sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan”

Saarna Orimattilan kirkossa 28.6.09 klo 10
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt

Ps. 32:1-2, 5-8
Hoos. 14:2-9
Ef. 2:1-10
Matt. 9:9-13

Torstaina vietettiin kauan odotettuja avajaisia. Internetissä avattiin vihdoin liitykirkkoon.fi -palvelu. Palvelu on todellista palvelua: sen kautta kirkkoon liittyminen on tehty helpommaksi, aiemmin eronnut voi kotoa käsin ottaa askeleen takaisin kirkon jäseneksi, samoin voivat uudet jäsenet täyttää siellä liittymislomakkeen. Kirkolta tämä on hyvä päivitys. Sillä se viestii, että jäsenyys on tärkeää ja ihmisten luo on tärkeää löytää sellaiset tiet, joita ihmiset itsekin kulkevat. Ja tiet kulkevat yhä enemmän verkossa, virtuaalisesti.

Kirkkoon liittymisen ja kirkkoon kuulumisen syitä voi olla monia. Omaan elämänkaareen liittyvistä tapahtumista henkilökohtaiseen hengelliseen etsintään tai haluun olla mukana kirkossa, joka tekee laajamittaista avustustyötä. Olipa ensisijainen kuulumisen syy mikä tahansa, on kirkkoon kuuluminen joka tapauksessa yhteinen ja yhdistävä asia, se on yhteisön jäsenenä olemista.

Yhteisöjä on erilaisia: on työtiimejä, on joukkueita, on järjestöjä yhteisellä asialla, on ammattiliittoja. Kirkossakin on kyse liitosta. Liitosta, joka on solmittu kasteessa. Liitosta, jonka Jumala on tehnyt useimpien suomalaisten kristittyjen kanssa heidän ollessa vauvoja, osan kanssa myöhemmin, nuorena tai aikuisiällä. Kirkko on seurakunta, seurakunta on uskon yhteisö, liiton toinen osapuoli.

Äsken kuulimme profeetta Hoosean rauhanjulistusta. Sen teksti oli kuin Vanhan testamentin omasta liitykirkkoon.fi -palvelusta. ”Palaa, Israel, palaa Herran, Jumalasi luo!” Hoosean profeetan pesti oli parannnussaarnaa Israelille, Jumalan valitulle kansalle, jonka synti oli siinä, että se oli rikkonut Jumalan sen kanssa solmiman liiton kääntymällä pois Jumalastaan ja turvautumalla hänen sijastaan naapurikansojen jumaliin. ”Teidän uskollisuutenne on kuin aamupilvi, kuin kaste, joka kohta haihtuu”, julisti profeetta Jumalan tuohtumusta. Eikä suotta. Uskottomuudella oli hintansa. Valitun kansan luopumisen lopputuloksena oli luvatun maan pohjoisosan, Israelin ja sen pääkaupungin Samarian, tuho ja pakkosiirto Assyriaan.

Tuo liitto rakoili, koska liittoon kuuluu keskeisesti uskollisuus. Näin ajattelemme erityisesti avioliitosta. Voidaanko uskottomuudesta enää jatkaa eteenpäin? Kysymys on meille vaikea, mutta Hoosean viesti on lohdullinen. Tuhon järkyttämille ja uskottomuuden pirstomille sydämille hän julistaa rauhaa ja uutta mahdollisuutta palata Jumalan liiton turviin. ”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan” sanoo Herra ja kysyy osuvan kysymyksen: ”Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!”

Se on osuva kysymys meille kaikille tänään, ei vain Israelille liki 3000 vuotta sitten. Olimmepa sitten kirkkoon kuuluvia, liittyviä tai eroavia. Sillä eikö meillä kaikilla ole epäjumalia, jotka kamppailevat sydämessämme ainoaa todellista Jumalaa ja elämän antajaa vastaan, yrittäen horjuttaa hänet pois paikalta, joka hänelle kuuluu. Katekismuksen selitys ensimmäisestä käskystä alkaa: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.”

