sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Tuskaa ja iloa - saarna 25.4.2010

Islannin tulivuori sekoitti messuvuoroja siten, että hyppäsin avustajasta liturgiksi. Saarnaan syventyminen jäi tavallista lyhyemmäksi. Hyvä mieli siitä kuitenkin jäi itselle ja kirkon eteisessä sain myös kiitollista palautetta. Aina tulisi muistaa ohjata kiitos sille, jolle kiitos kuuluu, sille, joka antaa sanat.

Messun jälkeen minulla oli kaksi kastetta, joista molemmista jäi iloinen ja levollinen fiilis. Ensimmäinen vauva huusi alussa viisi minuuttia, kunnes simahti. Toinen vauva oli koko toimituksen tyynesti, isoveli villitsi tunnelmaa senkin edestä. Tällaisen sunnuntain iltana mieli on kevyt ja kiitosta kupliva. Alla päivän puheista ensimmäinen.

***

Saarna Kaupunginkirkossa 25.4.2010 klo 10
3. sunnuntai pääsiäisestä
Jumalan kansan koti-ikävä

Päivän tekstit:
Jes. 40: 26-31
Hepr. 13: 12-16
Joh. 16: 16-23

Saarna

Kun esikoisemme syntyi, odotusta kesti koko päivän ajan. Aamukymmenen jälkeen lähdettiin osastolle, iltakymmeneltä putkahti poika maailmaan. Isänä lievensin synnyttämisen tuskaa tekemällä tarkkoja merkintöjä muistikirjaan: Taksi soitetaan klo 10.40. Osastolle saavutaan 11.10. Äiti ottaa epiduraalin 17.15. Ponnistaminen alkaa klo 20.55. Suloinen poika syntyy 22.04.

Muistiinpanot toimivat minulle kipulääkkeinä, kun en odottelulta osannut mitään muuta kuin turhautua. Äiti sai oikeaan kipuunsa kuitenkin puudutuksen, epiduraalipiikin, kaksikin. Mutta tottahan se on: ”kun lapsi on syntynyt, äiti” – tai isä – ”ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan.”

Jeesus vertaa opetuslasten tuskaa synnyttävän naisen tuskaan. Täytyy toki muistaa, että Jeesuksen aikana ei synnyttäville ollut tarjolla epiduraaleja tai kummemmin muitakaan puudutuksia. Mutta mikä on tuo opetuslasten tuska, mikä on heidän murheensa, mikä on tuo heidän itkunsa ja valituksensa aika?

Meillä on ainakin kaksi vaihtoehtoa tuolle tuskan ajalle. Ensiksikin, se voi olla aika Jeesuksen kuoleman ja Jeesuksen ylösnousemuksen välillä. Inhimillisin silmin katsottuna Jeesuksen ristinkuolema näyttää lopulta, lopulliselta, kaiken toivon päättymiseltä. Ristille on päivän evankeliumissa vain vähän aikaa. Pian Johanneksen evankeliumissa tulemme Jeesuksen jäähyväisrukoukseen ja Jeesuksen vangitsemiseen. Päivän evankeliumin sanat kuuluvat siis Jeesuksen viimeisten sanojen joukkoon, viimeisiin opetuksiin, joita hän opetuslapsilleen ennen kuolemaansa antoi.

Opetuslapsille Jeesuksen kuolema oli kauhea paikka. Mutta maailmalle ja Saatanalle se oli riemullinen erävoitto. Jumalan Poika saatiin ristille, pelistä pois. Mutta vain vähän aikaa. Vähän aikaa, ja tilanne muuttuu. ”Vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” lupaa Jeesus. Kolme päivää. Vajaat kolme päivää sai Saatana juhlia, kunnes pelin ratkaiseva maali syntyi. Hauta oli tyhjä. Jeesus nousi kuolleista. Opetuslapset saivat kohdata ylösnousseen Herransa. Tuska muuttui iloksi. Pääsiäisen juhla alkoi.

Jeesuksen ylösnousemus muuttaa tuskan iloksi. Eikä vain opetuslasten elämässä, vaan myös meidän elämässämme.

