sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hän kulkee tuolla jossain

Adventtivesper 29.11.2015

Jes. 62:10-12; Matt. 21:1-9
Hän kulkee tuolla jossain. Istuu aamubussissa, polkee jopon satulassa, on sauvakävelyllä, koiran kanssa, yhdessä ja yksikseen.

Hän kulkee ja vetää matkalaukkuaan, työntää lastenrattaita, nollaa taksamittaria, kulkee, juoksee, pakenee. Matkustaa salaa tavaratilassa tai laivan ruumassa.

Hän kulkee tuolla jossain. Ja jostain hän on lähtenyt. Hänellä on kasvot, hänellä on nimi, hänellä on koti, hänellä on päämäärä.

Jonkun luokse hän tulee. Tuleeko hän sinun luoksesi? Entä jos tulee? Mitä se merkitsee hänelle tulla, mitä sinulle, että luoksesi tullaan? Annatko hänen tulla ja antaako hän sinulle jotain, mitä ilman muuten jäisit?

Profeetta kertoo meille tänään heistä, jotka kulkivat kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten. Heistä, jotka pääsivät vapauteen pakkosiirtolaisuudesta. Heistä, jotka ehkä monin miettein vaelsivat kohti Jerusalemia, kotia ja kaupunkia, jota Babyloniassa olivat kaivanneet.

”Sinun pelastajasi saapuu, hän kuljettaa mukanaan työnsä palkkaa, johdattaa niitä, jotka on omikseen hankkinut.”

He ovat selvinneet. Kerran heidät vietiin sotasaaliina kaukaiseen maahan. Nyt he saavat tulla takaisin. Jumala on ollut heidän kanssaan. Hän on vapauttanut heidät, hän tuo kansansa takaisin kotiin kuin kuningas, joka voitetuista taisteluista kuljetuttaa aarteita ja valloitettua kansaa. Mutta heidät on lunastettu, ei vangittu, he ovat saaneet vapauden kulkea. Heidän kuninkaansa on hyvä, heidän johtajansa on Jumala.

Siksi profeetta käskee: ”Valmistakaa tie, tasoittakaa valtatie, raivatkaa pois kivet.” Kotiinpalaajia varten on valmistauduttava. On rakennettava kulkuväylä, siirrettävä edestä suuret kivet ja murskattava ne palasiksi. Valmistautuminen näyttää olevan äärimmäisen raskas projekti. Mutta ehkä yhtä raskas on henkinen valmistautuminen. Kuinka otamme heidät vastaan? Tunnemmeko enää heitä? Ajat ovat muuttuneet, mukana on myös heitä, joita emme ole koskaan nähneet. Tarvitaan suuri työ, jotta myös asenteet tasoitettaisiin ja ennakkoluulot saadaan raivattua tieltä. Ja tuolloin kyse oli omasta kansasta, ei edes muukalaisista.

Viisisataa vuotta myöhemmin samoilla porteilla otetaan toinen kulkija vastaan. Pelastaja tulee. Hän tuo mukanaan ihmisjoukkoa. Hän johdattaa niitä, jotka vielä lunastaa perillä. He huutavat ”Hoosianna!” He ylistävät Jumalaa. He kulkevat, hän kulkee. ”Sinun pelastajasi saapuu.” Jumala on yhä läsnä. Jumala yhä johdattaa ja auttaa. ”Kuninkaasi tulee. Hän tulee luoksesi lempeänä.”

Hän, joka kulkee, on lempeä kuningas, hän on kuningas, joka vapauttaa, pelastaa ja lunastaa seuraajansa rakkaudella. Kuningas, jonka aseena on lempeys, rakkaus, kohtaaminen. Hän kulkee aasilla, ei hyökäten, vaan lempeästi. Ei liian kovalla vauhdilla, vaan rauhassa, ehkä silmiin katsoen, niin että hänet voisi ottaa vastaan.

Ja myöhemminkin, myös tänään, hän kulkee, hän tulee luo. Hän on kuningas, joka johdattaa mukana kulkijoita rauhaan ja vapauteen. Hän on kuningas, joka johtaa esimerkillä. Kuningas, joka näyttää seuraajilleen, mitä on olla lempeä, mitä on ottaa toinen huomioon, mitä on välittää enemmän ja pelätä vähemmän.

