sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Tyhjän haudan kohtaamisia

Saarna pääsiäisyönä 30.3.2013

2.Moos.14:8,10-16,21-22; Room.6:3-11;
Mark 16:1-8

Me kuljimme hämärään iltaan, tulimme yöhön, tulimme kirkkoon, valoako etsimme, jotain lohdutusta, iloa, apuako kysellen, apuako kaivaten. Kuka auttaisi meitä? Kuka auttaisi vierittämään kiven haudan suulta? Kuka auttaisi silloin, kun emme itse pysty?

Emme pysty tai emme jaksa. Kuka auttaisi silloin, kun taakka painaa kuin raskas kivi, taakka jollaista nuo naisetkin kenties raahasivat mukanaan. Surun ja murheen taakka, joka laskeutuu yllemme kuin yön pimeys. Kun maailma on kaatunut. Kun toivo on mennyt. Kun Jeesus on kuollut. Vapahtaja on poissa.

Murheen murtamina, toivonsa haudanneina ja voimattomina käyvät nuo naiset kohti Jeesuksen hautaa. Eikä olo tai tilanne siitä parane. He eivät löydä, mitä etsivät. He löytävät vain tyhjän haudan. Järkyttyvät entisestään. Huolestuvat. Säikähtävät. Säikähtävät paitsi haudan tyhjyyttä ja Jeesuksen poissaoloa, myös outoa nuorukaisen hahmoa, joka heille ilmestyy. Pyhä kohtaa ihmisen. Pyhä, jonka läsnäolo saa naiset vapisemaan pelosta.

Jotenkin lohduton on tämä kertomus tyhjästä haudasta, lohduton ja pelottavakin jos me tuijotamme vain naisten kokemusta ja tunnereaktiota. Tyhjä hauta sellaisenaan vain lisää pelkoa. Mutta kertomuksen lohtua on etsittävä toisaalta. Kertomuksen tarkoitus ei voi olla vain kertoa siitä, kuinka naiset löysivät tyhjän haudan. Vaan siitä, kuinka sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta saavutti heidät tyhjällä haudalla. Tyhjän haudan tarkoitus ei ole pelotella, vaan selittää valkeavaatteisen nuorukaisen, enkelin ilmoitusta. Tyhjä hauta toimii siis merkkinä, merkkinä joka vahvistaa enkelin sanomaa, ja eikö myös merkkinä, joka tänä yönä voisi vahvistaa meidän uskoamme, jotta toivo kasvaisi ja ilo saisi tilaa.

Kristillinen usko on uskoa ylösnousseeseen Kristukseen. Kristityt ympäri maailman kokoontuvat tänä yönä iloitsemaan juuri sitä ihmettä, että Kristus nousi kuolleista ja voitti kuoleman vallan. Ilman ylösnousemusta ei olisi myöskään kristillistä uskoa. Eikä olisi toivoa. Kun tänä yönä ajattelemme omaa uskoamme ja elämme sitä todeksi, kuinka siihen sinun mielestäsi sopii tämä uskon kuvaus heprealaiskirjeestä: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1)

Että usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä. Turvautumista siihen, mitä ei voi nähdä. Naiset eivät löytäneet Jeesusta. Heidän silmänsä eivät enää häntä nähneet. Heidän uskonsa ei siitä kasvanut. Jonkun on toisilla tavoilla piirrettävä silmiemme eteen ylösnousemususkon todellisuutta. Vaikkapa sanoilla, vaikkapa teoilla, tai merkeillä, symboleilla. Emmekö juuri siksi tarvitse näkyviä merkkejä, jotain uskoamme vahvistamaan. Emmekö siksi kylvä pääsiäisruohoa, jotta näkisimme omin silmin, kuinka haudatusta siemenestä versoo elämää. Tai emmekö siksi koristele pääsiäismunia, jotta muistaisimme sen kuinka kovan, kuolleen kuoren alle kätkeytyykin kaikki elämän mahdollisuudet.

Ja emmekö siksi tarvitse myös kertomuksen tyhjästä haudasta. Kertomuksen naisista, joihin voimme samaistua, naisista jotka saivat kuulla ihmeestä. Naisista, jotka kohtasivat pyhän.