Samaa mieltä oli Hooseakin. ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja.” Hooseaan viitaten näpäyttää muuten Jeesus päivän evankeliumissa fariseuksia sanoen: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.'” Kuten niin monesti, fariseukset tässäkin paheksuvat Jeesusta, joka seurustelee ja aterioi ”publikaanien ja muiden syntisten” kanssa. Syntisillä tarkoitetaan tässä niitä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja joutuneet näin liiton ulkopuolelle. Mitä merkitseekään se, että Jeesus on ottanut heidät näin yhteyteensä, nuo liiton ulkopuolelle joutuneet!

Jeesuksen näpäytys osuu fariseuksia arkaan paikkaan. Heille tärkeää olivat oikeanlaiset uhrit, oikeanlainen toiminta, jopa oikeanlainen seura. Jeesus toistaa jo Hoosean lausuman viestin: Jumala tahtoo meiltä – ei uhrimenoja uhrimenojen tähden, vaan – uskollisuutta ja kuuliaisuutta, sitä että tunnemme hänet, että opimme tuntemaan hänen armahtavan isällisyytensä. Jeesus käyttääkin sanaa ”armahtavaisuus”, joka tässä merkitsee Jumalan armahtavaisuutta, hänen laupeuttaan. Jumalan tunteminen on armon ja laupeuden tuntemista. Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.

Siis Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!

Meidän sydämessämme käydään painia Jumalan tuntemisen ja uskottomuuden välillä. Erilaiset epäjumalat ohjaavat meitä pois elämämme tärkeimmästä ja perustavimmasta. Epäjumalat ovat Katekismuksen mukaan aina omatekoisia. Ne ovat toiveittemme ja unelmiemme heijastumia, heijastumia siitä, minkä kuvittelemme suojelevan meitä ja elämäämme. Onko se raha? Onko se valta? Onko se menestys tai kunnia? Se, mihin me viime kädessä turvaudumme, on meidän jumalamme.

Kaikkivaltias, armollinen, kolmiyhteinen Jumala, jonka nimeen meidät on kastettu ja joka on kasteessa solminut kanssamme liiton, tahtoo olla se, johon me viime kädessä turvaamme. Hän tahtoo olla kirkkonsa Herra ja antaa sille rakkauden lahjojaan.

Kirkko on syntisten yhteisö. Kadonneiden, mutta jälleen löytyneiden yhteisö. Jokainen on jossain määrin eksynyt uskollisuuden tieltä. Jokainen on turvautunut omatekoisiin epäjumaliinsa. Jokainen on kadonnut kuuliaisten joukosta. Mutta ilosanoma onkin siinä, että kun tuo katoaminen on meidän omaa syytämme, on löytyminen liiton toisen osapuolen ansiota, se on Jumalan teko. Jumala on se, joka löytää kadonneen.

Palatkaamme vielä ensimmäiseen käskyyn. Vanhan testamentissa käsky kuuluu kokonaisuudessaan: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Käskyyn kuuluu siis jo lähtökohtaisesti Jumalan edeltävä pelastustyö, johdattaminen pois orjuudesta. Ennen kuin Jumala vaatii ihmisiltä yhtään mitään, on hän jo ratkaisevalla tavalla toiminut heidän hyväkseen.

Jumala etsii meitä. Hän kutsuu syntisiä, elämän lähteen ääreltä kadonneita: Seuraa minua! Minä vastaan sinun pyyntöihisi, minä pidän sinusta huolen. Minä olen kuin ikivihreä sypressi, vain minä kannan sinulle hedelmää. Jumala tekee työtään meidän keskellämme. Hän palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Hän hoitaa meitä sanallaan ja sakramenteillaan. Ehtoollisessa hän kohtaa meidät ja lahjoittaa meille parantavan rakkautensa. Hän parantaa meidät meidän uskottomuudestamme.