Kuinka siis raivaisin tietä hänelle, joka luokseni kulkee? Kuinka suuri on valmistautumiseni työ, että voisin ottaa vastaan? Jaksanko, osaanko, uskallanko kohdata itseni, muuttua, ja antaa hänen tulla?

Kun epäilen, voin huutaa muiden kanssa ”Hoosianna!” Herra, auta, pelasta, anna apusi! Hoosianna, auta, kun en yksin pysty. Hoosianna, tule ja auta, kun esteet ovat liian suuret. Hoosianna, pelastajani saavu, pelasta minut elämäni tässä hetkessä. Pelasta minut siinä, missä minä tarvitsen pelastusta. Sinä näet minun elämäni. Ole minulle pelastaja ja auttaja, kun murehdin liikaa, kun läheisen kanssa on hankaluuksia, kun rahat loppuvat, kun olen yksinäinen, kun pelkään, kun tunnen itseni kelvottomaksi, kun sairaus tai riippuvuudet pitävät minua otteessaan. Herra, auta minua. Auta meitä.

Auta, älä hylkää. Tule, älä viivy. Kulje, älä pysähdy ennen kuin olet perillä. Pelastajamme, saavu. Hoosianna korkeuksissa ja hoosianna täällä, missä me kuljemme.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kun kirjat avataan

Saarna Tuomiosunnuntaina 22.11.2015

Dan. 12:1-3; Ilm. 20:11-21:1; Matt. 25:31-46

”Taas pienet tontut liikkuu ja muistiin merkitsee, 
niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.” 

Niin ne vaan joululaulut jo kaupungilla ja marketeissa soi. Lapsia aletaan pikkuhiljaa valmistella tonttujen kurkkimiseen. Että itkut ja melut ja riidat merkitään muistikirjoihin ja raportoidaan lopulta itselleen pukille.

Myös päivän teksteissä on tärkeässä asemassa juuri kirjoihin merkitseminen: Ensin Danielin kirjassa sanottiin, että ”pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan.”
Sitten Ilmestyskirjassa kuvattiin näkyä, jossa ”kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” 

Lahjan saa siis merkintöjen perusteella aivan kuten joululaulussa. 
Mikä lahja? Mitkä merkinnät?

Tuomiosunnuntain kertomus lahjojen jaosta ei sijoitu kuusen ympärille, vaan kuninkaan valtaistuimen eteen. Lahjanjako näyttää enempi palkitsemistilaisuudelta. Toiset kutsutaan, toiset ajetaan pois. Mutta huomaatko: Jokainen yllättyy paketin sisällöstä. Milloin me näimme sinut? Milloin me teimme noin tai olimme tekemättä? Saman kysymyksen tekee jokainen, jokainen yllättyy, että mitä on tehnyt toisille, onkin tehnyt Kristukselle. Hänelle, jolle on annettu valta.

Tuomio on loppuun asti salaisuus. Ja kuitenkin se on selkeä. Joka on kohdannut lähimmäisen, pysähtynyt hänen luokseen ja auttanut häntä, on kohdannut Kristuksen. Joka on kulkenut lähimmäisen ohi, on ohittanut Kristuksen. Kummankohan näistä Jeesus muistaa paremmin? Ohittajan vai sen, jonka on saanut kohdata, joka on viettänyt hänen kanssaan aikaa, joka on jakanut elämäänsä hänen kanssaan tai viitsinyt jakaa matkaansa myös lähimmäisen kanssa.

Monella lapsella on ystäväkirja. Ystäväkirjakin on sellainen kirja, jossa on merkintöjä. Se on kirja, johon kaverit voivat liimata oman kuvansa ja kirjoittaa itsestään, vaikkapa mikä on heidän lempiruoka, lempiväri ja lempiaine koulussa. 

