Kiirastorstain saarna Lohikosken kirkossa 1.4.2010 klo 19
Jes.25:6-10
Ap.t.2:42-47
Luuk. 22:14-22
Saarna
Siellä he olivat. Pöydän ääressä. Käymässä yhteiselle aterialle. Koko kirjava joukko. Siellä olivat ukkosenjylinän pojat, veljekset Jaakob ja Johannes. Siellä oli kiivailijaksi kutsuttu Simon. Siellä olivat Filippus, Bartolomeus ja Matteus. Siellä oli Tuomas, se joka epäilisi. Siellä oli kaksi Juudasta, Jaakobin poika ja Iskariot, se joka oli jo ottanut harteilleen kavaltajan raskaan viitan. Siellä oli Jaakob Alfeuksen poika. Ja siellä olivat kalastajaveljekset Andreas ja Simon, se kallio, uskostaan varma Pietari. Ja Jeesus. Jeesus oli siellä myös.
Tilanne ei ollut uusi tai tavaton. Monia kertoja he olivat aterioineet yhdessä tuona aikana, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Mutta silti jotain erityistä tuossa kerrassa oli. Se ei johtunut vain siitä, että käsillä oli juhla tai että pöytään oli valmistettu pääsiäisateria. Ei. Tällä kerralla Jeesuksen äänessä ja sanoissa oli jotain erityistä. Tällä kerralla Jeesus ei vain siunannut ateriaa, vaan hän sanoi lauseita, jotka saivat opetuslapsijoukon hämilleen. Hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” --- Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”
Opetuslapset kuuntelivat ihmeissään. He tuskin ymmärsivät mitään siitä, mitä Jeesus tarkoitti. Miksi Jeesus antaa ruumiinsa? Miksi hänen verensä vuodatettaisiin? Miksi Jeesus taas kerran puhui kuolemastaan?
Ei kulunut vuorokauttakaan. Jeesus otettiin kiinni, hänet tuomittiin, hänet vietiin teloituspaikalle. Aterialla ymmälleen joutuneet oppilaat joutuivat nyt kauhun valtaan. Etäämpää he seurasivat, kuinka heidän Mestarinsa ruumis naulittiin ristille. ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.”
Pettymys. Murhe. Epätoivo. Lamaannuttavat tunnevyöryt mursivat opetuslapsijoukon. Ymmärtämättömyys puristi otteellaan heidän sydäntään. He eivät voineet käsittää, kuinka tässä saatoi käydä näin.
Kuluu jonkin aikaa. Silmiemme eteen avautuu täysin toisenlainen kuva. Siellä he ovat. Pöydän ääressä. Siellä ovat opetuslapset, mutta heidän joukkoonsa on liittynyt myös monia muita. Siellä murretaan yhdessä leipää. Siellä rukoillaan ja ylistetään Jumalaa. Siellä muistellaan Jeesuksen kuolemaa. Ei kauhuissaan. Vaan riemullisin ja vilpittömin mielin. Jotain ihmeellistä on tapahtunut.
”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”
Onko opetuslasten ymmärrys kasvanut? Ovatko heidän silmänsä auenneet? Varmastikin. He ovat kohdanneet verensä vuodattaneen Kristuksen ylösnousseena ja kuoleman voittaneena. Hän on vierittänyt murheen ja luopumisen tuskan syrjään. Tilalle hän on tuonut ilon ja rauhan, joka on mullistanut heidän elämänsä. Hän on avannut heidän sydämensä ymmärtämään, että Kristuksen tuli kärsiä kuolema. Heidän puolestaan. Meidän puolestamme.
Tässä me olemme. Valmistautumassa yhteiselle aterialle. Tässä, Lohikosken kirkossa. Tänä torstai-iltana. Me, koko kirjava joukko. Joukko niin monin tavoin erilaisia opetuslapsia. Toiset uskossa lujempia, toiset epäilevämpiä, toiset keskellä uskon kamppailua.
Ihmisinä ja kristittyinä meidän on helppo vertailla toisiamme ja etsiä asioita, jotka meitä erottavat. Tänä iltana meitä kutsutaan rauhaan ja sovintoon. Olemme astumassa yhteiselle aterialle. Ehtoollispöytään. Pöytään, jonka lahja yhdistää meidät.
Vaikka olemme Jeesuksen oppilaina erilaisia, yhtä kovasti meistä jokainen tarvitsee armoa. Inhimillisyys erottaa meitä toisistamme, Jeesus yhdistää. Synti vie meitä toisistamme kauemmas, ehtoollinen tuo meidät yhteen, saman pöydän ääreen. Ehtoollisen lahja hoitaa ja parantaa kipujamme. Kristuksen haavat hoitavat omiamme.
Siinä me olemme. Pöydässä. Ja kuulemme sanottavan: Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Noissa sanoissa on lupaus, niissä on Kristuksen lahja meille. Syntien anteeksisaaminen. Siinä polvillamme me olemme hämillämme. Olemme käsittämättömän äärellä. Tuskin ymmärrämme, miten se voi olla mahdollista. Mutta ei Jeesus vaadi meitä täysin käsittämään. Usko riittää. Pienikin usko riittää.
Pieni ja ohut öylätti, ehtoollisleipä, ja tilkka viiniä eivät riitä ravitsemaan meitä ruumiillisesti. Sen sijaan, Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa uskoamme. Kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kun nautimme ehtoollista, me pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Silloin hän itse avaa sydäntämme luottamaan, että todella saamme syntimme anteeksi. Silloin Kristuksen veri parantaa meitä, uudistaa elämäämme ja lisää rakkautta toisiimme. Yhdistää meidät.
Ja siinä samassa pöydässä ovat he. He, joita emme näe. He, joita kaipaamme. Siinä samassa pöydässä yhteiselle aterialle kokoontuvat kaikki pyhät, kaikki edeltä menneet Jeesuksen omat. Siinä ovat Pietari, Jaakob, Filippus ja muut. Siinä ovat uskossa poisnukkuneet rakkaamme. Siinä oman, näkymättömän puolikaarensa äärellä.
Ehtoollinen yhdistää meidät kaikkien kristittyjen kanssa. Tuossa oman, näkyvän kaaremme ääreen polvistuneina me kaipailemme sitä taivaallista juhla-ateriaa, jolle Kristus kokoaa kerran kaikki omansa. Hänen verensä, kuolemattomuuden lääke, lahjoittaa meille lahjaksi iankaikkisen elämän.
Siellä me kerran olemme. Taivaan juhla-aterialla. Siellä me olemme, koska Jeesus on antanut ruumiinsa ja verensä. Hänen uhri aan me muistamme, kun tänä torstai-iltana vietämme yhteistä ateriaamme. Me muistamme häntä, maistamme suussamme armon ja sydämessämme kuiskaamme niitä profeetta Jesajan sanoja: ”Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet. --- Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät.”
Jes.25:6-10
Ap.t.2:42-47
Luuk. 22:14-22
Saarna
Siellä he olivat. Pöydän ääressä. Käymässä yhteiselle aterialle. Koko kirjava joukko. Siellä olivat ukkosenjylinän pojat, veljekset Jaakob ja Johannes. Siellä oli kiivailijaksi kutsuttu Simon. Siellä olivat Filippus, Bartolomeus ja Matteus. Siellä oli Tuomas, se joka epäilisi. Siellä oli kaksi Juudasta, Jaakobin poika ja Iskariot, se joka oli jo ottanut harteilleen kavaltajan raskaan viitan. Siellä oli Jaakob Alfeuksen poika. Ja siellä olivat kalastajaveljekset Andreas ja Simon, se kallio, uskostaan varma Pietari. Ja Jeesus. Jeesus oli siellä myös.
Tilanne ei ollut uusi tai tavaton. Monia kertoja he olivat aterioineet yhdessä tuona aikana, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Mutta silti jotain erityistä tuossa kerrassa oli. Se ei johtunut vain siitä, että käsillä oli juhla tai että pöytään oli valmistettu pääsiäisateria. Ei. Tällä kerralla Jeesuksen äänessä ja sanoissa oli jotain erityistä. Tällä kerralla Jeesus ei vain siunannut ateriaa, vaan hän sanoi lauseita, jotka saivat opetuslapsijoukon hämilleen. Hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” --- Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”
Opetuslapset kuuntelivat ihmeissään. He tuskin ymmärsivät mitään siitä, mitä Jeesus tarkoitti. Miksi Jeesus antaa ruumiinsa? Miksi hänen verensä vuodatettaisiin? Miksi Jeesus taas kerran puhui kuolemastaan?
Ei kulunut vuorokauttakaan. Jeesus otettiin kiinni, hänet tuomittiin, hänet vietiin teloituspaikalle. Aterialla ymmälleen joutuneet oppilaat joutuivat nyt kauhun valtaan. Etäämpää he seurasivat, kuinka heidän Mestarinsa ruumis naulittiin ristille. ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.”
Pettymys. Murhe. Epätoivo. Lamaannuttavat tunnevyöryt mursivat opetuslapsijoukon. Ymmärtämättömyys puristi otteellaan heidän sydäntään. He eivät voineet käsittää, kuinka tässä saatoi käydä näin.