Jos annamme Jumalan löytää meidät, hänen armonsa vetää meidät tienposkesta takaisin uskollisuuden ja Jumalan tuntemisen tielle. Hänen armonsa tekee meistä eläviä uhreja. Uhrimenot väistyvät turhina, sillä Kristus on ainutkertaisena sovitusuhrina täyttänyt ne kuuliaisuuden aukot, jotka jäävät meiltä itseltä täyttämättä. Omat sovitusyrityksemme eivät tee meistä löytyneitä, vaan kadonneita. Mutta jos annamme Jumalan löytää meidät ja lähdemme Jeesuksen mukaan kuten tullimies Matteus, hän itse näyttää meille, mitä on armahtavaisuus, mitä on uskollisuus yhtä ainoaa Jumalaa kohtaan, mitä on Jumalan tunteminen, mitä on elää löydettynä, tallessa. Kristuksen yhteydessä me voimme olla eläviä uhreja, olla toisiamme kohtaan armahtavia ja toteuttaa ”niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Päivän psalmissa luvataan: ”Minä opetan sinua”, sanoo Herra, ”minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.”

Kirkko on Kristuksen seurakunta, jonka jäsenet yhdessä etsivät Jumalan tahtoa. Mutta ennen kaikkea kirkko on sellaisten ihmisten seurakunta, joita Jumala lakkaamatta etsii, jotta löytäisi, jotta saisi koskettaa armollaan, jotta saisi rakastaa, johdattaa ja parantaa. Eikö siinä ole kyllin mainio syy liittyä – ja jo kuulua – kirkkoon.

+ Virsi 289

torstai 18. kesäkuuta 2009

putki vapaita

vietän neljättä perättäistä vapaapäivää. siinä on vasta puolet riparin ja työputken mukanaantuomista vapaista. alkupäivät menivät lepäillessä ja huolettomuuteen nojaillessa. sain juostua pitkiä lenkkejä, pidin rentouttavan vapaaillan ja soin sellaisen myös rouvalle. nyt elimistö on kaiketi sisäistänyt sen, että on todella aikaa - vaikka sairastaa. aamulla heräsin kurkku kipeänä kuin olisin niellyt kaktuksen. olo on jokseenkin saamaton ja nuutunut.

samalla on vapaapäiviltä kadonnut kiintopiste, johon purkaa tämä löysä aika. juhannus ei tuo mukanaan mitään kummempaa, kun päätimme jo hyvän aikaa sitten skipata sen lähtemättä mihinkään. on taitolaji olla tekemättä mitään. kirjaan tarttumisen alttius on unohtunut. blogin kirjoittaminen ei inspiroi. lenkille ei kipeänä kannata lähteä. sisko lensi saksasta leikkimään lasten kanssa. kai tässä vain istun, ihmettelen ja ikävystyn. tai etsimättä löydän oivalluksen, kuinka olla vapaalla todella vapaa.

toim.huom.
viime yönä tein väärin eli töitä vapaapäivänä/-yönä. kuten oikein on, laitoin saarnatekstin muhimaan mieleen ja heti pulpahtelikin ajatuksia ensi viikon sunnuntain saarnaa ajatellen. kirjoittelin niitä ihan ylös. eli vaikea olla vapaalla. mutta ehkä saarnaa ei pidä lukea yksin työtehtäväksi vaan ennemminkin oman spiritualiteetin ja rauhan rakentamiseksi.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

sydän puhuu hiljaa

ihan hiljaa
tarttuu tuuli purjeisiin
purtta heijaa
keinuttaa unelmiin

se ei pakota
mukaan lähtemään
mutta jos ei
kukaan viereen jää

sydän puhuu hiljaa
sydän puhuu vaan

oi Jumala
muista minua
kun silmäni suljen
tai iltaan saakka
kuljen ja taakka painaa

oi johdata
etten suuntaa kadota
kun aallokoissa
matkaani teen
poissa ethän oo milloinkaan

ihan hiljaa
saat matkaasi jatkaa
yhä luottaa
kyllä tuuli kuljettaa

se ei pakota
mukaan lähtemään
mutta jos ei
kukaan viereen jää

sydän puhuu hiljaa
sydän puhuu vaan

oi Jumala
muista minua
kun silmäni suljen
tai iltaan saakka
kuljen ja taakka painaa

oi johdata
etten suuntaa kadota
kun aallokoissa
matkaani teen
poissa ethän oo milloinkaan