Ehkä meidän uskomme tarvitsee kertomuksen kohtaamisesta, jossa kohtaavat meidän ihmisten todellisuus ja pyhän Jumalan todellisuus. Jossa kohtaavat meidän pelkomme, huolemme ja murheemme, meidän epäilyksemme, ja jossa kohtaa Jumalan todellisuus, todellisuus jossa kaikki on mahdollista. Jossa meidän pelkomme voi tyyntyä, jossa huoliimme vastataan, jossa kyyneleemme kuivataan. Ja jossa uskomme vahvistuu.

Ja eikö tuossa kohtaamisessa nimenomaan Jumalan todellisuus kohtaa meidät. Kun olemme ymmärtämättömän äärellä, haudan tyhjyyden reunalla, Jumala kohtaa meidät. Hän on aloitteellinen. Jumala alensi itsensä ja syntyi ihmiseksi jakamaan ihmisen osan. Jeesus Kristus eli ja koki ihmisen elämän, hän kärsi loppuun asti, hän kuoli, hän antoi henkensä. Lopulta hänet haudattiin, kuten kuolleille lopulta tehdään. Kuten ihmisten todellisuudessa lopulta tehdään. Mutta Jumalan todellisuus on toisenlainen. Se ei pysähdy haudan suulle, se ei pysähdy vaikka vastassa olisi kuinka suuri kivi tai muu este. Jumala tekee sen, mihin ihminen ei pysty. Kuka auttaisi meitä? me kysymme. Kuka auttaisi uskomaan? Ja Jumala vastaa meille enkelin suulla: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.”

Nämä sanat me saamme tänä yönä kuulla. Tänä yönä ne lausutaan meille. Vaikka meidän onkin helppo samaistua tuohon naisten murheeseen ja pelkoon, on myös pääsiäisen viesti osoitettu meille. Vaikka moni asia jää vaille selitystä ja ymmärrystä, vaikka välillä tuntuisi että on ihan mahdotonta uskoa, pääsiäinen lupaa että mahdoton tulee mahdolliseksi. Elämä voittaa kuoleman, murhe muuttuu iloksi, epätoivo kasvaa toivoksi. Jumala voittaa pahan. Kristus voittaa synnin ja kuoleman. Ja tästä kaikesta meille lupaa osallisuuden ja elämän meidän kasteemme.

Tämä yö on ylösnousemuksen ja voiton yö. Tämä yö on myös kasteemme yö. Kasteessa Jumalan todellisuus kohtaa meidän todellisuutemme. Hän tulee auttamaan meitä siinä, missä jokin estää meitä pääsemästä sinne, minne meidän on päästävä. Toistemme yhteyteen, Kristuksen yhteyteen
 
Kasteessa Jumala kuljettaa meidät kuolemasta elämään, läpi mahdottoman, läpi kiven, läpi pelkojen merten. Hän on kutsunut omakseen. Hän on laittanut uskon siemenen itämään. Hän on pukenut meidät ylösnousemuksen valkeuteen. Hän on sytyttänyt yöhömme valon, joka ei sammu. Viedään tätä valoa eteenpäin. Annetaan pääsiäisen ilon levitä. Piirretään mekin sanoillamme ja teoillamme todistusta ylösnousemuksen ihmeestä.

Älkää pelätkö. Kristus on noussut kuolleista.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kärsivä Jumala - saarna palmusunnuntaina 2013

Saarna palmusunnuntaina 24.3.2013

Jes. 50:4-10 
Fil. 2:5-11
Joh. 12:12-24

Kärsivä Jumala

Oli koittanut viimeinen päivä. Aika oli päättynyt. Kaikki maailman kansat koottiin Jumalan tuomioistuimen eteen odottamaan oikeudenmukaista tuomiota. Yllättäen ihmisjoukkojen keskellä syntyi levottomuutta. Ryhmä ihmisiä eri kansoista oli kokoontunut yhteen ja vaati äänekkäästi päästä Jumalan puheille. He syyttivät Jumalaa epäreiluudesta.

He tulivat Jumalan luokse ja esittivät vaatimuksensa. Heidän mielestään Jumala, joka ei ollut piitannut luomansa maailman ja sen ihmisten kärsimyksistä, ei voisi myöskään tuomita heitä. Eihän Jumala voinut tietää inhimillisestä elämästä, ihmisydestä, mitään. Hän oli vain istunut pilven reunalla katselemassa samalla, kun ihmiset alhaalla kärsivät. Niinpä tämä eri kansoista koostunut edustajisto esitti joukon vaatimuksia, jotka Jumalan olisi täytettävä ennen kuin hän voisi tuomita yhtään ketään. Nämä vaatimukset esittivät niiden kansojen edustajat ja ne ihmiset, jotka katsoivat kärsineensä kaikkein eniten.

Ennen tuomiota Jumala saisi luvan kärsiä. Hänen pitäisi syntyä tuon ehkä kaikkein piinatuimman kansan jäseneksi, juutalaiseksi. Hänen syntymänsä pitäisi tapahtua jotenkin hämärissä olosuhteissa vailla täyttä tietoa siitä, ketkä ovat oikeat vanhemmat. Hänen pitäisi elää ja asua miehitetyssä maassa ja vailla vapautta. Ihmisten pitäisi halveksia häntä syntyperän ja kotiseudun takia. Lopulta hänen täytyisi tulla läheisen ystävän pettämäksi. Hänen täytyisi joutua kärsimään vallanpitäjien käsissä, rikollisena mutta niin että hän itse tietäisi olevansa syytön. Hänen tuomionsa tulisi johtaa oikeusmurhaan. Lopulta hänelle tulisi antaa hitain ja kauhein kuolema, mitä ajatella saattoi. Nämä ehdot Jumalan pitäisi täyttää, ennen kuin hän voisi tuomita ketään.

Kun vaatimukset oli luettu, tuli Jumalan tuomioistuimen edessä hiljaista. Sitten Jumalan Poika, Jeesus Kristus, astui esiin. Hän ei lausunut sanaakaan, seisoi vain kärsineiden ihmisten edessä, haavat käsissään, jaloissaan, otsassaan, kyljessään. Ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ihmisten kärsimyksen vuoksi. 
(Vanhan tarinan pohjalta Tero Hietanen, lähde Kerron sinulle tarinan)

Tämä vanha kertomus pukee sanoiksi ehkä meidänkin kysymyksiämme. Kysymyksiä ja tunteita, joita meillä, erilaisilla ihmisillä, erilaisia elämiä eläneillä ihmisillä saattaa helposti herätä. Meillä nuorilla ja meillä vanhemmilla, meillä paljon kokeneilla ja meillä monen asian äärellä vielä kyselevänä ja ihmettelevänä.

Kaksi kysymystä: Istuuko Jumala pilven reunalla?
Välittääkö Jumala meistä?

On helppo kokea, ettei Jumala piittaa, jos elämässä on vaikea paikka, jos on paha olla, jos joku vaikka kiusaa tai on muuten epäreilu, tai jos elämälle on annettu muita huonommat lähtökohdat. Vai millä kärsimyksellä sinä vetoaisit Jumalaan? Minkä kohtaamasi vääryyden sinä toisit tuolle vaatimuslistalle?

Tuollaisen listan kanssa Jumalan luo voi hyvin mennä. Ei siksi, että väittäisimme Jumalan olevan täysin tietämätön siitä, mitä kärsimys on. Ei, vaan juuri siksi, että hän tietää. Siksi, että hän on Jeesuksessa kokenut ihmiselämän kärsimyksen. Siksi, että hän on pudonnut pilvenreunalta jo aikaa sitten. Tullut niin alas kuin ihminen voi vain joutua. Hän on kärsinyt Pojassaan. Jumala piittaa. Jumala välittää. Siitä Jeesuksen kärsimystie on meille takeena.

Siksi Jumalalle voi kärsimyslistan oikein hyvin viedä. Koska voi luottaa siihen, että olipa omassa elämässä millaista vaikeaa tahansa, Jumala ymmärtää. Hän tuntee elämämme. Voi lähteä mielin luottavaisin matkaan Jeesuksen. Ja käydä tietä vehnänsiemenen.

