sunnuntai 26. toukokuuta 2013

1 + 1 + 1 = 1, eiku...?

Saarna 26.5.2013 Lohikosken kirkossa
Pyhän Kolminaisuuden päivä

Joh. 3:1-15

Tiesitkö, että eskimoilla on monta kymmentä eri sanaa, jotka kaikki tarkoittavat suomen kielessä lunta? Tai että pohjoissaamelaisilla on yli tuhat nimitystä porolle; nimityksiä, jotka erottelevat porot sukupuolen, värin, iän, ruumiinrakenteen ja sarvien muodon perusteella.

Tai sitä, että tansanialaisille riisillä on eri nimitykset riippuen sen olomuodosta: Pellolla kasvavana se on mpunga, varastoon kerättynä mhcele ja keitettynä wali ja silti se on sama riisi.

Ja onhan meillä suomessakin eri sanat vedelle riippuen lämpötilasta: jää, vesi, vesihöyry. Vedellä on nuo kolme olomuotoa: kiinteä, neste, höyry.

Meille kristityille Jumala ei ole vain Jumala. Hän on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kolme persoonaa mutta vain yksi Jumala. Monelle ihmiselle tämä on varmaan aika vaikeasti ymmärrettävä yhtälö. Erityisesti monissa muissa uskonnoissa Jumalan kolminaisuus ei käy järkeen. Mutta eipä se taida käydä kristittyjenkään keskuudessa. Kuinka Jumala voi olla sekä kolme että yksi? Siinä on uskon suuri salaisuus.

Voisiko saamelaisten porot tai tansanialaisten riisi auttaa meitä ymmärtämään? Vai onko ymmärrys huono sana tässä yhteydessä, uskon todellisuus ei järin hyvin aivotyöskentelyä tottele. Mutta jos nyt puhuisimme ymmärryksestä sydämen ymmärryksenä, että sydän näkisi paremmin, että usko olisi kirkkaampi.

Voisiko siksi tuo uskon salaisuus tai jako kolmeen persoonaan avautua meille sen kautta, miten Jumala meitä lähestyy? Sen kautta mikä on hänen suhteensa meihin? Niin kuin riisin suhde tansanialaiseen on eri silloin kuin se kasvaa pellolla kuin silloin kun se on lautasella.

Kolminaisuusoppi, oppi Jumalan kolmesta persoonasta on meidän ihmisten pyrkimys jollain tavalla käsittää salattua Jumalaa. Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat kuin Jumalan eri teitä tulla meitä lähelle. Kullakin persoonalla on oma tehtävänsä suhteessa meihin. Isä on meidät luonut, Poika on meidät lunastanut, Pyhä Henki on meidät pyhittänyt ja on läsnä meidän keskellämme.

Kun yritämme ymmärtää Jumalaa Isänä, tarvitseeko meidän katsoa kuin vaikkapa käsiämme ja sormenpäitämme. Meidän taivaallinen Isämme on saanut ne aikaan. Hän on luomisessaan piirtänyt sormenpäihimme nuo ainutkertaiset uurteet. Hän tuntee sormenjälkemme ja jokaisen ihokarvammekin. Hän pitää isänrakkaudellaan meistä huolta. Meistä ja koko luomakunnasta, joka on jälleen puhjennut kukkaan ja lehteen. Kylmän talven jälkeen, joka kevät elämä voittaa kuoleman, lämpö työntää kylmän pois. Ja eikö tuo isänrakkaus työnnä meissäkin kylmän ja pysähtyneen liikkeelle ja eloon. Luoja pitää luodustaan huolen.

Kun yritämme ymmärtää Jumalaa Poikana, ei meidän tarvitse katsoa kuin Vapahtajamme käsiä. Käsiä, jotka levittyivät ristille, jotka naulittiin, ja jotka kertovat meille: näin paljon sinua rakastan. Minä olen sinut lunastanut, sinun syntisi on sovitettu, sinä olen vapaa. Jumalan Poika tuli auttamaan meitä siinä, mihin itse emme pysty. Hän täytti sen, mitä Isä meiltä odottaa ja vaatii. Kun itse emme onnistu lain vaatimusta täyttämään, tuli Kristus sovittamaan lankeemuksemme ja täyttämään Isän tahdon. Jumalan Poika tuli ihmiseksi, meidän veljeksemme. Hänen lunastuksensa on siksi meidän lunastuksemme. Hänen sovituksensa on meidän sovituksemme ja meidän pelastuksemme. Jokainen, joka häneen uskoo, saa iankaikkisen elämän, lupasi Jeesus.