---

verse: am | g | f | c | x 4
pre-chorus: f | em | am | am | x2
chorus: f c | g | x 8

---

nelosriparilaisille 14.6.2009

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Eräs syntymäpäiväpuhe eli helluntaipäivän saarna 31.5.09

Helluntaipäivä, Pyhän Hengen vuodattaminen

Joh. 3:16-21

Saarna


Hyvää syntymäpäivää! On seurakunnan syntymäpäiväjuhla, onnea siis! Vain kakku puuttuu.

Syntymäpäivisin on tapana pitää syntymäpäiväpuheita. Olkoon tämäkin sellainen. Sitä ei kuitenkaan pidetä niinkään syntymäpäiväsankarista ja tämän eri vaiheista, vaan pikemminkin tämä on puhe syntymäpäiväsankarille, seurakunnalle, jonka jäseniä kaikki kristityt ovat.

Seurakunta syntyi ensimmäisenä helluntaina. Jeesuksen opetuslapset eivät ylösnousseen opettajansa taivaaseen astumisen jälkeen jääneet yksin, vaan kuten Jeesus oli luvannut, he saivat toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Kun opetuslapsiin vuodatettiin Pyhä Henki, syntyi yhteisö, seurakunta, Kristuksen kirkko, Kristukseen uskovien yhteisö.

Tuon seurakunnan synnytti nimenomaan Pyhä Henki, joka Katekismuksen mukaan ”tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden meidän keskellemme”. Siis meidän, ei vain Pietarin ja Andreaksen ja Sebedeuksen poikien, vaan meidän, tässä ja tänään ja nyt.

Jumala toimii seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta. Niitä kutsutaan armonvälineiksi, sillä niiden kautta Pyhä Henki toimii ja välittää Jumalan armon. Kasteessa ja ehtoollisessa – helluntaina pidettiin muuten ensimmäiset kristilliset kasteet! – Jumala salatulla tavalla toimii Pyhän Hengen kautta. Mutta Pyhä Henki toimii ja synnyttää meissä pelastavan uskon myös Jumalan sanan kuulemisen kautta.

Mitä päivän evankeliumi eli Jumalan sana meille siis tänään julistaa? Se alkaa tutulla pienoisevankeliumilla, jossa on jollain tapaa ilmaistu kristinuskon ydin: Jeesus tuli maailmaan tuomaan iankaikkisen elämän. Tämähän on evankeliumia korvillemme, ilosanomaa, hyviä uutisia. Pelastuksen viesti. Mutta se sisältää myös toisen puolen.

Jostainhan ihmiset on pelastettava. ”...jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen”.

Siis ilman uskoa Jeesukseen maailma, ihmiskunta on matkalla kadotukseen. ”...valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” Piirtyy mieleen toimintaelokuvien kuva helikopterista, joka valonheitimellä heittää alas maahan yksinäisen mutta kirkkaan valokeilan löytääkseen alhaalla pimeässä roskatynnyreiden tai autojen takana piileskelevän vihollisen tai rosvon tai vastapuolen sankarin. Piileskelijä ei tietenkään halua osua valokeilaan, ettei jäisi kiinni.

Elokuvia katsoessamme useimmat meistä tahtoisivat olla niitä sankareita, jotka saavat lopulta vihollisen kiinni. Sen sijaan, tässä elämän toimintakentällä me olemme niitä, jotka piileskelemme mielellämme tuon valokeilan ulkopuolella. Emme halua, että kukaan tulee osoittelemaan läpitunkevalla valolla meitä ja meidän tekosiamme.

Jumalan edessä me kaihdamme valoa. Me kaihdamme sitä, että laiminlyöntimme, rikoksemme Jumalan lakia vastaan tulisi julki. Eihän meistä kukaan ole täyttänyt Jumalan rakkaudenvaatimuksia. Jumala on saanut usein väistyä elämämme ykköspaikalta. Lähimmäisen tarpeet ovat tulleet vasta omiemme jälkeen, jos sittenkään olemme ehtineet niitä huomata. Me pelkäämme tuomiota, sillä tuomion me ansaitsemme.

