ja sai minut haastamaan itseni (huom!) uuteen haasteeseen, 300 uuteen kilometriin.

tuntuu luonnolliselta, että haaste on nimenomaan 300 kilometriä pitkä. vaikeampaa on päättää sopiva ajanjakso. toukokuun loppuun tulee liian kiire. toisaalta ei tee mieli ulottaa kovin pitkälle kesään, jotta säilyy tietty haasteellisuus. mukavaksi ajanjakajaksi nousee kalenterissa juhannus, keskikesän juhla. tällöin jää 81 päivää aikaa juosta. se tekee noin 3,7 km per päivä ja 26 km per viikko.

= mahdollista.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Poissaoleva Jumala

Saarna Orimattilassa 29.3.2009
5. paastonajan sunnuntai
Kärsimyksen sunnuntai

Ps. 43: 1 + 2–5; Jes. 29: 13–16; 1. Piet. 2: 4–10; Mark. 12:1-12.

Saarna

Olen lenkillä, kun paikallisliikenteen bussi kurvaa pysäkille. Hölkkään bussin ohitse ja silloin se osuu silmiini. Bussin kyljessä on monimetrinen mainostarra. Se julistaa: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Hätkähdän, kompastun ja kaadun. Sitten onneksi herään ajatuksistani ja palaan tähän todellisuuteen.

Bussikampanja ei siis ole ulottunut vielä Orimattilaan eikä Lahteenkaan. Mutta suuremmissa kaupungeissa, Helsingissä ja Tampereella, bussimainoksia ollaan kesäksi liimailemassa joukkoliikenteeseen. Kyseessä on brittiläislähtöinen uskonnonvastainen kampanja, jolla ateistit ja vapaa-ajattelijat haluavat äänensä kuuluville. Heidän viestinsä tai tunnuslauseensa siis on: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Tunnuslause vaikuttaa tehokkaalta: eilisiltaan mennessä Britanniassa oli kampanjalle kerätty lähes 152 tuhatta puntaa eli yli 160 tuhatta euroa.

Tänään kärsimyksen sunnuntaina tunnuslauseen ajatus kuulostaa kiehtovalta. Mieluumminhan sitä nauttisi elämästä kuin murehtisi tai kärsisi. Mutta pohditaan tuota tunnuslausetta silti hetki.

Evankeliumissa Jeesus esittää vertauksen. Mies istuttaa viinitarhan, vuokraa sen ja muuttaa pois. Mies lähettää palvelijoitaan noutamaan osuuttaan, mutta vuokralaiset eivät palvelijoita kumarra vaan pahoinpitelevät ja lopulta tappavat. Viimeisenä toivonaan mies lähettää oman poikansa, mutta tämäkin tapetaan.

Vertaus puhuu Jumalan ja Israelin välisestä suhteesta. Jumala on vertauksen mies ja viinitarhan vuokralaiset ovat Israel, Jumalan kansa. Vertauksen palvelijat ovat profeettoja, joita Jumala lähetti kansansa keskelle julistamaan oikeutta, ”koska" – kuten Jesaja julisti – "tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista”. Vanhasta testamentista voimme lukea, että profeetat, nuo Jumalan lähettiläät, saivat osakseen väkivaltaista torjuntaa. Ja lopuksi, mikä on oleellista, vertauksen poika on Jumalan Poika, Jeesus itse, jonka tappamisella Jeesus viittaa omaan kuolemaansa.

Nyt takaisin bussimainokseen. Vertauksessa mies siis istuttaa viinitarhan, vuokraa sen ja – muuttaa pois. Onko Jumala muuttanut pois? Onko englantilainen bussikampanja oikeassa? Onko Jumala poissa? Poissa kuvioista?

Ateistien kuvioista Jumala on poissa. Hän ei niihin kelpaa tai mahdu. Tämä on yksi tapa suhtautua Jumalan poissaolemiseen. Jos Jumalaa ei ole, hän ei tietenkään voi olla paikalla, läsnä, vaan hän on poissa.