Valtaistuimen edessä avataan elämän kirja. Jos elämän kirja onkin kuin ystäväkirja, josta selviää, olenko ollut Jeesuksen ystävä, jonka hän tunnistaa ja jonka lempiasiat ja inhokkiasiat hän tietää. Olenko muistanut kertoa ne hänelle, jotta hän tuntee minut, kun seison hänen valtaistuimensa luona?

Mutta tuskinpa vaan Jeesus tarvitsee kirjoja, joista luntata, kuka on tehnyt oikein ja hyvin tai jättänyt tekemättä. Kai hän tunnistaa omansa ilman, että tekoja luetellaan. Kyllä paimen laumansa tuntee. Heidän nimensä on kirjoitettu hänen mieleensä, hänen sydämeensä, hänen ihollensa. Hän tuntee, koska hänet on kohdattu siellä, missä lähimmäinen on kohdattu. Hän on ollut paikalla. Hän on läsnä siellä, missä ihminen tulee ravituksi, autetuksi, kohdatuksi. Hänellä on ensikäden tietoa, hänellä on silminnäkijän todistus, eikä hänen tarvitse tarkistaa raportista, ketä asia koskee. Antaa tontuilla olla muistikirjansa. Jeesus muistaa sydämellä. Jeesus muistaa ystävänsä.

Mutta miten on sen ystävyyden laita? Entä jos olenkin ohittaja useammin kuin pysähtyjä, kiiruhtaja ennemmin kuin vierelläkulkija. Muistaako hän, vaikka itse en ole muistanut?

Kyllä kristillinen ja luterilainen usko lähtee yhä siitä, ettei kukaan voi pelastua omilla hyvillä teoillaan. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden. Tähän tapaan Luther asian tiivisti. Ne eivät ole minun ansaitsemia ne lahjat, joita saan. Minun tekojani ei luetella avattavissa kirjoissa kunniamaininnoin. Se on usko, joka pelastaa. Usko häneen, jolla on valta ja voima antaa synnit anteeksi, valta lausua tuomio, valta kutsua luokseen. Usko Kristukseen pelastaa. Meidän tekomme kumpuavat uskosta Kristukseen, ei uskosta itseemme.

Niin kuin matkustaessa. Myös matkustamisessa merkinnät ovat tärkeitä. Lentokoneeseen pääsee, jos nimi lukee matkustajaluettelossa. Ne, jotka ovat ostaneet lipun, pääsevät kyytiin. Jos taivaaseen pääsisi lentokoneella, millä me olisimme sen hinnan olisimme maksaneet? Kristus se on meidät lunastanut, hän on maksanut ison hinnan siitä, että meidän nimemme on taivaan matkustajalistalla. Annetaan hänelle siitä kiitos ja tunnustus, luotetaan siihen, että se riittää. Ei tarvitse yrittää omin konstein pummata kyytiä tai matkustaa siivellä. Usko riittää. Riittää, että luottaa.

Usko Kristukseen voi olla sellaista rakkautena vaikuttavaa uskoa, luottamusta, joka tulee näkyväksi teoissa, joita toisillemme teemme. Ystävyys Jeesukseen voi tehdä meistä ystäviä toisillemme. Hänen rakkautensa meitä kohtaan, hyväksytyksi tulemisen, autetuksi tulemisen, kohdatuksi tulemisen kokemus kantaa meitä, mutta kantaa edelleen meissä hedelmää. Rakkaus, jota koemme, saa aikaan rakkautta, jota annamme lahjana eteenpäin ja joka tulee meidän teoissamme lihaksi. Kristus on läsnä meidän teoissamme ja hän on läsnä heissä, jotka meitä elämänsä mutkissa kaipaavat.

Viimeisellä tuomiolla kysymys on Jeesuksen tunnistamisesta. Siitä, tunnistaako Jeesus meidät, onko hän tarvinnut apuamme ja olemmeko auttaneet. Onko meidän kuvamme ja nimemme hänen ystäväkirjassaan? Mutta myös siitä, olenko minä tunnistanut hänet toisessa ihmisessä. Siitä, että hänen kärsimyksensä on meidän kärsimyksemme, meidän kärsimyksemme on hänen kärsimyksensä. Hän itkee meidän itkumme, meidän kipumme hän tuntee ruumiissaan. Hän on se nälkäinen ja janoinen, koditon ja alaston, sairas ja vanki, joka keskellämme huutaa apua. Kuuleeko kukaan? Auttaako kukaan? Käykö kukaan katsomassa?