Kun yritämme ymmärtää Jumalaa Pyhänä Henkenä, mihin katsoisimme? Henkeä emme voi nähdä. Henkeä emme voi koskettaa. Jeesus vertaa Henkeä tuuleen. ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” Entä jos Pyhä Henki puhaltaakin meissä kuin tuuli. Liikuttaa meitä kuin tuuli lehteä. Puhaltelee elämässämme, on läsnä kaikkialla, jokaisessa elämämme sopessa.

Entä jos Jumala toimii meidän keskellämme kuin tuuli metsässä. Emme näe häntä mutta tunnemme hänet. Näemme ja kuulemme ja koemme hänen toimintansa seuraukset. Näemme, kuinka kuinka joku vakuuttuu Jumalan rakkaudesta ja polvistuu ehtoollispöytään. Kuulemme, kun joku tunnustaa uskonsa. Koemme, kuinka itse liikutumme, kun saamme anteeksi.

Pyhä Henki on se tuuli, joka puhaltaa Kristuksen meidän elämäämme. Se tuuli, joka kääntää päämme katsomaan kohti sovituksen ristiä. Tuuli joka tuo viestin anteeksiantamuksesta. Viestin isänrakkaudesta. Jospa Pyhä Henki on tuuli, jonka huminassa soi luomisen kauneus ja lunastuksen salaisuus.

Näin jokaisella kolmella persoonalla on oma tehtävänsä suhteessa meihin. Se, että Jumala on kolme, Isä ja Poika ja Pyhä Henki, että hänellä on kolme persoonaa, eikö se merkitse myös sitä, että meidän Jumalamme on persoonallinen Jumala. Jumala, jolla on kasvot. Jumala, joka ei ole kasvoton, joka ei jää etäiseksi. Vaan jota voi lähestyä, jolle voi puhua, jota voi rukoilla, jota voi kiittää. Hän on Jumala, joka reagoi siihen, kun elämme suhteessa häneen. Jumala joka toimii ja joka välittää rakkautensa meille monin eri reitein ja tavoin. Ja jota me voimme lähestyä monin eri reitein ja tavoin. Elää kristittyinä, hänen nimeensä kastettuina, kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastettuina.

Usko häneen on kuin salaisuus. Kaikkea ei voi ymmärtää. Kaikki ei avaudu. Mutta tarvitseekokaan? Uskontunnustuksessa on sanottu, mitä kaikkea kolmiyhteinen Jumala meille uskon mukana lahjoittaa ja antaa. Vaikka emme kaikkea ymmärtäisikään, voi sydämemme turvallisesti luottaa. Luottavaisin mielin noustaan tunnustamaan kristillinen uskomme.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Niin kuin äiti lastansa - äitienpäivän saarna

Saarna äitienpäivänä 12.5.2012
6. sunnuntai pääsiäisestä, Pyhän Hengen odotus
 
Jes. 44:1-5; Room. 8:12-17; Joh. 15:26-16:4

Millaisia odotuksia sinulla on Jumalan suhteen? Odotatko tai toivotko jotain omaan elämääsi vai läheistesi elämään? Vai odotatko Jumalalta mitään? Millaisia ajatuksia odottaminen sinussa herättää? Odotatko toiveikkaasti vai onko mukana pelkoa?

Äitienpäivään ajatukset odottamisesta sopivat. Helposti tulevat mieleen erilaiset odottamiset. Ne tilanteet, kun äiti on istunut lapsen kanssa lääkärin odotusaulassa, tai kun äiti on odottanut lastaan illalla kotiin. Sellainen odotus on täynnä huolta ja välittämistä. Taivaan Isä, katso tämän lapsen puoleen. Sellainen on monen äidin rukous. Ja tietysti äitiyteen kuuluu se lapsen syntymän odotus. Odotusaika, johon liittyy monenlaisia kysymyksiä. Toiveita ja pelkoja. Haluan siksi jakaa kanssasi erään kertomuksen, joka pohtii tätä syntymän odotusta hieman eri näkökulmasta, lapsen silmin.