Jeesus sanoi: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” Me pohdimme tätä vehnänjyvävertausta yhdessä näiden nuorten kanssa viime viikonloppuna. Nuoret oivalsivat nopeasti, että Jeesus tarkoittaa jyvällä itseään. Että hänen on kuoltava, jotta me saisimme syntimme anteeksi, jotta me saisimme elämän. Se on se runsas sato. Meidän pelastuksemme.

Ja eräät nuoret kysyivätkin näin: ”Jos Jeesus ei olisi kuollut meidän takia, millaista nyt olisi?” Jos lasten suusta kuuluu totuus, ehkä nuorten suusta kuuluu hyvä kysymys, totuutta etsivä kysymys. Jos Jeesus ei olisi kuollut, jos Jeesus ei olisi kärsinyt, millaista meillä olisi, millaista olisi elää kärsimystemme kanssa, millaista olisi syntiemme kanssa, syyllisyytemme kanssa? Lohdutonta ehkä. Ehkä toivotonta, turvatontakin. Ehkä silloin todella nousisimme Jumalaa vastaan kyltit käsissämme ja vaatien häntäkin kärsimään. Mutta miten ihmeellistä, että hän onkin tehnyt sen. Että Jeesus on kärsinyt meidän puolestamme. Vehnänjyvä on haudattu maahan. Siinä on meidän lohtumme. Siinä toivomme ja turvamme. Siinä, että Vapahtaja seisoo keskellämme haavat käsissään ja jaloissaan, otsassaan ja kyljessään. Ja että me voimme käydä hänen luokseen aivan kaikkien asioidemme kanssa.

Mutta ei hän hiljaa ole, eikä tyyni. Hän itkee. Jeesus itkee kyyneleitä, eikä vain oman kärsimyksensä ja omien kipujensa vuoksi, vaan erityisesti maailman kärsimyksen takia. Meidän kipujemme, meidän pahan olomme takia. Koko maailma juoksee hänen perässään, koko maailman kärsimykset seuraavat häntä. Ja kaikkea sitä hän kantaa harteillaan, kaikkea pahaa oloamme hän kantaa sydämessään. Miksi hänen silmänsä ovat täynnä kyyneleitä? Eikö siksi, koska me ihmiset täällä kärsimme ja koska me ihmiset täällä aiheutamme toisillemme niin paljon pahaa.

Lakataan siis tuijottamasta vain omia vaikeuksiamme ja laitetaan omat kärsimyslistamme syrjään. Nostetaan katseemme kohti kärsimystietä kulkevaa Vapahtajaa. Nostetaan katseemme kaikkiin niihin, joiden taakkaa hän kantaa. Ei vain omaamme, vaan myös noiden muiden. ”Ken tahtoo käydä Herran askelissa, käy tietä vehnänsiemenen, kuin siemen hänkin kuolee.”

Haudataan siksi omat halumme ja toiveemme hetkeksi, jotta ehtisimme auttaa toisiamme. Luovutaan mekin omastamme, niin kuin Jeesus teki, jotta voimme antaa tarvitsevalle. Kuljetaan toisen rinnalla hänen kärsimystiellään, jaetaan kuormaa. Kätketään se oma jyvämme, oma itsekkyytemme, jotta tulisi runsas sato, runsas apu ja ilo toiselle, sille kaverille joka vieressä kulkee tai vieressä istuu. Laitetaan hänet itsemme edelle. Lähdetään mielin luottavaisin matkaan Jeesuksen. Hän kyllä ohjaa jokaisen askeleen.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Sylissä - viikkomessun puhe 7.3.2013


