lauantai 28. helmikuuta 2009

lumi pukee maan

tuuli ulvoo sydämessä
lumi tukkii tien lämpimään
lapsi kinosten edessä
sulle huokaan: kuule viesti tää

niin kuin lumi pukee maan valkeaan
niin Isä peittää sinut armollaan
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan
voi Hän kaiken sen jään sulattaa

aa-aa, aa-aa-aa

jäätä, tulta sydämessä
lapsi kulkee eteenpäin elämää
yksin teiden risteyksessä
saanko kantaa hetken sun ikävää?

niin kuin lumi pukee maan valkeaan
niin Isä peittää sinut armollaan
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan
voi Hän kaiken sen jään sulattaa

aa-aa, aa-aa-aa

pieni liekki sydämessä
usko vaan polut aukeaa

niin kuin lumi pukee maan valkeaan
niin Isä peittää sinut armollaan
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan
voi Hän kaiken sen jään sulattaa

aa-aa, aa-aa-aamen.

---
g | d | c | c |
em | d | g | c |
g c | g d |
---

lapin riparille
26.2.2009

torstai 19. helmikuuta 2009

yksinhuoltajuus

varoitus: se, mitä aion aiheesta tässä kirjoittaa, on täysin subjektiivista eikä varmastikaan yhdy (enkä ota kantaa) siihen, mitä yksinhuoltajuus ruohonjuuritasolta on.

lauantaiaamuna jätän perheeni viikoksi. rouva jää huoltamaan lapsia yksin. sukulaisia sinkoilee tipottain apuun, mutta esimerkiksi vastuu nukkumaanlaitoista ja nukkumassapysymisistä on yksin hänen harteillaan. itselläni on kantamuksena ensimmäinen rippikouluryhmä.

en tarkoita, että rippikoulu olisi raskas. nuoret ovat reippaita ja sympaattisia. arvaan jo, että yhteisestä viikosta tulee mainio. sitä paitsi en ole vetäjänä yksin. marja jakaa vastuun ja kvartetillinen isoisia tukee työtä, jolla on tarkoitus. mutta omassa itsessäni olen vetämässä yksin. yksin huollan itseäni riparin läpi.

vielä yksi näkökulma: eilen sain istua kirkkovaltuuston kokouksessa. kirkon ulkomaanapu oli paikalla edustettuna ja rekrytoimassa uusia tukijoita. puhe sai minut nyökyttelemään aina siihen saakka, kun tuli puhe ugandalaisten lasten oloista. kua:n edustaja oli taannoin käynyt ugandassa ja toi terveisiä: nuorin yksinhuoltaja siellä oli seitsemänvuotias.

tässä asiassa vastuu ei ole kenenkään yksin. tässä tarvitaan yhteishuoltajuutta, joka pitää huolen siitä, että kenenkään tarvitsisi olla noin yksin.

lauantai 14. helmikuuta 2009

onni ja sen sirpaleet

1) vihin tänään ensimmäisen kerran aviooon. tuore aviopari ei taida asian tätä laitaa tietää, mutta jos olette lukuyhteydessä: kyllä, näin on, mutta pääsittehän naimisiin! vihkiminen oli onnen äärellä olemista. tuntui kiitolliselta ja tärkeältä. häät on iloinen juhla, josta riittää iloa myös sitä työkseen tekevälle. joka tapauksessa, juhla kruunasi toimituspäivän, johon kuului lisäksi kaksi hautaan siunaamista muistotilaisuuksineen.

2) sain koneen kuntoon. ostimme pöytätietokoneen reilut kolme vuotta sitten. kun hankin kannettavan, toinen jäi vähälle käytölle ja kun modeemi hajosi, oli verkkoelämämme yksin läppärin varassa. kun kuukausien jälkeen koetin avata vanhaa konetta, se asettui vastarintaan ja taivutteli minut luopumaan yrityksestä.

(koneen kovalevyllä on valtaosa taloutemme valokuvista. kehittämättöminä.)

puhaltelin tänään sisältä pölyjä ja aikani käynnisteltyäni uudelleen sain laitteen käyntiin. suoritin järjestelmän korjauksen ja nyt peli pyörii oikein joviaaliksi. kuvatkin näkyvät ihan eri valossa, nostalgian valossa. se on onni.

-3) rikoin lasin. intouduin järjestelemään astioita ja tyhjentämään sekä astianpesukonetta että tiskikaappia. valmistujaislahjaksi hankkimani iittalan senta punaviinilasit olivat käsinpestyinä ylähyllyllä. päätin siirtää ne omalle hyllylleen astiakaappiin. ote lipesi ja yksi putosi, iskeytyi lattiaan ja pirstoutui pieniksi, siroiksi sirpaleiksi. onnen tunteet hajosivat siinä.

tiistai 10. helmikuuta 2009

muleum

ennen en uskaltanut reflektoida lukemaani kovinkaan pitkälle. riitti, kun kirjan lukemisen jälkeen koin huikeutta ja vaikuttuneena totesin, että lukeminen tekee hyvää tai minun pitäisi lukea enemmän. olen yhä samaa mieltä. mutta nyt kun aloittelin erlend loen kuolemasta kertovaa päiväkirjakirjaa, ajattelin taannoista kirkon&kaupungin keskiaukeamajuttua kirjoittamisen terapeuttisesta vaikutuksesta, siis sitä, jossa kerrottiin, että kohentaa elämänlaatua ja laskee pahoinvointia kirjoittaa säännöllisesti, 30 minuuttia päivässä, jostain itselleen merkityksellisestä, ja samalla koin vahvasti, että nyt (toisin kuin ennen) lukemani tutkistelu omassa sisimmässä jauhaa varsin hienoa jauhoa eikä minulle tee ollenkaan vaikeaa antaa myllyn rattaiden pyöriä. samalla mietin, onko tällaista fiksua vuotaa julkiseen nettipäiväkirjaan, mutta minulla ei ole mitään menetettävää. minulla on vain annettavaa.

tukkoisena aamuna

perhe jätti. lähtivät kerhoon. minä jäin sänkyyn, nenä jäi valumaan flunssaa ja verta.

sain petri tammisen loppuun. suuri aamukahvi pysyy vakaana pehmeällä sängyllä, kun se on kaadettu kyllin suureen kuppiin. kupin ostin muistoksi häämatkalta. häämatka kaipaa minua, eiffel katselee seinältä iloisena, haikeana.

tamminen kertoi mitä onni on. tässä hetkessä elämistä. "tästä lähtien elän vain omaa elämääni." minä kuuntelen kerkko koskista ja unohdan, että olen jättänyt musiikin hetkieni komeroihin.

pää utuisenakin iloitsen nyt makuuhuoneen valkoisista verhoista, lasten vilkkaasta menosta, tiukalla budjetilla eteenpäin tarpomisesta. ulkoisesti ei kukaan voi tietää, miltä ihmisen elämä näyttää sisältä, puhuin lauantain siunauksessa. minun nuhastani ei onnea pilkistele, vaikka siellä se majailee.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

ystäviä

ystäviä kävi kylässä.
ystäviä alkaa viiden kuukauden jälkeen olla useammin ikävä.

ystäviä on pääasiassa sadan kilometrin päässä.
ystäviä on hujan hajan siellä täällä.
tai hujan hajan siellä. ei täällä.

ystäviä ei tehdä vaan saadaan.
vai saadaan tekemällä?
ystäviä tekee mieli saada.
lähemmäs, nähdä, katsoa silmiin.

ystävien silmät näkevät sen.