Kuulin äskettäin tutkimuksesta, jonka mukaan joka kymmenes, tai iästä riippuen jopa joka viides lapsi ja nuori kokee olevansa yksinäinen tai kärsii yksinäisyydestä. On paljon heitä, jotka eivät saa kirjoittaa itsestään kenenkään ystäväkirjaan. Heitä, joilla ei ole yhtään kaveria, jolle puhua omista asioistaan. Ei ole tunnetta, että kelpaisi. Ei ole ketään, joka pitäisi heistä, ei ketään, joka pitäisi heitä tärkeänä. On vain yksinäisyys, ohitetuksi tuleminen, syrjään jääminen, muilta unohtuminen. Ahdistus, joka tästä kaikesta kasvaa.

On varmasti monta aikuisempaa, joilla on sama kokemus. Lapsena koettu yksinäisyys kulkee helposti mukana koko elämän. On valtava ihmisen nälkä. On sammumaton kohtaamisen jano. On sanomaton tarve, että joku kävisi katsomassa. Että joku huomaisi. Että joku kutsuisi luokseen. Ottaisi lähelleen. Osoittaisi luottamusta ja jakaisi omastaan. Osoittaisi lämpöä, jonka suojaan kaikesta ylpeydestä ja omanarvontunnosta riisuttuna voi käpertyä.

On paljon heitä, vähäisimpiä, Jeesuksen vähäisimpiä veljiä ja sisaria. On paljon heitä, joita nyt, tänään, tässä ja täällä kutsutaan huomaamaan heidät, huomaamaan yksinäiset ja tekemään asialle jotain. Pysähtymään vaikka luokse. Kysymään, mitä kuuluu, voinko tehdä sinulle jotakin. 

Jeesus tiesi, mistä puhui. Hän tiesi yksinäisen osan. Hän tunsi, mitä on joutua hylätyksi. Torjutuksi. Kielletyksi. ”Ei, en minä tunne tuota miestä.” Pietarikin pudisteli päätään ja pakeni paikalta. ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”

Me voimme valita. Voimme tehdä tai jättää tekemättä. Mutta ei jätetä tekemättä, vaan rakastetaan lähimmäistä. Rakastetaan lähimmäistä niin kuin Kristusta. Monelle meistä on tärkeää rakastaa Jumalaa paremmin, olla parempi ystävä Jeesukselle. Mutta jos me lokeroimme elämämme niin että keskitymme vain pyhiin ja hurskaisiin asioihin ja uppoudumme hoitamaan vain suhdettamme ylöspäin, voi olla että kaikessa siinä unohdamme suhteet vierellämme, laiminlyömme läheisemme, ohitamme toinen toisemme. Saatamme rukoilla Jumalaa, että hän kuulisi meitä, mutta emme ehkä itse kuule, kun Kristus lähimmäisessä huutaa apua huonoon osaansa. 

Tänään me katselemme kohti taivaan valtaistuinta, odotamme kutsua ja elämää sitten. Mutta vielä on täälläkin elämää, vielä on tehtävä kesken. Vielä meitä kutsutaan: Rakastamaan, rakastamaan, rakastamaan. Kaiken se täyttää, mutta aina on sille tilaa.

Siksi se on rakkaus, joka kirjojen avautuessa sivujen kätköistä pilkahtaa esiin. Rakkaus, jota olemme toisillemme yrittäneet lahjoittaa. Rakkaus, joka on peittänyt monet laiminlyöntimme. Rakkaus, jolla Jeesus on rakastanut meitä ja jonka olemme lahjaksi saaneet ilman mitään ansioita. Rakkaus, jonka Jeesus muistaa, kun hän meitä katsoo. Rakkaus, jolla hän on tarjonnut ystävyyttään meille. 