Toinen näkökulma poissaolevaan Jumalaan on kärsimyksen näkökulma. Jos Jumala on rakastava ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä? Miksi Jumala ei tee mitään? Maailman pahuuden edessä on helppo kääntää selkänsä Jumalalle ja ajatella, että Jumala on poissa, ei häntä kiinnosta, kuinka meillä ihmisillä täällä menee.

Vai kiinnostaako sittenkin? Emmekö juuri kuulleet vertauksen miehestä, jolla oli viinitarha ja joka toistuvasti lähetti alaisiaan katsomaan mitä viinitarhalle kuuluu? Eikö Raamattu ole täynnä kertomuksia siitä, kuinka Jumala osoittaa välittämistä ihmisiä kohtaan, etenkin niitä kohtaan, joita sorretaan, jotka kokevat epäoikeudenmukaisuutta, jotka kärsivät? Ja eikö oma elämämme todista, että Jumalan läsnäolo tuntuu vahvimmin silloin, kun itse on heikoimmillaan, kun on vaikeinta, kun kärsimys on suurta. Siksi lähetettiin profeetat, siksi lähetettiin Jumalan Poika. Siksi, että me täällä kärsimme.

On yksi näkökulma, josta katsottuna Jumala ei ole poissaoleva. Se on ratkaiseva näkökulma, se on Kristuksen näkökulma. Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi, hän tietää, mitä ihmisen elämä on. Jumalan Poika eli ihmisen elämän ja tuli kiusatuksi, kavalletuksi, tuomituksi, pilkatuksi, kidutetuksi, hyljätyksi, murhatuksi. Jumala antoi ainoan Poikansa kärsimään ja kuolemaan rakastamiensa ihmisten tähden, meidän tähtemme. Jeesuksen kärsimyksen tähden Jumala tietää syvästi, mitä kärsimys on. Siksi hän osaa meitä myös lohduttaa ja auttaa. Hänen apunsa ei estä kamalia asioita tapahtumasta, mutta hän on vierellä niin, ettei niitä tarvitse kestää yksin.

Jumala ei ole poissaoleva Jumala. Mutta olemmeko me poissa? Huomaammeko me häntä oman kärsimyksemme keskellä? Käännymmekö hänen puoleensa, kun kaipaamme lohdutusta ja apua, vai syytämmekö sen sijaan häntä siitä pahasta, mikä elämäämme vaivaa? Pidämmekö Jumalaa poissa elämästämme juuri silloin, kun häntä eniten tarvitsisimme?

Me kompastelemme uskossamme kuin Israelin kansa. Me seuraamme Jeesuksen kärsimystietä kovin haparoivin askelin. Mutta juuri tuon kärsimystien tähden me saamme omissa kärsimyksissämme kaatua Jumalan armon varaan. Se on turvapaikkamme, olipa sydämemme kevyt tai raskas, tai olivatpa askeleemme katuvia tai kaatuvia. Me saamme taivalluksellamme istahtaa lepäämään kivelle, levähtämään Kristuksen jalkoihin. Hän on kulmakivi, kivi jonka varassa seisoo koko kurjien ja syntisten kirkko.

Bussimainos on väärässä. Jumalankieltäjät ovat ymmärtäneet asian aivan nurin kurin. Jumala on olemassa. Lopeta siksi murehtiminen ja nauti elämästä. Elämästä voi nauttia juuri sen tähden, että Jumala on.

Sen tähden, että Jumala on - antanut Kristuksen: hän on uskomme lähde ja perusta.

Elämästä voi nauttia juuri sen tähden, että Jumala on - meidät armahtanut: hän nostaa pystyyn, vie uuteen alkuun.

Elämästä voi nauttia sen tähden, että Jumala on - väkevämpi kuin kuolema: kärsimyksen sunnuntainakin sarastaa pääsiäisaamun valo. Ylösnousemuksen kirkkaus avaa meille näköalan todellisuuteen, jossa ei enää ole kärsimystä eikä kuolemaa.

