sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Tyhjän haudan kohtaamisia

Saarna pääsiäisyönä 30.3.2013

2.Moos.14:8,10-16,21-22; Room.6:3-11;
Mark 16:1-8

Me kuljimme hämärään iltaan, tulimme yöhön, tulimme kirkkoon, valoako etsimme, jotain lohdutusta, iloa, apuako kysellen, apuako kaivaten. Kuka auttaisi meitä? Kuka auttaisi vierittämään kiven haudan suulta? Kuka auttaisi silloin, kun emme itse pysty?

Emme pysty tai emme jaksa. Kuka auttaisi silloin, kun taakka painaa kuin raskas kivi, taakka jollaista nuo naisetkin kenties raahasivat mukanaan. Surun ja murheen taakka, joka laskeutuu yllemme kuin yön pimeys. Kun maailma on kaatunut. Kun toivo on mennyt. Kun Jeesus on kuollut. Vapahtaja on poissa.

Murheen murtamina, toivonsa haudanneina ja voimattomina käyvät nuo naiset kohti Jeesuksen hautaa. Eikä olo tai tilanne siitä parane. He eivät löydä, mitä etsivät. He löytävät vain tyhjän haudan. Järkyttyvät entisestään. Huolestuvat. Säikähtävät. Säikähtävät paitsi haudan tyhjyyttä ja Jeesuksen poissaoloa, myös outoa nuorukaisen hahmoa, joka heille ilmestyy. Pyhä kohtaa ihmisen. Pyhä, jonka läsnäolo saa naiset vapisemaan pelosta.

Jotenkin lohduton on tämä kertomus tyhjästä haudasta, lohduton ja pelottavakin jos me tuijotamme vain naisten kokemusta ja tunnereaktiota. Tyhjä hauta sellaisenaan vain lisää pelkoa. Mutta kertomuksen lohtua on etsittävä toisaalta. Kertomuksen tarkoitus ei voi olla vain kertoa siitä, kuinka naiset löysivät tyhjän haudan. Vaan siitä, kuinka sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta saavutti heidät tyhjällä haudalla. Tyhjän haudan tarkoitus ei ole pelotella, vaan selittää valkeavaatteisen nuorukaisen, enkelin ilmoitusta. Tyhjä hauta toimii siis merkkinä, merkkinä joka vahvistaa enkelin sanomaa, ja eikö myös merkkinä, joka tänä yönä voisi vahvistaa meidän uskoamme, jotta toivo kasvaisi ja ilo saisi tilaa.

Kristillinen usko on uskoa ylösnousseeseen Kristukseen. Kristityt ympäri maailman kokoontuvat tänä yönä iloitsemaan juuri sitä ihmettä, että Kristus nousi kuolleista ja voitti kuoleman vallan. Ilman ylösnousemusta ei olisi myöskään kristillistä uskoa. Eikä olisi toivoa. Kun tänä yönä ajattelemme omaa uskoamme ja elämme sitä todeksi, kuinka siihen sinun mielestäsi sopii tämä uskon kuvaus heprealaiskirjeestä: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1)

Että usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä. Turvautumista siihen, mitä ei voi nähdä. Naiset eivät löytäneet Jeesusta. Heidän silmänsä eivät enää häntä nähneet. Heidän uskonsa ei siitä kasvanut. Jonkun on toisilla tavoilla piirrettävä silmiemme eteen ylösnousemususkon todellisuutta. Vaikkapa sanoilla, vaikkapa teoilla, tai merkeillä, symboleilla. Emmekö juuri siksi tarvitse näkyviä merkkejä, jotain uskoamme vahvistamaan. Emmekö siksi kylvä pääsiäisruohoa, jotta näkisimme omin silmin, kuinka haudatusta siemenestä versoo elämää. Tai emmekö siksi koristele pääsiäismunia, jotta muistaisimme sen kuinka kovan, kuolleen kuoren alle kätkeytyykin kaikki elämän mahdollisuudet.

Ja emmekö siksi tarvitse myös kertomuksen tyhjästä haudasta. Kertomuksen naisista, joihin voimme samaistua, naisista jotka saivat kuulla ihmeestä. Naisista, jotka kohtasivat pyhän.

Ehkä meidän uskomme tarvitsee kertomuksen kohtaamisesta, jossa kohtaavat meidän ihmisten todellisuus ja pyhän Jumalan todellisuus. Jossa kohtaavat meidän pelkomme, huolemme ja murheemme, meidän epäilyksemme, ja jossa kohtaa Jumalan todellisuus, todellisuus jossa kaikki on mahdollista. Jossa meidän pelkomme voi tyyntyä, jossa huoliimme vastataan, jossa kyyneleemme kuivataan. Ja jossa uskomme vahvistuu.

Ja eikö tuossa kohtaamisessa nimenomaan Jumalan todellisuus kohtaa meidät. Kun olemme ymmärtämättömän äärellä, haudan tyhjyyden reunalla, Jumala kohtaa meidät. Hän on aloitteellinen. Jumala alensi itsensä ja syntyi ihmiseksi jakamaan ihmisen osan. Jeesus Kristus eli ja koki ihmisen elämän, hän kärsi loppuun asti, hän kuoli, hän antoi henkensä. Lopulta hänet haudattiin, kuten kuolleille lopulta tehdään. Kuten ihmisten todellisuudessa lopulta tehdään. Mutta Jumalan todellisuus on toisenlainen. Se ei pysähdy haudan suulle, se ei pysähdy vaikka vastassa olisi kuinka suuri kivi tai muu este. Jumala tekee sen, mihin ihminen ei pysty. Kuka auttaisi meitä? me kysymme. Kuka auttaisi uskomaan? Ja Jumala vastaa meille enkelin suulla: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.”

Nämä sanat me saamme tänä yönä kuulla. Tänä yönä ne lausutaan meille. Vaikka meidän onkin helppo samaistua tuohon naisten murheeseen ja pelkoon, on myös pääsiäisen viesti osoitettu meille. Vaikka moni asia jää vaille selitystä ja ymmärrystä, vaikka välillä tuntuisi että on ihan mahdotonta uskoa, pääsiäinen lupaa että mahdoton tulee mahdolliseksi. Elämä voittaa kuoleman, murhe muuttuu iloksi, epätoivo kasvaa toivoksi. Jumala voittaa pahan. Kristus voittaa synnin ja kuoleman. Ja tästä kaikesta meille lupaa osallisuuden ja elämän meidän kasteemme.

Tämä yö on ylösnousemuksen ja voiton yö. Tämä yö on myös kasteemme yö. Kasteessa Jumalan todellisuus kohtaa meidän todellisuutemme. Hän tulee auttamaan meitä siinä, missä jokin estää meitä pääsemästä sinne, minne meidän on päästävä. Toistemme yhteyteen, Kristuksen yhteyteen
 
Kasteessa Jumala kuljettaa meidät kuolemasta elämään, läpi mahdottoman, läpi kiven, läpi pelkojen merten. Hän on kutsunut omakseen. Hän on laittanut uskon siemenen itämään. Hän on pukenut meidät ylösnousemuksen valkeuteen. Hän on sytyttänyt yöhömme valon, joka ei sammu. Viedään tätä valoa eteenpäin. Annetaan pääsiäisen ilon levitä. Piirretään mekin sanoillamme ja teoillamme todistusta ylösnousemuksen ihmeestä.

Älkää pelätkö. Kristus on noussut kuolleista.

Ei kommentteja: