torstai 24. joulukuuta 2009

Mä kanssa paimenten - jouluaaton hartauspuhe 24.12.2009

Jouluaaton sanajumalanpalvelus Kaupunginkirkossa 24.12.2009 klo 17

Miika 5: 1-4

Luuk. 2: 1-14


Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
- Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tämä on se ilosanoma, joka kuuluu jouluaaton perinteisiin yhtä tiukasti kuin kuuluvat porkkanalaatikko, lahjojen availu ja kokoontuminen yhteen läheisten kanssa. Tämä on se ilosanoma, jota joulu toisensa jälkeen luetaan ja jota kokoonnutaan kuulemaan myös täällä Kaupunginkirkossa. Se on ilosanoma, joka virittää monet joulun tunnelmaan. Tuon ilosanoman ensimmäisinä kuulijoina olivat yllättäen paimenet. Siinä on jotain viehättävää. Jotain puhuttelevaa on siinä, että Vapahtajan syntymästä ilmoitettiin ensimmäiseksi juuri paimenille.

Ensimmäisenä jouluyönä enkelten suuri joukko valaisi taivaallisella kirkkaudellaan pimeän, syrjäisen kedon, jolla paimenet vartioivat laumojaan, aivan niin kuin he tekivät muinakin öinä. Niin kuin muinakin öinä he pitivät huolta, etteivät pedot tai mitkään muutkaan vaarat uhanneet lampaita, jotka oli heidän vastuulleen annettu. Työ oli tärkeä, mutta ei sitä pidetty suuressa arvossa. Vaikka jo itse Mooses ja kuningas Daavid olivat ennen korkea-arvoisia tehtäviään toimineet paimenina, oli arvostus paimenen ammattia kohtaan romahtanut. Myöhemmin sitä jopa halveksittiin.

Evankeliumin paimenet olivat yhteiskunnan syrjässäeläjiä, jollain tapaa ulkopuolisia. Heidän paikkansa oli kaukana kaupungista, ulkopuolella, kedon yksinäisyydessä. Eivätkä lampaatkaan olleet kaiketi heidän omiaan, toisten omistamia lampaita moni heistä paimensi. He olivat renkejä, palvelijoita, toisten arvostuksen ulkopuolelle joutuneita. Ja juuri heille Jeesuksen syntymästä kerrottiin ihan ensimmäiseksi. Ihmeellistä!

Heille, jotka lähtivät Betlehemiin lopulta tyhjin käsin, vailla kalliita lahjoja. Sillä mitäpä he olisivat Jeesus-lapselle tuoneet. Eivät kultaa, eivät mirhaa, eivät suitsuketta. Heillä ei ollut antaa enkelin lahjoittamaa ilosanomaa vastaan mitään. Ei mitään vastineeksi.

Jotain puhuttelevaa siinä on. Meistä monen asema yhteiskunnassa on parempi kuin paimenilla. Mutta onko meillä viedä seimen luo mitään sen enempää kuin mitä heilläkään oli. En usko, että on. Enkä usko, että täytyisikään olla.

Yhtä ihmeellistä on se, että me saamme kuulla nuo enkelin huikeat sanat: ”Teille on tänä yönä syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Yhtä vähän kuin paimenet, me ansaitsemme kuulla nuo sanat. Yhtä suurta lahjaa tuo ilosanoma on meillekin. Eikä lahjaa vastaan täydy antaa mitään vastineeksi. Lahja otetaan vastaan. Yhtä pyyteettömästi kuin pakettia kirkassilmin pitelevä lapsi ottaa vastaan ja avaa paperit kääreistä. Eikä hetkeäkään kysele: ”Ansaitsenko minä tämän lahjan?”

Seimen lapsi on todellinen joulun lahja. Yhdessä paimenten kanssa saamme suunnata kulkumme kohti Betlehemin seimeä. Saamme astua tallin ovelle tyhjin käsin. Riittää, kun teemme kuten paimenet, uskomme enkelten sanoman, otamme sen vastaan ja viemme itsemme ihmettelemään suurinta ihmettä. Jumala on tullut keskellemme! Hän on syntynyt veljeksemme.

Jo tässä tallin ovella me muistamme, mitä seimen lapsi teki kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Hän osoitti rakkautensa meille kutsumalla yhteyteensä juuri vähäosaisia, syrjäänjoutuneita, muiden arvostuksesta osattomia. Meidän kaikkien tähden hän kärsi ristinkuoleman. Jeesus syntyi tullakseen kaikkien Vapahtajaksi. Iloksi kaikille kansoille.

Jo tässä tallin ovella me näemme pilkahduksen valosta, joka seimestä loistaa. Taivaallinen kirkkaus valaisi kerran paimenten kedon pimeyden. Jeesus on valo, joka on syttynyt meille. Hän voi valaista tänäkin joulun meidän pimeytemme. Huolien ja yksinäisyyden pimeyden, kuoleman ja surun pimeyden, rakkaudettomuuden ja ulkopuolisuuden pimeyden. Meille on syttynyt valo, meille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Jouluevankeliumi on siksi paljon enemmän kuin perinne muiden joulun perinteiden joukossa. Se on lahja meille. Se muistuttaa meitä siitä, mikä joulussa on kaikista keskeisintä. Yhdessä paimenten kanssa me saamme käydä viettämään juhlaa Jeesuksen kanssa. Ottaa hänet mukaan jouluumme. Antaa hänelle itsemme ja kiitoksemme.

Rukoilkaamme.

Jeesus, meidän Herramme.
Tänään muistelemme ensimmäisen joulun ihmeellisiä tapahtumia.
Muistamme lampaat, kedon paimenet ja enkelit,
jotka äkkiä ilmestyivät pimeälle yötaivaalle.
Muistamme tähden, joka loisti pienen tallin yllä.
Muistamme nuoren Marian, joka piti sinua sylissään,
ja Joosefin ja itämaan tietäjät.
Tämä kaikki on kaunista ja ihmeellistä.
Kuitenkin tiedämme,
ettei elämä aina ole helppoa,
ei sinunkaan elämäsi ollut.
Kiitos, että sinä olet todellinen tänäkin päivänä.
Kiitos, että tahdot tulla kaikkiin koteihin.
Kiitos, että tahdot auttaa ja hoitaa meitä.
Tuo sydämiimme oikea joulu.
Tule itse luoksemme.
Kiitos, että kuulet meitä.
Aamen.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Tietä Jeesukselle eli saarna 13.12.09

Tänään oli juhlapäivä. Kaupunginkirkossa toimitettiin minun ja uuden lapsityönohjaajan tehtävään siunaaminen. Rikkonaisen leiriviikonlopun jälkeen olo oli stressaantunut ja nuutunut. Messussa oli kuitenkin hyvä olla. Erityisen merkittävää oli se, että paikalla olivat sekä nuoret että rouva. Tuntuu hyvältä olla tässä virassa. Tuntuu hyvältä olla pappi. Tuntuu hyvältä olla näiden nuorten pappi.

Tällaisen saarnasin:

Saarna Kaupunginkirkossa 13.12.2009 klo 10
3. adventtisunnnuntai

Ps. 85:9-14
Jer. 3:21-25
1.Kor. 4:1-5

Matt. 11:2-10


Saarna

On olemassa erilaisia teitä. Vauhdikkaita moottoriteitä, metsässä kiemurtelevia hiekkateitä, juurakkoisia polkuja, pyöräteitä järven rannalla, ruuhkaisia katuja kaupungin valoissa. Näin lumen ja pakkasen aikaan on lumen peittämiä pihateitä, petollisia jäisiä katuja, tukkoisia pikkuteitä.

Millainen on se tie, jota sinä tänä aamuna kuljet? Onko se tukossa vai aurattu? Liukas vai hiekoitettu?