Tuska on elon tiellämme tuttu asia. Moni meistä tietää, mitä on fyysinen tuska, olipa se synnytystuskia, sairauden vaivoja tai leikkausen aiheuttamia kipuja. Myöskään henkinen kipu ei ole vierasta. Me kärsimme täällä yksinäisyydestä, loukatuksi tulemisesta, läheisen menettämisen surusta, masennuksesta, liiallisista taakoista. Monenlaiset kivut tekevät elämästä raskasta. Ne sumentavat toivon ja vievät elämältä mielekkyyden ja tarkoituksen. Kun me joudumme kohtaamaan elämämme kipuja, helposti lähdemme etsimään niihin lievitystä. Millä vähentäisin tuskaani? Ja kun kipu on kova, silloin kipulääkkeinä toimivat kenties sellaiset asiat, jotka antavat kyllä lohdutusta, mutta vain vähän aikaa, ne antavat apua, mutta vain näennäisesti.

Siksi tämän päivän ilosanoma on siinä, että Jumalan sana lupaa meille kipuileville: Jeesuksen ylösnousemus muuttaa tuskan iloksi.

Myös meidän tuskamme. Sillä tuohon opetuslasten tuskaan mahtuvat myös kaikki meidän itkumme ja valituksemme aiheet. Kaikki ne me voimme viedä Jeesuksen ristille. Yhdessä opetuslasten kanssa me saamme itkeä Jeesuksen ristin juurella. Ja yhdessä opetuslasten kanssa saamme iloita siitä, että Jeesus nousi kuolleista ja voitti kuoleman ja kaiken pahan vallan.

Siksi toinen vaihtoehto opetuslasten tuskalle päivän evankeliumissa voi olla se tuska, jota me tunnemme tässä maailmassa. Tässä maailmassa me vielä joudumme kärsimään vaivoista ja pahan seurauksista. Mutta ”me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” niin kuin päivän toisessa lukukappaleessa sanottiin. Me odotamme sitä elämää, jonka perillisiksi Vapahtaja on meidät kasteessa kutsunut. Tämän maailman tuskissa me suuntaamme katseemme iankaikkiseen elämään taivaassa, jonne Jeesus on mennyt valmistamaan omilleen sijaa. Taivaan kotiin me ikävöimme. Se on todellisuus, jossa ei ole enää kipua, tuskaa, kyyneleitä tai kuolemaa. Ja iankaikkisuuden näkökulmasta tuohon todellisuuteen on vain vähän aikaa. Siksi me iloitsemme jo nyt, vaikka vielä itkemmekin. Siksi me juhlimme ylösnousemusta, vaikka valitamme kipujamme. Jeesus muuttaa meidän kipumme. Hän muuttaa ne iloksi. Jeesus on paras kipulääkkeemme, hän vie tuskan pois tehokkaammin kuin mikään paikallispuudutus. Hän antaa kokonaisvaltaisen ilon.

Mutta me voi voimme lievittää kipujamme myös muistiinpanojen avulla. Mutta sellaisten muistiinpanojen, jotka on kirjoitettu meitä varten, jotta me muistaisimme. Nuo muistiinpanot me löydämme Raamatusta. Ne on talletettu meitä varten, jotta uskoisimme ja muistaisimme, että Jeesus todella elää. Raamattua lukemalla meidän taivaskaipuumme saa vastauksia. Meidän kipumme ovat kevyemmät kantaa, koska nuo muistiinpanot ohjaavat meitä Jeesuksen luo. Jumala itse on kanssamme matkallamme kohti taivasta.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus lupasi meille toisen Puolustajan siksi ajaksi, kunnes hän tulisi itse noutamaan meitä luokseen taivaan kotiin. Jeesus lupasi Pyhän Hengen rohkaisemaan meitä, vahvistamaan uskoamme, opastamaan elämäämme, auttamaaan meitä luottamaan Raamatun lupauksiin. Jumalan Pyhä Henki lääkitsee meitä Raamatun sanalla ja ehtoollisen lahjalla. Hän vahvistaa meitä aina siihen päivään, josta Jeesus sanoo: ”Minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Tuon ilon synnyttää sydämeemme Jeesuksen ylösnousemus. Siksi seurakunta jo iloitsee tuossa ilossa. Jeesus on noussut kuolleista, voittanut kuoleman vallan ja valmistanut omilleen tien taivaan kotiin. Sitä me juhlimme jo tänään, sitä me juhlimme joka päivä.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Kädet ylös ja tuuleta - Jeesus on ylösnoussut