Jumala on. Nauti elämästä.

---

p.s. Kiitos virikkeistä myös Pekka Särkiölle ja Facebook-ryhmälle "Jumala on olemassa, joten lopeta murehtiminen ja nauti elämästäsi!".

maanantai 16. maaliskuuta 2009

vedenpaisumus

ihailtava on ranskalaista elokuvantekemistä. viikon olemme katselleet lastenfilmiä sammakoiden ennustus, jossa sammakoiden laskelmien mukaan tulee sade ja tulva ja vedenpaisumus. hieno toteutus, mainio musiikki, hyvää viihdettä koko perheelle. (ainoa puute on siinä, että en ole saanut katsotuksi elokuvaa vielä kokonaan. sitä kun töllötetään siivuina, tuokio kerrallaan, eikä minulla ole ollut mahdollisuutta istahtaa puoleksitoista tunniksi alas. en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta ottanut.)

nyt otin kuitenkin elokuvan varjolla tilaisuuden päivittää kuulumisia. ne ovat työntäyteiset. viime viikko oli nuorisopapin viikko. isoskoulutus, kappelivartti, pikkuisoset, nuorten leiri. ja nyt kun sain ihan luvan kanssa ja todella tehdä nuorisotyötä, koin nauttivani työstä. sanoin sen oikein kotonakin ääneen. olen ilolla nuorisopappi - jos saan olla.

eilen kotiuduin 35 työtunnin (miinus yksi nukuttu yö 7,5 tuntia) jälkeen siunattuani, leireiltyäni, messuttuani, kastettuani ja juonnettuani lauluillan pohtien sitä, minkä verran töitä voi, saa ja kannattaa ottaa. ihmiset ovat jo alkaneet toppuutella, neuvoa "ei"-sanan käyttämisestä, huolestua uuden papin jaksamisesta. ja olkoon hyvä niin. paitsi että seurakunta rukoilee paimenen puolesta, saa se olla huolissaan.

sillä kun työt alkavat tulvia ylitse, kun vedenpinta nousee, silloin suorituskyky ja mielekkyys laskevat. mihin muualle silloin pakenen kuin turvapaikkaan, kotiini? mutta kestävätkö kodin seinät, pitävätkö ne vettä? mitä kodista tulee, kun työstä tulee vimmattua soutamista? silloin ehkä pitäisi etsiä ne sammakot, jotka auttavat ennakoimaan tulvan. sadetta ihminen ei pysty estämään, mutta töiden satelun voi. kai.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

lasten kaa

huippuillansuu perheen kesken. päiväunien jälkeen ajelu lahteen ja seikkailupuistoon. siellä vajaat pari tuntia kiipeilyä ja pomppimista. valvojat (=vanhemmat) velvoitettiin maksutta liukumäkiin ja radalle mukaan. kerran tosin kolahti: pää pehmustettuun tankoon. tärähti koskemiseen asti. nyt alkaa helpottaa.

viime aikoina olen kärsinyt "äidin poika" -käyttäytymisestä. en kuitenkaan itseni vaan elian. hän on kolme ja iälleen uskollisena hakee rajojaan ja rooliaan suosimalla äitiään ja dissaamalla isäänsä. siksi isi kelpaa lähestulkoon vain jos äiti on poissa tai kun ollaan koko sakilla jossain.

tänään siis olimme ja isi sai kontata mukana. fantastista!

joku toinen kolmevuotias ohitti minut ylämäessä, katsoi kuin klovnia ja sanoi: "sulla ei ole yhtään hiuksia!" lause oli yhtä aikaa totta (minulle) ja hassua (hänelle).