Olipa muuan äidin kohdussa kaksi vauvaa. Toinen kysyi toiselta: ”Uskotko synnytyksen jälkeiseen elämään?”
Toinen vastasi: ”Totta kai. Kyllä synnytyksen jälkeen täytyy olla jotakin. Ehkä me olemme täällä valmistautumassa siihen, mitä meistä myöhemmin tulee.”
Hölynpölyä”, sanoi toinen. ”Ei synnytyksen jälkeen mitään elämää ole. Millaista sellainen elämä olisi?”
En tiedä, mutta valoa tulee olemaan enemmän kuin täällä. Ehkä me kävelemme kahdella jalalla ja syömme suun kautta.” Toinen sanoo: ”Tuo on järjetöntä! Käveleminen on mahdotonta. Ja että söisimme suun kautta? Naurettavaa. Ravinto tulee napanuoran kautta. Elämä synnytyksen jälkeen on täysin poissuljettu mahdollisuus. Napanuora on liian lyhyt.”
Uskon, että jotakin siellä on ja ehkä se on jotain erikoista, toisenlaista kuin täällä”, toinen vastaa.
”Kukaan ei ole koskaan tullut sieltä takaisin. Synnytys on elämän loppu, ja sen jälkeen on vain pimeyttä ja ahdistusta. Ei se vie meitä mihinkään.”
”No, en minä tiedä”, sanoo toinen, ”mutta ainakin me näemme äidin, ja hän pitää meistä huolen.”
”Äiti! Uskotko sinä äitiin? Missä hän on nyt?”
”Hän on kaikkialla ympärillämme. Me elämme hänessä. Ilman häntä ei olisi tätä maailmaa.”
”Minä en näe häntä, joten järki sanoo ettei häntä ole”
Tähän toinen vastasi: ”Joskus kun on ihan hiljaista, hänet voi kuulla ja aistia. Uskon, että synnytyksen jälkeen on toinen todellisuus, ja me olemme täällä valmistautumassa siihen todellisuuteen.”

Halusin jakaa tämän kertomuksen, sillä jollain kauniilla tavalla se kuvastaa paitsi sitä, millainen äiti on, myös sitä millainen Jumala on, millainen Pyhä Henki on.

Aivan kuten sikiö äitinsä kohdussa ei näe, tai ainakaan ymmärrä näkevänsä, äitiä ja kuitenkin äiti on aivan lähellä, kaikkialla, ympäröiden hänet joka puolelta, niin mekään emme näe Pyhää Henkeä, mutta silti hän on meidän luonamme, aivan lähellä, häntä me hengitämme, hänessä me elämme.

Aivan kuten lapsi kohdussa saa äidiltään kaiken ravinnon, mitä elääkseen ja kasvaakseen tarvitsee, ruokkii Pyhä Henki meitä, välittää meille sen armon ja rakkauden, josta me kristittyinä, taivaallisen Isämme lapsina kasvamme ja elämme.

Tai aivan kuten lapsi syntymänsä jälkeen odottaa, että äiti auttaa kun kengännauhat eivät tahdo mennä solmuun, tai että äiti puhaltaa kun haavaan sattuu ja lohduttaa kun itkettää, tai että äiti kuuntelee kun jokin painaa mieltä tai kun on lapsi on jostain niin iloinen että tahtoo siitä äidille ylpeillä, niin saamme mekin Pyhän Hengen vakuuttamina turvautua kaikessa Jumalaan. Me olemme saaneet Hengen, joka antaa meille Jumalan lapsen oikeuden. Tuolla oikeudella me odotamme, että lapsen kysymyksiin vastataan ja lapsen toiveet ja pelot otetaan vakavasti. Myös Jumalan lapsen kohdalla.

Jeesus lupasi, että me saamme puolustajan, Totuuden Hengen, jonka tehtävänä on todistaa hänestä. Pyhä Henki todistaa Kristuksesta. Kuinka tohkeissaan onkaan sellainen äiti, joka pääsee ylpeänä todistamaan kaikesta siitä, mitä hänen oma lapsensa on tehnyt tai saanut aikaan. Kuinka paljon iloa lapsi äidilleen tuottaakaan! Eikä vain pikkulapsena, vaan myös aikuisena. Kaikenikäinen äiti on ylpeä lapsensa saavutuksista elämässä. Voi iloisena todistaa lapsestaan, mitä kaikkea hän on tehnyt.

Pyhä Henki todistaa Kristuksesta. Ja siitä, mitä kaikkea Kristus on tehnyt, mitä Kristus on saanut aikaan. Pyhä Henki todistaa meille Kristuksen sovitustyöstä. Siitä, että meille riittää se, kun Kristus on sovittanut syntimme. Että taivaan Isä antaa lapselleen anteeksi Kristuksen tähden. Pyhä Henki todistaa Kristuksen ylösnousemuksesta. Että kuolema ei ole elämän loppu. Että sen jälkeen on toinen todellisuus ja me olemme täällä valmistautumassa tuohon todellisuuteen. Että olemme Jumalan lapsina myös perillisiä, jotka pääsevät osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin Kristus.