Johannes Kastaja epäilemättä tuumii, että tiellä on jonkinlaisia esteitä. Hänen tehtävänsä oli raivata. Raivata ja valmistaa tietä. Johanneksen raivaama tie oli tie Jeesukselle. Hän valmisti ihmisiä ottamaan Jeesus ja hänen sanomansa vastaan. Johannes kehotti ihmisiä kääntymään, tunnustamaan syntinsä, tekemään parannus. Se olisi tie, jota pitkin armo kulkisi Jumalalta ihmisille. Se olisi tie, jota pitkin Jeesus voisi tulla sydämen asukiksi.

Johanneksen raivaustehtävä on meidänkin hommamme. Me odotamme joulua, joulun juhlaa, joulun lasta, Jeesusta. Mutta jotta me voimme ottaa Jeesuksen joululahjana vastaan, on meidän tehtävä raivaustyötä. Tekemään sydämessämme tilaa Jeesukselle. Raivaamaan pois kaikki se turha, kaikki ne esteet elämästämme, jotka estävät meitä ottamasta joulun parasta lahjaa vastaan elämämme Vapahtajanamme.

Jeesus on Jumalan lahja meille. Lahja on siitä hauska juttu, että se on ilmainen, sitä ei tarvitse ansaita, sen saa, kun vain ottaa vastaan. Mutta jostain syystä meille ihmisille lahjojen vastaanottaminen on monesti vaikeaa. Kysymme helposti: ansaitsenko minä tämän lahjan. Tai: mitä hyötyä minulle tästä lahjasta on.

Joskus lahjan vastaanottaminen on kai niin vaikeaa, että meitä täytyy siihen ihan kehottaa. Ehkä Johannes kehottaa raivaamaan tietä Jeesukselle, jotta myös osaisimme ottaa hänet vastaan. Jos Jeesus on Jumalan joululahja meille, tahtoo Jumala paitsi antaa meille tuon kalliin lahjan, myös että me ottaisimme sen vastaan.

Kun seimeen kerran syntynyt Vapahtaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin toimi maan päällä, hänen toiminnassaan toteutuivat pelastuksen ajan merkit. Ihmetekojen ja parantamisten kautta hän osoitti olevansa Jumalan Poika, Messias, se, jonka oli määrä tulla pelastamaan meidät. Meidän ei tarvitse odottaa ketään toista. Ristillä Jeesus sovitti kaikki syntimme. Ylösnousemisellaan hän avasi meille tien ikuiseen elämään taivaan kodissa.

Jeesuksen pelastava työ ei jäänyt siihen, mitä hän täällä kulkiessaan ehti tehdä. Ylösnousemisensa jälkeen hän antoi meille lupauksen olla kanssamme kaikkina päivinä maailman loppuun asti. Hän yhä liittyy elämän polullemme, meidän seuraamme ja lahjoittaa meille kaikki pelastuksen lahjat. Uskon, armon, iankaikkisen elämän.

Me emme tuota lahjaa ansaitse, mutta meitä kehotetaan ottamaan se vastaan. Joulun odotuksessamme haluaisin siksi rohkaista meitä valmistautumaan juuri vastaanottamaan.

Mutta jos Jeesus kerran haluaa tulla luoksemme, miksi hän ei raivaa itselleen tilaa? Miksi meidän on tehtävä raivaustyötä?

Kurkistetaanpa päivän evankeliumiin. Johannes, joka istui vankilassa, halusi tietää, kuka Jeesus on. Onko hän todella se, josta Vanhan testamentin profeetat puhuvat, se, jonka on määrä tulla, se, joka pelastaa ihmiset? Jeesus ei vastaa Johanneksen sanantuojille suoraan. Hän ei sano: ”Kyllä, juuri näin asia on.” Vaan sen sijaan hän pyytää heitä kertomaan Johannekselle, mitä he kuulevat ja näkevät. Ikään kuin sanoakseen, ettekö huomaa. Sokeathan saavat näkönsä ja rammat kävelevät. Spitaalisethan puhdistuvat ja kuurotkin kuulevat. Kuolleet heräävät ja köyhät kuulevat ilosanoman. Ettekö itse huomaa, kuinka ennustukset täyttyvät? Ettekö huomaa, kuinka Jumalan lupaukset käyvät toteen!