Kuluu jonkin aikaa. Silmiemme eteen avautuu täysin toisenlainen kuva. Siellä he ovat. Pöydän ääressä. Siellä ovat opetuslapset, mutta heidän joukkoonsa on liittynyt myös monia muita. Siellä murretaan yhdessä leipää. Siellä rukoillaan ja ylistetään Jumalaa. Siellä muistellaan Jeesuksen kuolemaa. Ei kauhuissaan. Vaan riemullisin ja vilpittömin mielin. Jotain ihmeellistä on tapahtunut.
”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”
Onko opetuslasten ymmärrys kasvanut? Ovatko heidän silmänsä auenneet? Varmastikin. He ovat kohdanneet verensä vuodattaneen Kristuksen ylösnousseena ja kuoleman voittaneena. Hän on vierittänyt murheen ja luopumisen tuskan syrjään. Tilalle hän on tuonut ilon ja rauhan, joka on mullistanut heidän elämänsä. Hän on avannut heidän sydämensä ymmärtämään, että Kristuksen tuli kärsiä kuolema. Heidän puolestaan. Meidän puolestamme.
Tässä me olemme. Valmistautumassa yhteiselle aterialle. Tässä, Lohikosken kirkossa. Tänä torstai-iltana. Me, koko kirjava joukko. Joukko niin monin tavoin erilaisia opetuslapsia. Toiset uskossa lujempia, toiset epäilevämpiä, toiset keskellä uskon kamppailua.
Ihmisinä ja kristittyinä meidän on helppo vertailla toisiamme ja etsiä asioita, jotka meitä erottavat. Tänä iltana meitä kutsutaan rauhaan ja sovintoon. Olemme astumassa yhteiselle aterialle. Ehtoollispöytään. Pöytään, jonka lahja yhdistää meidät.
Vaikka olemme Jeesuksen oppilaina erilaisia, yhtä kovasti meistä jokainen tarvitsee armoa. Inhimillisyys erottaa meitä toisistamme, Jeesus yhdistää. Synti vie meitä toisistamme kauemmas, ehtoollinen tuo meidät yhteen, saman pöydän ääreen. Ehtoollisen lahja hoitaa ja parantaa kipujamme. Kristuksen haavat hoitavat omiamme.
Siinä me olemme. Pöydässä. Ja kuulemme sanottavan: Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Noissa sanoissa on lupaus, niissä on Kristuksen lahja meille. Syntien anteeksisaaminen. Siinä polvillamme me olemme hämillämme. Olemme käsittämättömän äärellä. Tuskin ymmärrämme, miten se voi olla mahdollista. Mutta ei Jeesus vaadi meitä täysin käsittämään. Usko riittää. Pienikin usko riittää.
Pieni ja ohut öylätti, ehtoollisleipä, ja tilkka viiniä eivät riitä ravitsemaan meitä ruumiillisesti. Sen sijaan, Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa uskoamme. Kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kun nautimme ehtoollista, me pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Silloin hän itse avaa sydäntämme luottamaan, että todella saamme syntimme anteeksi. Silloin Kristuksen veri parantaa meitä, uudistaa elämäämme ja lisää rakkautta toisiimme. Yhdistää meidät.
Ja siinä samassa pöydässä ovat he. He, joita emme näe. He, joita kaipaamme. Siinä samassa pöydässä yhteiselle aterialle kokoontuvat kaikki pyhät, kaikki edeltä menneet Jeesuksen omat. Siinä ovat Pietari, Jaakob, Filippus ja muut. Siinä ovat uskossa poisnukkuneet rakkaamme. Siinä oman, näkymättömän puolikaarensa äärellä.
Ehtoollinen yhdistää meidät kaikkien kristittyjen kanssa. Tuossa oman, näkyvän kaaremme ääreen polvistuneina me kaipailemme sitä taivaallista juhla-ateriaa, jolle Kristus kokoaa kerran kaikki omansa. Hänen verensä, kuolemattomuuden lääke, lahjoittaa meille lahjaksi iankaikkisen elämän.
Siellä me kerran olemme. Taivaan juhla-aterialla. Siellä me olemme, koska Jeesus on antanut ruumiinsa ja verensä. Hänen uhri aan me muistamme, kun tänä torstai-iltana vietämme yhteistä ateriaamme. Me muistamme häntä, maistamme suussamme armon ja sydämessämme kuiskaamme niitä profeetta Jesajan sanoja: ”Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet. --- Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät.”
Kommentit