Odotuksemme Jumalan suhteen ovat monenlaiset. Mutta eikö niissä lopulta ole kyse uskosta ja luottamuksesta. Uskonko, että Jumala voi minua auttaa. Uskonko, että hän minua ja toiveitani kuulee. Pyhä Henki on silloin rohkaisun Henki. Hän rohkaisee, lisää uskoa, vahvistaa luottamusta Jumalaan. ”Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi.” sanoi Jeesus.

Äitikin on usein sellainen uskonvalaja. Sellainen joka tsemppaa ja kannustaa. Hurraa omalle lapselleen, joka kirmaa pallokentällä. Rohkaisee lastaan, joka kipuilee läksyjensä tai joidenkin muiden elämänkysymysten kanssa. Äiti lausuu rohkaisevia sanoja. Usein pelkkä äidin läsnäolo auttaa.

Sanojen kautta myös Pyhä Henki tekee rohkaisijan työtään. Henki toimii Jumalan sanan kautta. Kun kristittyinä uskomme on koetuksella, etsitään silloin tukea Raamatusta. Jeesuksen sanat vahvistavat meitä. Pyhä Henki tsemppaa meitä turvautumaan Jeesuksen sanoihin ja Raamatun ilosanomaan. Ne hoitavat uskoamme ja ohjaavat elämäämme, neuvovat meitä niin kuin äitikin neuvoo, kun lapsi kysyy.

Jeesus lupasi, että Pyhästä Hengestä me saamme puolustajan. Eikö äidinkin tehtävä ole puolustaa lastaan. Puolustaa ja suojella, olla lapsen puolella, turvata häntä, peittää hänet lintuemon lailla siipiensä suojaan. Niin Pyhä Henkikin peittää meidän suojaansa. Hän välittää meille armon ja tuo Kristuksen meidän luoksemme. Sanassa ja sakramenteissa. Kasteessa saamme Jumalan lapsen ilon. Ehtoollisessa Kristuksen läsnäolo ja rakkaus ympäröivät meidät. Eikä mikään uhka ole meille silloin vaaraksi, kun Jumalan rakkaus on meidän suojanamme. Kristuksen anteeksiantamus on siipi, jonka alla olemme iankaikkisesti turvassa. Tuo rakkaus on rakkautta, joka hyväksyy meidät, tahtoo meidän parastamme ja pitää meistä huolta. Tuleehan siitä äidin rakkaus mieleen.

Meillä on siis tällainen puolustaja ja todistaja, opastaja ja rakkaudentuoja, jossa on paljon samaa kuin äidissä. Meillä on Pyhä Henki, joka tekee meistä Jumalan lapsia ja kokoaa meidät yhteen, yhdeksi perheeksi. Siskoiksi ja veljiksi. Me olemme seurakunta, jonka Pyhä Henki on kutsunut kokoon ja jota hän varjelee. Meidät erilaiset, jo kohdussa erilaisiksi muovatut ja erilaisin toivein Jumalaa odottavat. Me erilaiset olemme yhtä perhettä.

Mitä toiveita sinulla onkaan Jumalan suhteen? Jos saan esittää oman toiveeni, oman odotukseni, niin se olisi sellainen, että seurakunta, tämä meidän erilaisten Jumalan lasten joukko, voisi todella olla sellainen kristityn äiti, äitikirkko, joka sulkee jokaisen Jumalan lapsen syliinsä. Että kirkko olisi sellainen yhteisö, jossa tuo rakkaus ja välittäminen olisivat oikeasti totta, jossa äidin lailla tsempataan ja rohkaistaan toisiamme. Että rohkeasti turvaudutaan Kristukseen ja eletään armon varassa. Että rukoillaan Pyhää Henkeä avuksi, vaikka uskoa välillä koetellaan. Minä toivoisin, että seurakunta voisi olla kuin äiti, jonka lähellä on hyvä olla ja jonka luo tahtoo tulla. Jonka kanssa tekee mieli viettää aikaa. Niin tällaisina juhlapäivinä kuin keskellä elämän arkeakin. Sielläkin Pyhä Henki meitä suojaa ja ohjaa. Kun kuljemme kristittyinä, kun kuljemme yhdessä.

(Tarina kaksosista bongattu Nurmijärven seurakunnan Facebook-sivuilta.)