elia puolestaan kysyi ensimmäisiä perimmäisiä kysymyksiään paluumatkalla: "miksi ihmisillä on kaksi kättä?" äitinsä vastasi mielestäni ihan hyvin, ymmärrettävästi ja käytännöllisesti tyyliin: "jotta voimme syödä" jne. itse nousin tankkaamaan autoa ja mietin kysymystä loppumatkan sen mitä päänsäryltä pystyin. hyvä kysymys. vaikea vastata kolmevuotiaalle sorvatulla tavalla. koulussa anatomia ja ihmisen biologia jäivät mielenkiinnon puutteesta (vieroksuin silloin evoluutioteorian ja sen mukana koko biologian opetusta) johtuen vähälle oppimiselle. täytynee koettaa nyt selvittää tämä. ilmoitan siis, kun tiedän, miksi ihmisellä on kaksi kättä.

elia ilmoitti sitten kotona oman totuutensa: "kaikki ihmiset ovat vauvoja." en voi kuin ihmetellä lapsen metafyysisiä näkemyksiä!

sohvin meno oli onneksi rauhallisempaa, vaikka hänkin osaa jo olla vikkelä. hänelle isi kelpaa useammin etenkin nyt, kun maito on tissistä "loppunut". tuntuu se silti hyvältä ottaa ansiottomia hymyjä ja ilonpurkauksia vastaan, kun lapsi aidosti nauttii pomppulinnasta ja pallomerestä.

kyllä lapsilta on niin paljon opittavaa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

konfirmaatiosaarna 8.3.09

Vaikka käsitinkin tänään, että konfirmaatiopuheet ovat nimen omaan kasuaalipuheita, laitan tämänaamuisen tänne, kuten olen ennenkin tehnyt. Kyseessä oli kuitenkin samalla pääjumalanpalveluksen saarna.

2. paastonajan sunnuntai – Rukous ja usko

Luuk. 7: 36-50


Saarna

Rakkaus on kärsivällinen,
se jaksaa pitkän matkan.
Rakkaus antaa tilaa,
se mahtuu pieneen mökkiin.
Rakkaus ottaa rennosti,
kuin Lapin pappi kirkossaan.
Rakkaus ymmärtää, keskustelee, jakaa.
Rakkaus oppii, opettaa.
Se on ankkurihissi aivan laelle.
Rakkaus ei syöksy, ei laske päin,
mutta sitä ei voi väistääkään.
Rakkaus katsoo silmin tuulisin,
itkevin, kaipaavin, nauravin.
Rakkaus on piiri,
jossa katsotaan toisia silmiin.

Tämä on runo, jonka Karoliina ja Antti huusivat huutokaupassa, jonka järjestimme leirillä seurakunnan kummilasten hyväksi.

On kaksi tapaa käydä rippikoulu: pakosta ja rakkaudesta.
On kaksi tapaa ajatella pelastuvansa: omilla ansioilla ja rakkaudesta.
On kaksi tapaa palvella Jeesusta: tottumuksesta ja rakkaudesta.

Rakkaat nuoret. Kiitos hienosta rippileiristä. Kanssanne tuntui melkein siltä, että rippikoulu on ihan leikin asia. Niin hauskaa meillä oli bussimatkoilla, laskettelurinteessä, rinnekahvilassa, yhteisissä leikeissä, pulkkamäessä, huutokaupassa, työskentelyhetkissä sekä iltaohjelmissa, joissa oli aika repäiseviäkin juttuja. Rippikoulun voi käydä pakosta tai rakkaudesta, väkisin tai innoissaan, torjuen kaiken tai ihmettelevin mielin mukana matkaten. Itse ainakin nautin siitä innosta, jolla lähditte mukaan. Sa siitä välittämisestä, joka leirissä oli läsnä. Rakkaus oli läsnä. Ja nyt nyt tässä. Rippikoulun huipulla, aivan laella, konfirmaatiossanne, teidän juhlassanne.

Konfirmaationne evankeliumitekstissä Jeesus antaa teille ja meille kaikille matkaeväät elämään tästä eteenpäin. Elämä ei ole aina avoin latu-ura, jota on selkeä hiihdellä eteenpäin. Eikä se ole myöskään pelkkää ankkurihissin tasaista ja helppoa vientiä ylöspäin. Välillä täytyy kiivetä itse ja välillä täytyy etsiä suuntaa umpihangessa. Etsiskele tuota suuntaa sieltä rippiraamatun sivuilta, joita me leirilläkin tutkimme.