Saarna 11.4.2010
Kaupunginkirkossa klo 10
Lohikosken kirkossa klo 12
1. su pääsiäisestä: Ylösnousseen todistajia

Jes. 43: 10-12
1. Joh. 5: 4-12
Joh. 20: 19-31

Saarna

Jotta me uskoisimme Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika. Jotta meillä, kun uskomme, olisi elämä hänen nimensä tähden.

Siksi evankeliumit on kirjoitettu. Siksi Raamatun sana todistaa meille Jeesuksesta. Siksi on sen lehdille tallennettu Jeesuksen tekoja ja sanoja. Siksi meille on tallennettu opetuslasten todistuksia Jeesuksesta. Jotta me uskoisimme.

Mutta kuinka tuttu on tuo kuomamme Tuomas, tuo epäilijä meissä. En usko. En usko, ellen itse näe.

Ja kuinka voisimme enää edes nähdä. Ei kukaan meistä ole ollut todistamassa Jeesuksen ylösnousemusta, tapahtumaa, kun Jeesus nousi kuolleista. Eivätkö opetuslapsetkaan sitä nähneet. Mutta he kuitenkin saivat kohdata Jeesuksen ylösnousseena ennen kuin hän nousi ylös taivaisiin. Meille Jeesus ei ole ilmestynyt samalla tavoin niin kuin opetuslapsilleen. Meidän tilanteemme on vielä huonompi kuin Tuomaksen, joka lopulta kuitenkin sai nähdä, jotta uskoisi. Ehkä siksi Jeesus sanookin, että autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Siksi, ettemme me samalla tavoin voikaan nähdä.

Mutta kuinka sitten voimme uskoa, ellemme näe? Arkinen esimerkki arkisesta tilanteesta. Olin jääkiekko-ottelussa. Ottelussa syntyi useita maaleja. Istumapaikkani oli kiekkokaukalon toisessa päädyssä. Siitä näki hyvin siinä päädyssä olevalle maalille, mutta toiseen päätyyn oli vaikeampi nähdä. Kun siellä syntyi maali, en nähnyt kiekon menevän maaliin, en nähnyt kenen lavasta se sinne painui, enkä sitä kuinka lähellä torjumista maalivahti oli. En nähnyt sitä hetkeä, sitä maalin syntymisen tapahtumaa. Mutta en silti kieltänyt, kun maali merkittiin valotaululle. Luotin siihen, että maali oli syntynyt. Näin kun pelaajien kädet nousivat ilmaan, näin kuinka he tuulettivat maalia. Näin kun tuomari osoitti kädellään maalia maalin merkiksi. Uskoin siis sen perusteella, mitä maalin syntymisestä seurasi,mitä se sai aikaan, vaikka en itse maalin syntymistä nähnytkään.

Onko meidän uskossamme Kristukseen kyse jostain samankaltaisesta? Vaikka emme nähneetkään, kuinka Kristus nousi kuolleista, emmekä nähneet hänen ilmestymistään keskellemme niin kuin opetuslapset näkivät, vaikka emme ole saaneet koskea hänen naulanjälkiään, me silti uskomme, että hän on ylösnoussut. Me uskomme, koska me olemme saaneet kuulla seurauksista. Me uskomme ylösnousemuksen vaikutusten perusteella. Me uskomme, että Jeesus on noussut kuolleista sen perusteella, mitä hänen ilmestymisensä opetuslapsille on saanut aikaan. Jeesuksen kohtaaminen nostatti ikään kuin opetuslasten kädet ilmaan. Ilosta. Voitonriemusta. Kuolema on voitettu maalein sata nolla.