Mutta Kristus ei tullut maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan pelastamaan sen. Kun syntisinä rohkenemme astua pimeästämme valoon, Kristuksen luo, tulevat tekomme ja pahuutemme, syntimme ja syyllisyytemme kyllä julki, mutta askel kohti Kristusta on myös askel anteeksisaamiseen, askel kaiken synnin ja syyllisyyden puhdistavaan armoon.

Mutta millä voimalla tämä ratkaiseva askel otetaan? Luther sanoo: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”

Ihminen ei itse, omin voimin itseään pelastaa. Pelastavan uskon Kristukseen synnyttää helluntaina vuodatettu Pyhä Henki. Tuon saman Pyhän Hengen ihminen saa pyhässä kasteessa. Kasteesta lähtien Jumalan Pyhä Henki tekee työtään ihmisessä. Pyhä Henki on kuin tuuli, joka puhaltaa ihmistä kohti Kristusta, kuin tuuli, joka ilmassa kuljettaa kuivuneita voikukan haituvia. Kun niitä katselee, näyttää siltä kuin niillä ei olisi mitään määränpäätä. Ja eikö välillä oma elämäkin tunnu siltä, kuin sillä ei olisi määränpäätä tai suuntaa, ja jos olisikin niin ei se aina oikealta suunnalta tunnu. Pyhä Henki on johdattaja, jonka kautta Taivaallinen Isämme johdattaa meitä tutkimattomalla viisaudellaan niin, että voimme löytää Kristuksen ja hänen luotaan armon ja rauhan.

Ihmisen pelastus on lopulta siinä, että hän antaa Jumalan tehdä työtään Pyhän Hengen kautta ja ohjata häntä Kristuksen luo. Ihmisen tehtäväksi jää antaa Jumalalle tilaa, suostua Hengen vietäväksi, Kristuksen parannettavaksi, Isän Jumalan rakastettavaksi.

Kun ihminen tulee valoon, Kristuksen luo, tapahtuu hänelle kuin luonnolle. Luonnossa valo saa lehdet puhkeamaan silmuista, kukat nupuistaan, eläimet heräävät pesistään, luonto virkoaa eloon. Tai kuten päivän psalmissa sanotaan: ”Sinä, Jumala, annat runsaat sateet, nääntyneen maasi sinä saat jälleen kukoistamaan. (Ps. 68:10)”. Jumalan Henki, joka maailman luomisessa liikkui vetten yllä, voi herättää eloon masennuksesta, lohduttomuudesta, toivottomuudesta. Hän ohjaa synnin ja kuoleman pimeydessä asuvia valoon, Kristuksen luo. Siellä annetaan anteeksi, siellä annetaan uuden aloittamisen mahdollisuus. Pyhä Henki, eläväksi tekevä pyhittäjä, tekee syntisistä pyhiä ja kadotukseen tuomituista ihmisistä iankaikkisen elämän perillisiä.

Siinä on tämän syntymäpäivän evankeliumi. Se jo riittää, mutta en päätä syntymäpäiväpuhettani ihan vielä. Vielä on kysyttävä: onko kakku sittenkään ainoa asia, mikä näistä juhlista puuttuu? Tärkeämpää kuin kakku on juhlissa se, kuinka juhlaväki viihtyy.

Viihtyvyyteen vaikuttaa tietenkin moni seikka, mutta seurakunnassa, Kristukseen uskovien yhteisössä, väitän, että ihmisten välinen yhteys ja keskinäinen rakkaus ovat tärkeimpien joukossa.

Lutherin mukaan Pyhä Henki ”maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Pyhä Henki kutsuu, ei vain yhden pimeyden poluilla harhailijan, vaan kaikki pelastusta tarvitsevat Kristuksen luo. Hän kokoaa kristityt yhteen. Hän yhdistää meidät toisiimme. Uskovien yhteys on sekin lopulta Jumalan työtä.