Miten Jeesus siellä sitten meitä tänään evästää?

Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa."


On kaksi tapaa ajatella pelastuvansa: omilla ansioilla ja rakkaudesta.

Me tutustuimme leirillä kaikkiin kymmeneen käskyyn varsin perusteellisesti. Käskyihin, joissa ilmoitetaan, mitä Jumala meiltä ihmisiltä tahtoo, mikä meille ihmisille on hyväksi. Jeesus tiivisti käskyt rakkauden käskyyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kuinka hyvin sinä kirkon penkissä istuva olet näitä pystynyt noudattamaan? Tätä me pohdimme yhdessä leirilläkin. Lopputulos oli usein, että ei niitä aina voi noudattaa. Emme pysty siihen. Olemme ihmisiä, teemme väärin, teemme paljon sellaista, mikä rikkoo suhdettamme Jumalaan ja suhdettamme toisiin ihmisiin. Emme omin taidoin ja voimin, emme omin teoin pysty pelastamaan itseämme. Olemme syntisiä, kuten evankeliumikertomuksen nainen.

Mutta tänään naistenpäivänä tuo evankeliumin nainen saa kuitenkin olla meidän kaikkien esimerkkinä. Hän turvautuu syntiensä kanssa armoon, rakkauteen jota hän ei ansaitse, mutta jonka hän saa osakseen. Jeesus sanoo naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."

Rakkaat nuoret. Konfirmaatiossa sinusta tulee itsenäinen seurakunnan jäsen, itsenäinen kristitty. On kaksi tapaa palvella Jeesusta. Kaksi tapaa olla kristitty. Tottumuksesta ja rakkaudesta. Tottumuksesta palveleminen on evankeliumin miehen tapa. Hän tuntee lain ja käskyt. Hän on vieraanvarainen ja kutsuu Jeesuksen syömään. Hän puhuttelee Jeesusta opettajana, mikä kertoo kunnioituksesta. Mutta kertomuksen nainen on toista maata. Nainen koki, että Jeesus oli enemmän kuin opettaja, hän uskoi, että Jeesus hyväksyi hänet, vaikka hän oli syntinen, hän osoitti Jeesukselle tottumuksista poikkeavaa rakkautta, ja hänelle Jeesus julisti kaikki synnit anteeksi.

Miten sinä näet Jeesuksen? Niin kuin on totuttu näkemään, niin kuin kaikki muutkin näkevät. Tarvitsetko häntä itse? Jos tarvitset, niin tarvitsetko vain hänen hienoja ihmisläheisiä opetuksiaan? Vai tarvitsetko Jeesusta kuten tuo nainen, hyväksymään sinut, osoittamaan sinulle armahdusta, sovittamaan sinun syntisi?

Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa." Vain usko ja armo pelastavat. Usko on kuin pitkä bussimatka. Kestää kauan, että on perillä, mutta matkan aikana voi olla varsin mukavaa. Usko Jeesukseen saa kasvaa rauhassa. Rippiraamatun selailun lisäksi voit hoitaa uskoa rukoilemalla, vaikka niin kuin konfirmaatiolaulussanne sanotaan: ”Anna rauha, varjele meitä!” Tai niin kuin Jaakob: "En päästä sinua ennen kuin siunaat minua." Yhteyttä toisiin nuoriin itsenäisiin kristittyihin voit pitää tulemalla mukaan seurakunnan nuorten toimintaan, jossa Henninkin mukaan on kivaa ja hauskaa.