Nuo ilmaan nostetut kädet, tuon tuuletuksen me voimme nähdä. Sen reaktion ja muutoksen, minkä Jeesuksen ylösnousemus opetuslapsissa synnytti. Pettyneet läja pelokkaat opetuslapset saivat ihmeellisen rohkeuden lähteä julistamaan ylösnoussutta Kristusta. Tuosta rohkeudesta ilosanoma lähti leviämään. Tuosta rohkeudesta sanoma Kristuksesta on tullut aina tänne Jyväskyläänkin asti.

Kristillinen kirkko syntyi ylösnousemususkosta. Ja sellaisena kirkon tulee myös pysyä. Kristuksen ylösnousemusta julistavana kirkkona. Jotta kädet yhä uudelleen nousevat ilmaan, ei tappion merkiksi, vaan voiton ja ilon merkiksi. Että elämä voittaa kuoleman. Että Jumalan rakkaus voittaa kaiken pahan tässä maailmassa.

Jotta me voimme todistaa rohkeina ja rohkeasti, tarvitsemme me keskeneräiset uskollemme vahvistusta. Ehkä siksi, että meidän epäilevien tuomaiden on uskoaksemme saatava nähdä, on Jeesus asettanut kirkolleen kaksi toimitusta, joihin liittyvät näkeminen ja usko. Ne ovat kirkkomme sakramentit, kaste ja ehtoollinen. Niissä molemmissa on meillä silmiemme edessä jotain nähtävää, jotain mihin voimme katseellamme tarttua, jotain mihin voimme käsillämmekin koskea.

Kasteessa voimme nähdä veden, ehtoollisessa voimme nähdä leivän ja viinin. Usko näkee jotain enemmän. Usko luottaa, että kasteessa ihminen pestään puhtaaksi kaikesta synnistä. Mutta se, mikä pesee, ei ole se kastemaljan tavallinen vesi. Se, mikä pesee, on Jumalan armo.

Usko luottaa, että ehtoollisleipä ja -viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Elämän leipä. Kuolemattomuuden lähde. Hengellinen ravinto, jossa saamme syntien anteeksiannon.

Meidän ymmärryksemme kasteen ja ehtoollisen salaisuuksien äärellä ei riitä. Jumala lahjoittaa meille uskon, jolla voimme ottaa nuo käsittämättömät salaisuudet vastaan. Tuon uskon me saamme lahjaksi kasteessa. Tuon uskon synnyttää Pyhä Henki.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhaltaa opetuslapsiaan kohti ja sanoo: "Ottakaa Pyhä Henki!" Kasteessa Jumalan Pyhä Henki aloittaa meissä työnsä, synnyttää meissä uskon. Tuota uskon lahjaa Pyhä Henki vahvistaa meissä, kun otamme vastaan Kristuksen ruumiin ja veren ehtoollisessa.

Näin todistajia on näin kolme: Henki, vesi ja veri, niin kuin päivän Uuden testamentin lukukappaleesta kuulimme. Henki, vesi ja veri. Pyhä Henki. Kastevesi. Kristuksen veri.

Pyhä Henki myös auttaa meitä luottamaan Raamatun kirjoituksiin, todistukseen, joka sekin on silmiemme edessä kirjoitettuna, mutta josta ymmärryksemme ei aina saa otetta. Äsken me kuulimme Jesajan kirjan lupauksen: ”Minä, minä yksin olen Herra, ei ole muuta pelastajaa kuin minä. Minä olen puhunut, minä olen pelastanut, olen ilmaissut teille tahtoni, minä itse, ei kukaan muu. Te olette minun todistajani, sanoo Herra.” Pyhä Henki auttaa meitä luottamaan Jumalan sanaan. Luottamaan, että Jumala todella puhuu meille Raamatun välityksellä. Ja Pyhä Henki auttaa meitä uskomaan Jeesukseen Kristukseen juuri sanan ja sakramenttien kautta.

Henki, vesi ja veri kaikki kolme, todistavat Kristuksesta, kun viivymme Raamatun todistuksen äärellä. Ne todistavat siitä, että Jeesus on Kristus, hän on Jumalan Poika, hän on Vapahtaja.

Vesi. Jeesuksen oma kaste hänen toimintansa alussa todistaa hänen erityisestä tehtävästään. Meille kerrotaan Markuksen evankeliumissa, että Johannes kastoi Jeesuksen Jordanissa, ja että ”vedestä noustessaan Jeesus näki, kuinka taivaat avautuivat ja Henki laskeutui häneen kyyhkysen tavoin. Ja taivaista kuului ääni: 'Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.'”

Veri. Jeesuksen ristille vuodattama veri on todistuksena meille. Kun Jeesuksen ristiä vastapäätä seisova sadanpäällikkö näki Jeesuksen kuolevan, hänkin lausui todistuksen: ”Tämä mies oli todella Jumalan Poika.” Tämä mies antoi itsensä uhriksi meidän edestämme. Hänen kuolemansa tähden me saamme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän.

Henki. Pyhä Henki vahvistaa meissä uskoa siihen, että saamme syntimme anteeksi, mutta myös siihen, että Jeesus on noussut kuolleista. Ylösnousemus on meille täysin käsittämätön, järjellä selittämätön asia. Ymmärryksemme kanssa yksinämme me olemme tuomaita, uskoa vailla. Mutta ylösnoussut Kristus sanoo opetuslapsilleen: "Ottakaa Pyhä Henki!" Ja jo ennen kuolemaansa Jeesus lupaa: "Te saatte puolustajan: minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta."

Kuinka muuten me voisimmekaan uskoa, ellei Pyhä Henki auttaisi meitä uskomaan, että Jeesus todella on noussut kuolleista. Kuinka muuten voisimme todistaa, ellemme saisi vahvistusta. Ellei Pyhä Henki puolustaisi meitä ja todistaisi meille Kristuksesta.

Meidät on omassa kasteessamme kastettu Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. "Te olette minun todistajiani, sanoo Herra." Kristukseen kastettuina me olemme ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen todistajia. Jeesus sanoo meillekin: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, lähetän minäkin teidät." Todistakaamme hänestä rohkeasti. Todistakaamme iloisesti. Todistakaamme koko elämällämme. Aina ja kaikkialla.

Me voimme todistaa kertomalla, mitä vaikutuksia uskolla on meihin ollut. Voimme kertoa, että Jeesuksen tunteminen todella antaa rauhan. Kun uskomme ylösnousemuksen todellisuuteen ja laitamme toivomme iankaikkiseen elämään taivaan kodissa, meidän sydämemme soi kiitosta, kasvomme loistavat kuin kevätauringon kirkkaus, ja koko elämämme, meidän sanamme ja tekomme, joita sanomme ja teemme lähimmäisillemme, ne alkavat julistaa, että Jeesus todella on ylösnoussut. Kuoleman valta on voitettu. Ilo voi puhjeta ja kädet nostaa kattoon.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Pääsiäisylistys

Riemuitkaa, te enkelten kuorot,
riemuitkaa, taivaan joukot,
ylistäkää Voittajaa, ylhäistä kuningasta!
Ylistä, koko luomakunta.
Suuren kuninkaan valo loistaa ympärilläsi.
Katso, pimeys on väistynyt kaikkialta.
Iloitse myös sinä, Kristuksen seurakunta.
Soikoon keskelläsi ylistyslaulu kuninkaallesi.

On tullut pyhä pääsiäisjuhla,
on tullut se yö, jona Israelin lapset vapautettiin Egyptistä
ja johdatettiin läpi Punaisenmeren kuivaa maata pitkin.
Tämä on se yö, jona Jumalan kirkkaus karkottaa synnin pimeyden.
Tämä on se yö, jona Jumala vapauttaa
Kristukseen uskovat maailman orjuudesta,
tempaa heidät synnin syövereistä ja vie heidät armon valtakuntaan.
Tämä on se yö, jona Kristus mursi kuoleman kahleet
ja nousi syvyyksistä voittajana.
Turhaan olisimme syntyneet,
ellei Lunastaja olisi pelastanut meitä.

Isä, käsittämätön on rakkautesi:
lunastaaksesi orjat annoit Poikasi kuolemaan.
Synnin kirous vaihtui siunaukseksi,
koska Kristuksen kuolema teki sen tyhjäksi.
Oi autuas yö, jona Kristus nousi kuolleista.
Tämä on se yö, jona rangaistuksemme on poistettu,
syyllisyytemme sovitettu,
syntisille annettu viattomuus
ja sureville ilo.

Kaikkivaltias Isä,
ota vastaan ylistysuhrimme.
Tänä siunattuna yönä sinä sovitit maailman itsesi kanssa.
Loistakoon valosi pimeyteemme
niin kuin tämä pääsiäiskynttilä.
Valaiskoon meitä pääsiäisen kirkkaus,
ylösnoussut Herramme Jeesus Kristus,
joka elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen.

Aamen.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

toisen päivän iltana

pitkin pimeitä polkuja kulkea saan
enkä matkani määrää mä tiedä
mua varjojen vallat käy valloittamaan
minut mennessään tahtovat viedä

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten

tuskin valaisee aamulla aurinkokaan
tuskin puhaltaa lempeät tuulet
minun toivoni kuollut on, lohduttamaan
eivät pysty nuo vaienneet huulet

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten

kuka näyttäsi haudan, joka tyhjänä ois
kuka kertois, hän kuoleman voittaa
kuka kuivaisi kyyneleet, pyyhkisi pois
kaikki murheeni, aamu kun koittaa

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten


- j. löytty -

torstai 1. huhtikuuta 2010

Ehtoollinen yhdistää - kiirastorstain saarna

Kiirastorstain saarna Lohikosken kirkossa 1.4.2010 klo 19

Jes.25:6-10
Ap.t.2:42-47
Luuk. 22:14-22

Saarna

Siellä he olivat. Pöydän ääressä. Käymässä yhteiselle aterialle. Koko kirjava joukko. Siellä olivat ukkosenjylinän pojat, veljekset Jaakob ja Johannes. Siellä oli kiivailijaksi kutsuttu Simon. Siellä olivat Filippus, Bartolomeus ja Matteus. Siellä oli Tuomas, se joka epäilisi. Siellä oli kaksi Juudasta, Jaakobin poika ja Iskariot, se joka oli jo ottanut harteilleen kavaltajan raskaan viitan. Siellä oli Jaakob Alfeuksen poika. Ja siellä olivat kalastajaveljekset Andreas ja Simon, se kallio, uskostaan varma Pietari. Ja Jeesus. Jeesus oli siellä myös.

Tilanne ei ollut uusi tai tavaton. Monia kertoja he olivat aterioineet yhdessä tuona aikana, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Mutta silti jotain erityistä tuossa kerrassa oli. Se ei johtunut vain siitä, että käsillä oli juhla tai että pöytään oli valmistettu pääsiäisateria. Ei. Tällä kerralla Jeesuksen äänessä ja sanoissa oli jotain erityistä. Tällä kerralla Jeesus ei vain siunannut ateriaa, vaan hän sanoi lauseita, jotka saivat opetuslapsijoukon hämilleen. Hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” --- Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”

Opetuslapset kuuntelivat ihmeissään. He tuskin ymmärsivät mitään siitä, mitä Jeesus tarkoitti. Miksi Jeesus antaa ruumiinsa? Miksi hänen verensä vuodatettaisiin? Miksi Jeesus taas kerran puhui kuolemastaan?

Ei kulunut vuorokauttakaan. Jeesus otettiin kiinni, hänet tuomittiin, hänet vietiin teloituspaikalle. Aterialla ymmälleen joutuneet oppilaat joutuivat nyt kauhun valtaan. Etäämpää he seurasivat, kuinka heidän Mestarinsa ruumis naulittiin ristille. ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.”

Pettymys. Murhe. Epätoivo. Lamaannuttavat tunnevyöryt mursivat opetuslapsijoukon. Ymmärtämättömyys puristi otteellaan heidän sydäntään. He eivät voineet käsittää, kuinka tässä saatoi käydä näin.

Kuluu jonkin aikaa. Silmiemme eteen avautuu täysin toisenlainen kuva. Siellä he ovat. Pöydän ääressä. Siellä ovat opetuslapset, mutta heidän joukkoonsa on liittynyt myös monia muita. Siellä murretaan yhdessä leipää. Siellä rukoillaan ja ylistetään Jumalaa. Siellä muistellaan Jeesuksen kuolemaa. Ei kauhuissaan. Vaan riemullisin ja vilpittömin mielin. Jotain ihmeellistä on tapahtunut.