Sen vuoksi me voimme odottaa tulevaa ilman huolta ja pelkoa. Me voimme luottaa ja turvata ystäväämme ja pelastajaamme. Hän ei jätä yksin. Täällä, tai sitten siellä. 

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isä, sinä riität

Isä, sinä riität

Isä tekee hiekkakakkuja. Isä sytyttää nuotion. Isä leipoo pullaa ja vaihtaa auton renkaat. Isä pelaa pihapelejä ja heittää löylyä kiukaalle. Isä keittää kahvit ja lukee päivän lehden. 

Isä tekee pitkää päivää. Isä rakastaa tekemällä. Isä on kotona. Isä on poissa. Isä kertoo lapsuudestaan. Isä huutaa kentän laidalla. Isä on hiljaa. 

Tai sitten isä tekee jotain ihan muuta. Kuinka meidän tekomme tai valintamme tai jonkun toisen antamat roolit määrittävät meitä? Onko meidän mittarimme ehkä säädetty sen mukaan, mitä omat isämme tai vanhempamme ovat tehneet?

Kysymys isästä herättää tunteita. Isästä ollaan montaa mieltä. On erilaisia isejä. Isä on monenlainen, jokaiselle omanlainen. Kysymys isästä on henkilökohtainen. Jokaisella on oma suhteensa isään, omanlainen suhde isyyteen. Isä voi olla tuki ja turva tai isä voi olla etäinen. Isän kanssa voi jutella tai puuhata, tai isä voi olla siihen liian kiireinen. Jokaisella ei ole isää, kaikki miehet eivät ole isejä. Joku on isoisä, jollekulle vaari on maailman ykköstyyppi.

Isänpäivä tulee taas. Isejä muistetaan. Senkö vuoksi, mitä he ovat saavuttaneet, vai sen, mitä he ovat? Toivottavasti sen. Kun arvioimme isänä tai vanhempana onnistumista, saavat teot ja suoritukset väistyä. Riittää nähdä se, että olemme läsnä. Sen lapset muistavat. Että isä oli paikalla.

Tekoja tärkeämpää on suostua vain olemaan. Toki voi lapsilleen yrittää antaa mallin olemalla itse touhukas ja aikaansaava, mutta vielä enemmän heille voi antaa sillä, että pysähtyy ja on kotona läsnä. Näin väittää brittitutkimus, jossa seurattiin 11000 lasta ja heidän menestystään elämässä. Tutkimus osoitti, että lapsista ne, joiden isät olivat olleet aktiivisesti mukana lapsensa elämässä, pärjäsivät aikuisiässä paremmin sekä älykkyystesteissä että työelämässä kuin poissaolevien tai välinpitämättömien isien lapset. Myönteiset vaikutukset olivat nähtävissä jälkikasvun elämässä vielä 40 vuotta syntymän jälkeenkin.

Kun siis vietät isänpäivää, muista että vähempi voi olla enemmän. Sinä riität lapsillesi. Sinun kiinnostustasi he kaipaavat, sinun läsnäoloasi pienissä arjen asioissa. Enemmän kuin suuria tekoja he tahtovat sinut.

+ + +

Henki & elämän kolumni 6.11.2015

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Anteeksi ja muita vaikeita sanoja

Saarna 1.11.2015 Rippikoulusunnuntai Kaupunginkirkossa
Antakaa toisillenne anteeksi

Jes. 64: 3-8; Fil. 1: 6-11; Matt. 6: 14-15

Kaksi kuvaa. Toinen teksteistä, toinen taskuista.

Ensin tekstistä. ”Kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.” kuvailee Jesaja kansan tilaa. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Kuin tahrainen riepu. Monelle on varmasti tuttu tilanne joutua kuulemaan tai huomaamaan, kuinka vaatteet ovat likaantuneet ja ihan sotkussa. Pesuun joutavat. Mutta mikä vanhurskaus? Outo sana.

Sitten taskuista. Kuinka monella on nyt taskussaan puhelin? (Annetaan olla taskussa!) Onko älypuhelin? Sellainen, johon saa ladattua appseja tai sovelluksia? Minkä sovelluksen latasit itse viimeksi?