Tänään moni teistä polvistuu ensimmäistä kertaa ehtoolliselle. Ehtoollinen on anteeksiantamuksen ateria. Me kaikki tarvitsemme armoa. Me kaikki tarvitsemme kokemuksen, että me kelpaamme. Että meidät hyväksytään. Ehtoollisessa Jeesus vahvistaa uskoamme siihen, että hän on antanut ruumiinsa ja verensä meidän puolestamme. Ja vain koska rakastaa meitä niin vietävästi.

Usko ja armo ovat Jumalan lahjoja meille. Kuten leirilaulussa teille lauloin:

Niin kuin lumi pukee maan valkeaan,
niin Isä peittää sinut armollaan,
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan,
voi Hän kaiken sen jään sulattaa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

rippipappeudesta

palasin perjantaina iltakymmenen jälkeen lapin rippikoululeiriltä. viikko meni kaikin puolin mainiosti. säät olivat kelvollisia, paikoitellen upeita, maisemat näyttäviä ja nuoret verrattomia. kaikki läpäisivät rippikoulun, uskaltanen sanoa. vielä on viikko konfirmaatioon eli teoriassa asioita voi kai mennä pieleen. en vain jotenkin usko, että menisi.

leiri oli ensimmäiseni pappina. pappeus näkyi ja tuntui ainakin kolmella tavalla: auktoriteettina, vastuuna ja luottamuksena.

rippipapilla on valtaa, mikä herättää sopivassa määrin pelkoa ja kunnioitusta tätä kohtaan. molemmat hämmästyttivät ja hämmensivät. valtaa ei pidä käyttää väärin eikä sillä pidä tahallisesti säikytellä. pappisvirka taitaa kuitenkin vain olla jotain sellaista, mikä sisältää luontaisetuna sellaista valtaa, joka on tiedostamatonta, näkymätöntä ja luonnollista. tiedä häntä. tämänkokoinen reflektio ei synnytä tarkempia määritelmiä.

vastuu on raskas kantaa. yllätyin siitä, kuinka paljon erinäisiä, pikkuisia asioita on pidettävä mielessä, koska ellei niitä siellä pidä, ne eivät siellä pysy. rutiinia asioiden huomaamiseen tästä kokonaisvastuun näkökulmasta ei ole vielä ehtinyt kasvaa. siemen siellä silti itää. ihmeellisen hyvin selvisin, vaikka itse tunnustankin. stressiä tunsin vain kahdesti: aikataulusta ja loppukertauksesta. nukutuksi sain varsin kunnolla ja hartiasärky johtui vain vieraasta tyynystä.

pappeus herättää luottamusta. kun keskustellessamme käskyistä kyseenalaistin nuorten näkemyksiä, sain ensin osakseni vastustusta: "mitä se sulle kuuluu?", sitten jo myönnytystä: "ville on pappi, että kyllä se sille taitaa kuulua." tämä tuli nuorilta itseltään. tämän rinnalla vielä merkittävämpinä olivat leirin aikana käydyt keskustelut, joissa luottamus ja luotettavuus olivat jo lähtökohtaisesti mukana. hyviä kokemuksia, oikein hyviä!

tässä on vielä sopivaa viitata oppimiseni tavoitteisiin vuosien takaa lassi pruukin opetusryhmissä. jo silloin pidin tärkeänä oppia dialogisuuden taitoa, sitä että opettaja ja oppijat voivat keskustella ja että oppiminen tapahtuu nuoren maailman ja uskon maailman välisessä vuorovaikutuksessa. on yhtäaikaa todella nöyrää ja todella lohdullista myöntää, että tämä tavoite on yhä voimassa. pidän sitä edelleen tärkeänä ja edelleen koen sen kehittymistarpeena.

pääni on yhä prosessissa ja palautuminen arkeen on tehnyt vaikeaa. tänään kuitenkin arjessa on tauko, kun juhlimme eliaa, joka täytti torstaina kolme vuotta. yhtä kauan olen ollut isi. yhtä kauan opetellut vuorovaikutusta, vastuuta ja luottamuksen synnyttämistä.

siispä:

"monia vuosia, armorikkaita vuosia, monia armorikkaita vuosia!"