”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”

Onko opetuslasten ymmärrys kasvanut? Ovatko heidän silmänsä auenneet? Varmastikin. He ovat kohdanneet verensä vuodattaneen Kristuksen ylösnousseena ja kuoleman voittaneena. Hän on vierittänyt murheen ja luopumisen tuskan syrjään. Tilalle hän on tuonut ilon ja rauhan, joka on mullistanut heidän elämänsä. Hän on avannut heidän sydämensä ymmärtämään, että Kristuksen tuli kärsiä kuolema. Heidän puolestaan. Meidän puolestamme.

Tässä me olemme. Valmistautumassa yhteiselle aterialle. Tässä, Lohikosken kirkossa. Tänä torstai-iltana. Me, koko kirjava joukko. Joukko niin monin tavoin erilaisia opetuslapsia. Toiset uskossa lujempia, toiset epäilevämpiä, toiset keskellä uskon kamppailua.

Ihmisinä ja kristittyinä meidän on helppo vertailla toisiamme ja etsiä asioita, jotka meitä erottavat. Tänä iltana meitä kutsutaan rauhaan ja sovintoon. Olemme astumassa yhteiselle aterialle. Ehtoollispöytään. Pöytään, jonka lahja yhdistää meidät.

Vaikka olemme Jeesuksen oppilaina erilaisia, yhtä kovasti meistä jokainen tarvitsee armoa. Inhimillisyys erottaa meitä toisistamme, Jeesus yhdistää. Synti vie meitä toisistamme kauemmas, ehtoollinen tuo meidät yhteen, saman pöydän ääreen. Ehtoollisen lahja hoitaa ja parantaa kipujamme. Kristuksen haavat hoitavat omiamme.

Siinä me olemme. Pöydässä. Ja kuulemme sanottavan: Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Noissa sanoissa on lupaus, niissä on Kristuksen lahja meille. Syntien anteeksisaaminen. Siinä polvillamme me olemme hämillämme. Olemme käsittämättömän äärellä. Tuskin ymmärrämme, miten se voi olla mahdollista. Mutta ei Jeesus vaadi meitä täysin käsittämään. Usko riittää. Pienikin usko riittää.

Pieni ja ohut öylätti, ehtoollisleipä, ja tilkka viiniä eivät riitä ravitsemaan meitä ruumiillisesti. Sen sijaan, Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa uskoamme. Kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kun nautimme ehtoollista, me pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Silloin hän itse avaa sydäntämme luottamaan, että todella saamme syntimme anteeksi. Silloin Kristuksen veri parantaa meitä, uudistaa elämäämme ja lisää rakkautta toisiimme. Yhdistää meidät.

Ja siinä samassa pöydässä ovat he. He, joita emme näe. He, joita kaipaamme. Siinä samassa pöydässä yhteiselle aterialle kokoontuvat kaikki pyhät, kaikki edeltä menneet Jeesuksen omat. Siinä ovat Pietari, Jaakob, Filippus ja muut. Siinä ovat uskossa poisnukkuneet rakkaamme. Siinä oman, näkymättömän puolikaarensa äärellä.

Ehtoollinen yhdistää meidät kaikkien kristittyjen kanssa. Tuossa oman, näkyvän kaaremme ääreen polvistuneina me kaipailemme sitä taivaallista juhla-ateriaa, jolle Kristus kokoaa kerran kaikki omansa. Hänen verensä, kuolemattomuuden lääke, lahjoittaa meille lahjaksi iankaikkisen elämän.

Siellä me kerran olemme. Taivaan juhla-aterialla. Siellä me olemme, koska Jeesus on antanut ruumiinsa ja verensä. Hänen uhri aan me muistamme, kun tänä torstai-iltana vietämme yhteistä ateriaamme. Me muistamme häntä, maistamme suussamme armon ja sydämessämme kuiskaamme niitä profeetta Jesajan sanoja: ”Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet. --- Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät.”