Nyt joku varmasti ajattelee, että mikä appsi tai mikä puhelinsovellus. Outo sana. Sekin.

Kirkossa puhutaan välillä outoja. Käytetään vaikeita sanoja. On hankala ymmärtää ja pysyä mukana. Siksi pidetään saarna. Jotta ymmärtäisi paremmin. Jotta selitettäisiin Raamatun outoja kohtia. Toisaalta nuoret saattavat puhua outoja hekin. Käytetään sanoja, joita eivät kaikki ymmärrä. Kirkossa voivat kaksi maailmaa kohdata. Eikä se ole aina huono asia.

Ne, jotka ovat käyneet kirkossa pidempään, tuntevat jotain paremmin. Nuoret tuntevat oman maailmansa. Silti kirkko on kaikkien yhteinen. Myös maailma, jossa elämme, on yhteinen. Saamme etsiä yhteistä ymmärrystä. Saamme sietää erilaisuutta. Saamme opetella elämää yhdessä. Siihen liittyy olennaisesti anteeksiantaminen, jota Jeesus meille tänään opettaa.

 ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Näitä Jeesuksen sanoja ei ole vaikea tulkita. Siinä on selvästi sanottu, että hyvä olisi antaa toisillemme anteeksi.

Jos vanhurskaus tai appsi ovat vaikeita sanoja, anteeksi ei pitäisi olla. Se on tuttu sana. Tiedämme suurinpiirtein, mitä se tarkoittaa. Kun vaikka tekee jotain, mikä pahoittaa toisen mielen, sitä sitten pyytää anteeksi. Ja kun haluaa sopia toisen kanssa, sitä sitten antaa anteeksi. Laitetaan se ikävä asia väliltämme pois.

Mutta ei se mikään helppo sana ole. Vaikea on välillä saada se sanotuksi. Vaikea on pyytää. Vaikea on antaa. Tai ainakin tarkoittaa sitä mitä sanoo, kun sanoo anteeksi.

Mutta hyvä se olisi. Saada sanotuksi ja annetuksi.

Anteeksiantaminen on välttämätöntä sille, että me voimme elää ja olla yhdessä. Jos ei saa tai anna anteeksi, pienestäkin asiasta voi kasvaa välille sellainen este, joka rikkoo ja etäännyttää. Anteeksiantaminen voi korjata rikkoutuneen ja vetää lähemmäksi.

Jos ei saa tai anna anteeksi, se on vähän niin kuin kännykän kanssa silloin, kun ei saakaan yhteyttä. Verkko on huono, joutuu katvealueelle, yhteys pätkii tai jumittaa. Anteeksi on sana, joka saa yhteyden pelaamaan. 

Tai se on vähän niin kuin silloin, kun on ladannut kännykälle liian monta sovellusta tai ottanut liikaa kuvia ja huomaa, että muisti on täynnä. Enää ei mahdukaan muuta. On pakko poistaa jotain, jotta voi jatkaa puhelimen käyttämistä.

Monesti kuvat vievät eniten tilaa. Sitä ottaa vaikka kymmenen kuvaa samasta kohteesta, jotta yksi edes onnistuisi. Pitäisi muistaa poistaa ne epäonnistuneet otokset. Virhelaukaukset. Erehdykset, jotka ovat saaneet kännykän tukkoon.

Antamalla anteeksi tekee tilaa ympärilleen. Tilaa, jossa voivat ihmiset olla. Anteeksiantaminen on virheiden ja erehdysten myöntämistä ja hyväksymistä, mutta niiden laittamista sivuun. Delete-nappulan painamista. Roskakoriin siirtämistä.

Jokainen meistä tekee ja sanoo toiselle, ajattelee toisesta sellaista, mikä kuuluu roskikseen. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että itse ei koskaan kuulu roskikseen. Olemassaoloaan ei tarvitse pyytää anteeksi. Jokainen on sellainen kuva, jota pidä eikä saa poistaa. Jokainen on Jumalan kuva. Sellaiseksi luotu ja tarkoitettu. Ainutkertaiseksi tehty. Ihmeelliseksi, rakastettavaksi. 