Herra, nimesi kunnian tähden
anna anteeksi suuret syntini.
      Se, joka Herraa pelkää,
      oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan,
ja hänen jälkeläisensä perivät maan.
      Herra ilmoittaa suunnitelmansa palvelijoilleen,
      ja he tulevat tuntemaan,
      millainen on hänen liittonsa.
Minun silmäni katsovat alati Herraan,
hän päästää jalkani ansasta.
      Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen,
      sillä minä olen yksin ja avuton.
Lievitä sydämeni tuska,
ota pois minun ahdistukseni.
      Katso minun kärsimystäni ja vaivaani
      ja anna anteeksi kaikki syntini.
Katso, kuinka paljon minulla on vihollisia!
Heidän vihansa on väkivaltainen ja julma!
      Suojele minua ja pelasta minut,
      älä hylkää minua,
      sinuun minä turvaudun.
      (Ps. 25:11-20 )


Puhe
 
Avaisitko kätesi, levitä ne sivuille. Katso, mitä siinä näet. Siinä on sinun sylisi. Syli on hyvin lähellä. Meillä jokaisella on syli. Syli johon sulkea. Syli jolla suojella. Syli, johon paeta.

Psalminlaulajamme pakenee Jumalan syliin. Hän etsii apua sieltä, kun kärsimys ja vaiva painavat. Kuin pieni lapsi hän etsii auttajaa. ”Olen yksin ja avuton.” ”Suojele minua.” ”Sinuun minä turvaudun.”

Luin äskettäin Twitteristä jutun, jossa ihmeteltiin halauksia, sitä, kukakohan on keksinyt halaamisen. Että onpahan historian ensimmäinen halaus saattanut olla varsin vaivaantunut ja kiusallinen: "Hei, mitä oikein teet! Miksi pidät minusta kiinni?" Yritä siinä sitten selitellä, että ”ei hätää, luota vain minuun.”

Mutta tuskinpa kukaan on vartavasten koskaan keksinyt halausta. Ehkä sen sijaan lapsi joka on joskus saanut itkeä pahaa oloaan pois vanhempansa sylissä, on myöhemmin ymmärtänyt että siinä on keino tuoda tuo hyvyyden ympäröivä todellisuus yhä uudelleen ihmisten elämään ja ihmisten välille. Että minullakin on syli, paikka jossa lohdutus voi löytyä.

Me emme kaikki ole enää lapsia. Lapsuudesta on jo aikaa. Mutta emmekö me aikuisetkin lapsen lailla etsi lohdutusta, apua, turvaa, kun joudumme elämässä pahaan paikkaan. Emmekö kaipaa juuri sitä, että hyvyys ympäröisi meitä, että hyvyys peittäisi sen, mikä elämässämme pahaa on ja pahaa tekee.

"Suojele minua ja pelasta minut, älä hylkää minua, sinuun minä turvaudun."

Psalminlaulajan avunhuuto on minusta huuto sen puolesta, ettei ole lapsellista ajattelua luottaa siihen, että sen mikä elämässämme horjuttaa tai järisyttää, me saamme aina tuoda sinne, mikä ei horju eikä järise. Jumalan rakkauden äärelle. Kun paha tekee tekosiaan ympärillämme ja ahdistaa meitä, on meillä paikka johon paeta. Ristin alle. Kristus on ristillä vapahtanut meidät myös pahan vallasta.

Kristus voitti ja vapautti. Siitä meitä muistuttaa se ristinmerkki, joka piirrettiin kerran kasteessa, ristiäisissämme. Paastonaika oli aikaisemmin juuri kasteelle valmistautumisen aikaa. Voisiko paastonaika olla meille kasteemme muistamisen aikaa. Voimme muistaa kastettamme aina kun siunaamme itsemme ristinmerkillä. Ristinmerkki julistaa meille, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on meidät lunastanut ja vapauttanut synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Ristinmerkki lupaa, että kun synti, kuolema tai paha meitä uhkailevat ja kiusaavat, me löydämme lohdutuksen taivaallisen Isän sylistä. Siinä hyvyys ympäröi, siinä rakkaus peittää meidät syleilyynsä. Kuin valkoinen kastemekko peittää kastettavan kokonaan, peittää Kristuksen puhdistava anteeksiantamus ja Isän turvallinen, suojaava rakkaus ihan kokonaan. Ristinmerkin alla olemme kuin sylissä. Ristinmerkin alla, otsaamme ja rintaamme piirrettynä, joka päivä saamme kulkea. Syli on siksi lähellä. Syli on aivan lähellä.