Kun ihminen suostuu olemaan Kristuksessa, kuten puunoksa suostuu pysymään kiinni rungossa, alkaa hän Pyhän Hengen vaikutuksesta rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään. Pyhä Henki synnyttää hänessä hedelmiä. Paavali luettelee galatalaiskirjeessä (5:22-23) hengen hedelmiksi rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän. Kaikki varsin oivallisia ominaisuuksia tai kehittämiskohteita missä tahansa työyhteisössä, joukkueessa tai tiimissä. Miksei myös seurakunnassa!Uskovien kesken Hengen hedelmät antavat voimia, kun kilvoittelemme rakkaudenvaatimusten kanssa. Ne ohjaavat meitä rakastamaan lähimmäistämme. Tuo rakkaus puolestaan kehottaa meitä vaalimaan yhteyttämme siitäkin huolimatta, että löydämme paljon helpommin toisistamme eroavaisuuksia ja meitä erottavia tekijöitä.

Voisiko seurakunta – siis kaikkien kristittyjen seurakunta – olla paikka, jossa olemme juhlamielellä, ei vain näin juhlapäivisin, vaan myös arjessa? Voisimmeko kristittyinä iloita yhteydestämme etenkin arjen kohtaamisissa?

Voisiko seurakunta olla paikka, jossa me yhdessä etsimme ja raivaamme tilaa Pyhälle Hengelle toimia paitsi omassa elämässämme, myös keskellämme, jotta hengen hedelmät saisivat meissä kasvaa ja jotta löytäisimme yhä uudelleen elävän yhteyden toisiimme ja elävän yhteyden Kristukseen?

maanantai 1. kesäkuuta 2009

comeback

elinan blogin elina harmitteli eilen minulle sitä, etten ole kirjoittanut tänne pitkiin aikoihin. totta se on. ja harmikin. pappina olen yrittänyt opetella siihen, että kaikki palaute on hyväksi, kaikessa palautteessa avautuu ovi muutokseen. astun nyt kynnyksen yli ja koetan tehdä paluun kynän varteen.

riittää, kun puran eilisen. se oli tunnelmarikas päivä. aamulla saarnasin väsynein silmin ja epävarmoin mielin. oli sanoista kuitenkin pidettykin, sain kuulla kirkon ovella. messusta kiiruhdin kastamaan. pienellä ristiäisväellä vietettiin koskettava, rento ja iloinen juhla. en miltei malttanut kahveilta lähteä.

eilisessä kasteessa toteutui helluntain juhlaluonne pienimuotoisestikin paremmin kuin aamun messussa. jos helluntai on kristikunnan kolmanneksi suurin juhla, ei se ainakaan kirkkokansaa saa liikkeelle. alttarilla oli kyllä kuusi kynttilää, mutta tuskin kirkossa kuutta seurakuntalaista normaalipyhää enempää, luulen että vähemmän oli. jumalanpalvelusten juhlallisuuteen vaikuttavat toki enemmän muut seikat kuin väkimäärä. siitä ei tässä sen enempää.

mutta kymmenen hengen kesken vietetyssä kastejuhlassa oli joka tapauksessa jotain enemmän. pidettiinhän ensimmäisenä helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, ensimmäiset kasteet. oli hienoa jatkaa tuota perinnettä. olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että toimitukset ovat ensisijaisia kohtaamisen paikkoja, joissa nimenomaan toimitaan seurakunnan keskellä.

työn ja elämän ilon täyttämän päivän päätteeksi sain suruviestin esikoistaan odottavilta ystäviltä. se hiljensi mielen, täytti silmät vedellä ja huusi korvissa: miksi? tutkimaton on Kaikkivaltiaan johdatus. aamulla puhuin siitä Vapahtajan luo puhaltavana tuulena, päivällä rukoilin sitä pienelle kastetulle, illalla olin sen edessä ymmälläni. puhaltakoon se silti edelleen, erityisesti surua kantavien lohduttomuuteen. vieköön luo Auttajan.

siunatkoon meitä.