Ehkä siksi Jeesus meitä anteeksiantamisesta niin muistuttaa. Että antaisimme anteeksi toisillemme. Koska tarvitsemme sitä. Koska olemme liian tärkeitä joutuaksemme toisistamme kauas. Koska olemme liian rakkaita, joutuaksemme Jumalan läheltä pois.

Rippikoulussa saa oppia ja tutustua. Saa tutustua itseensä. Millainen minä olen. Ja ehkä huomata, että minähän olen ihan kelpo tyyppi, ihme suorastaan. Saa oppia tuntemaan toisia. Että muutkin ovat oikein jees, vaikka ovatkin erilaisia kuin minä. Saa tulla tutummaksi Jumalan kanssa. Tutustua siihen, millainen Jumala on ja mitä hän minulta haluaa. ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän Isämme!” huokaa Jesaja. ”Minä luotan siihen, että Jumala…on aloittanut teissä hyvän työnsä.” kirjoittaa puolestaan Paavali. Jumala on aloittanut teissä hyvän työnsä.

Hyvä työ on alkanut luomisessa ja se on jatkunut kasteessa. Kun Jumala on kutsunut nimeltä omakseen ja luvannut aina olla lähellä, varjella ja rakastaa. Kasteen vuoksi se on rippikoulukin olemassa. Jotta oppisi Jumalan rakkaudesta. Kaste on kuin puhelinliittymä, jota ilman kännykkä olisi vähän hyödytön. Liittymän avulla puhelimella voi soittaa, viestitellä ja päivittää vaikka instagrammiaan. Kaste on avannut yhteyden Jumalan kanssa. Tuota yhteyttä rippikoulussa opetellaan pitämään yllä. Opitaan mitä rukous on. Mitä on kun sydän juttelee Jumalan kanssa.

Ainakin rukous on siitä hieno juttu, ettei siinä ole saldorajaa. Liittymä on aina auki ja yhteys on nopea ja rajaton. Kaste lupaa sen. Yhteys Jumalan puoleen on aina olemassa. Silti voi välillä tuntua, että kontaktia ei saa. Verkko on huono tai akku lopussa. Ja voi sitä itsekin sulkea virrat pois päältä. Voi estää tulevat puhelut ja viestit.

Ehkä Jeesus varoittaa meitä juuri sellaisesta. Ettemme nyt painaisi punaista luuria, kun joku meiltä anteeksi tahtoo saada. Ettemme torjuisi anteeksisaamisen kokemusta toiselta emmekä itseltämme. Minä uskon, että Jumala kyllä meille anteeksi antaa, mutta että me voimme myös hylätä anteeksisaamisen. Että emme anna armon tulla perille.

Mitä me voimme silloin tehdä, on opetella antamaan anteeksi. Opetella sen helpon mutta joskus niin vaikean sanan käyttämistä. Saamme siihen vinkit ja voimat Jumalalta, joka ei hylkää. Sillä hän pitää ainakin oman luurinsa valmiudessa. Hän lakkaamatta rakastaa ja koko ajan antaa meille rikkomuksemme anteeksi.

Saarnan alussa oli se vaikea sana, vanhurskaus. Se merkitsee Jumalalle kelpaamista. Me kelpaamme Jumalalle, mutta meidän rikkomuksemme tulevat väliin ja uhkaavat blokata yhteyden. Mutta onneksi Jumala on rakkaus. Hän ”antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jeesuksen risti muistuttaa meitä siitä, että Jumala antaa anteeksi. Tarvitsee vain pyytää. Ristinmerkki on piirretty meihin jo kasteessa. Sitä ei ole pyyhitty pois. Ei ole hetkeäkään, jolloin Jumala ei muistaisi meitä ja Poikansa ristinkuolemaa. Sitä kun Jeesus sovitti syntimme, pyyhki kaiken turhan pois, tyhjensi Jumalan muistista sen, mikä tukkii yhteyden häneen ja toisiimme.


Jumala sanoo meille, että saat anteeksi. Sanotaan mekin toisillemme. Kännykän kautta - tai vaikka jopa ihan livenä.