Vastatessaan Johannekselle Jeesus ei valitse hyökkäävää ja kärsimätöntä vastaamisen tietä: ”No tietenkin. Toki minä olen se, jota te odotatte!” Ei. Jeesus valitsee tilaa antavan ja odottavan tien. Hän ei käy meidän kasvojemme eteen väkisin ja vaatimalla vaadi meitä uskomaan häneen. Sen sijaan hän kutsuu meitä katsomaan, kuulemaan, tuntemaan, huomaamaan, mitä tapahtuu, kun hän on seurassamme. Mitä elämässämme tapahtuu, kun Jeesus on osa sitä. Mitä tapahtuu, kun kuljemme elämän tietämme yhdessä Jeesuksen kanssa?

Jeesus ei raivaa tietä itselleen voimalla tai väkivallalla. Mutta kyllä hän tekee itselleen tilaa sydämessämme, jos niin haluamme, toivomme, pyydämme. Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon, lauletaan nuorten veisussakin.

Tänä viikonloppuna seurakunnan nuoret ovat valmistautuneet jouluun yhdessä leirielämää viettäen. Viikonloppuun on kuulunut muun muassa pipareiden ja torttujen leipomista, joululaulujen laulamista, joulukorttien askartelua, joulunäytelmien esittämistä. Mutta joulun odottamista varten nuoret tekivät itselleen myös rukouskalenterin. Rukouskalenteriin merkittiin jokaisen joulua edeltävän päivän kohdalle jokin oma rukousaihe. Joku henkilö, tärkeä asia, jotain sellaista, jonka puolesta kunakin joulunaluspäivänä halutaan rukoilla.

Nuorten rukouskalenteri opastaa meitä muitakin tänään, kun valmistamme tietä Jeesukselle omassa elämässämme. Meidänkin on hyvä odottaa Vapahtajan syntymäjuhlaa rukoillen ja sisintämme tutkien.

Johannes Kastaja raivasi Jeesukselle tietä kehottamalla ihmisiä kääntymään, tunnustamaan syntinsä ja tekemään parannuksen. Kun me tutkimme elämäämme Jumalan tahdon valossa, samalla Jumalalta neuvoa pyytäen, me näemme ja kohtaamme ne esteet, jotka ovat Jeesuksen tiellä. Mutta päivittäin me voimme kääntyä Jumalan puoleen ja myöntää, että sydämessämme on esteitä, elämässämme on paljon sellaista, mikä työntää meitä kauemmaksi Jumalasta. Ja kun me huomaamme, että tarvitsemme armoa, huomaamme, että meidän on helpompi ottaa armoa myös vastaan. Jos kutsumme Jeesusta matkaamme, hän tulee, liittyy seuraamme ja tekee silloin itse meissä raivaustyötä. Rakentaa itselleen sijaa sydämeemme. Vaikuttaa siellä ja opettaa meitä noudattamaan Jumalan tahtoa.

Olipa siis oma tiemme kuinka tukossa tahansa, meidän ei tarvitse odottaa ketään muuta auttajaa. Jeesus riittää meille. Me saamme nojata luottavaisesti siihen ihanaan lupaukseen, että hän kulkee kanssamme sillä tiellä ja siinä tehtävässä, joka on kullekin annettu. Adventtivirren sanoin saa seurakunta huokailla: ”Jeesus, sä Herramme, sua seurata tahdomme. Kanssamme kulje eteenpäin, yhdessä, yksittäin.”