sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Me saamme ammentaa

Saarna 20.1.2013
2. su lopp

Jes. 12:1-6; Room. 12:6-16; Joh. 2:1-11  

Kristittyjen on kuljettava Kristuksen askelissa.
Kristittyjen on kuljettava toistensa rinnalla.

Toissapäivänä perjantaina vietettiin kristittyjen ykseyden rukouspäivää. Se aloitti kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon. Tänä vuonna ekumeeninen rukousviikko kutsuu meitä muistamaan Intian daliteja.

Dalitit ovat Intiassa hylkiöinä pidettyjen yhteisöjä. Intiassahan on käytössä kastijärjestelmä, joka perustuu mm. käsityksiin ihmisten puhtaudesta ja saastaisuudesta. Kastijärjestelmässä kasteja pidetään "ylempinä" tai "alempina". Mutta dalitit eivät edes mahdu kastien joukkoon, vaan sijoitetaan kastijärjestelmän ulkopuolelle, koska dalit-yhteisöjä pidetään kaikkein saastaisimpina ja saastaa levittävinä.

Sana dalit merkitsee sorrettua ja sitä dalitit itse käyttävät. Kastijärjestelmän takia dalitit ovat yhteiskunnasta syrjäytyneitä, poliittisesti aliedustettuja, taloudellisesti riistettyjä ja kulttuurisesti alistettuja. Melkein 80 prosentilla Intian kristityistä on dalit-tausta.

Ja se, minkä viimeistään pitäisi meidät kristittyinä pysäyttää, on se, että tuo kastijärjestelmä ulottuu myös Intian kirkon sisälle. Myös kristityt erottelevat itsensä kastien mukaan. Myös kristittyjen kesken vallitsee epätasa-arvo ja kastisorto, joka polkee ihmisoikeuksia, rikkoo kristittyjen ykseyttä ja hajaannuttaa Kristuksen ruumista. Tämän pitäisi muistuttaa meitä siitä, ettei kristittyjen ykseydellä ole maantieteellisiä rajoja. Kun osa Kristuksen ruumiista kärsii, koko ruumis sairastaa.

Siksi kun Paavali tänään kehottaa meitä roomalaiskirjeensä sanoin: ”Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle.” niin on pakko pysähtyä, ja kysyä itseltään: suljenko itse jonkun ihmisyyden ulkopuolelle, pidänkö itse jotakuta alempiarvoisena, onko joku, jonka kärsimän kivun kohdalla minuunkin sattuu. Onko joku, jonka rinnalle minä voisin asettua.

Kristittyjen on kuljettava Kristuksen askelissa.
Kristittyjen on kuljettava toistensa rinnalla.

Päivän evankeliumi näyttää meille, kuinka Kristus asettuu ihmisen rinnalle. Kaanassa vietettiin häitä. Juhlasta loppui viini kesken. Tyhjät viiniastiat uhkasivat pilata iloisen tapahtuman. Mutta vielä pahempaa, sulhanen oli joutumassa huonoon valoon vieraiden silmissä. Kenties tämä seikka sai Jeesuksen tekemään ihmeensä. Ja sillä tavoin asettumaan ihmisen rinnalle.

Kristuksen askelet ohjaavat asettumaan ihmisen rinnalle. Kun Kristus toimii, hän ottaa ihmisen todesta. Hän kohtaa ihmisen sellaisenaan, siinä missä hän on. Hän tulee mukaan elämän eri tilanteisiin, arkeen ja juhlaan, iloitsemaan kun on ilon aihetta, itkemään kun itkettää. Mutta ei hän väkisin änkeä mukaan, niin kuin kuokkavieras. Hän saapuu kutsuvieraana, silloin kun kutsutaan. Siinä kaikki mitä tarvitaan. Ei hän ensin edellytä muutosta tai todistelua siitä, että tänne kelpaa tulla. Vaan saa olla sellainen kuin on. Kristus tulee auttamaan ihmistä niihin tilanteisiin ja ongelmakohtiin, joista ihminen kutsuu häntä avuksi. Ei tietenkään ensin tarvitse päästä ongelmistaan ennen kuin voi tulla autetuksi. Päinvastoin ja toisinpäin. Kristus tulee luokse, lähelle, kohtaamaan. Ja kenties juuri tuo kohtaaminen voi olla se ratkaisu. Se, että joku ottaa todesta. Se, että joku huomaa. Ymmärtää. Kuuntelee. Se, että joku tahtoo ottaa taakkani kantaakseen. Se, että joku tahtoo täyttää minun tyhjät astiani.

Ehkä silloin tuossa kohtaamisessa Kristuksen kanssa toteutuu tuo Jesajan lupaus: ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.”

Emmekö me myös kovasti tahdo ammentaa tuosta kohtaamisesta, kohtaamisesta Kristuksen kanssa. Ammentaa Kristuksen seurasta ja läsnäolosta. Ammentaa sekä omaan elämäämme että myös toisille. Emmekö kovasti tahdo kulkea vähäosaisten rinnalla, taistella sortoa vastaan, auttaa apua tarvitsevia. Emmekö myös kovasti toivo, että meillä olisi annettavaa, jotain tarjottavaa, jotain millä näyttää että voimme isännöidä näitä juhlia niin, että kaikki vieraat viihtyvät. Jotain millä näyttää muille ja Kristukselle, että minusta kyllä on johonkin.

Mutta entä jos ruukut ovatkin tyhjentyneet, jos tuntuu, että odotukset joita minuun on asetettu, etten voikaan niihin vastata. Entä jos syyllisyys Intian dalitien ja muiden sorrettujen ja vähempiosaisten tilanteesta käy liian suureksi kantaa. Entä jos en jaksakaan kulkea rinnalla. Entä jos voimani ja minä olemme ihan lopussa.

Kun omat askelet uupuvat, katsotaan silloin Kristuksen askelia. Mitä hän teki, kun viini loppui? – Jospa loppu onkin alku, jospa pettymys on mahdollisuus. Kristukselle tyhjä ruukku on aina mahdollisuus. Sillä mitä tyhjempi ruukku on, mitä enemmän olen lopussa, sitä enemmän voi hän minut täyttää. Mitä syyllisempi olen, sitä enemmän voi hän minua armahtaa.

Se, kuinka hän toimii, yllättää ja ylittää odotukseni. Jos odotan, että hän täyttää tyhjän ruukkuni vedellä, hän täyttää sen viinillä. Jos odotan, että saan itselleni sen verran, että jaksan itse jatkaa, hän antaa sen verran enemmän, että voin myös jakaa toisille.

Me saamme riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. Sanan lähteestä, joka pulppuaa armahduksen sanomaa, sakramentin lähteestä, joka tuo anteeksiannon ja toivon. Tätä saamme ammentaa myös niille, joiden rinnalle löydämme. Niille, joita saamme elämässämme vieraina pitää.

Siitä, mitä Jumala antaa meille, armosta, laupeudesta, anteeksiantamisen ilosta, uuden mahdollisuuden aloittamisista, siitä on meidänkin ammennettava toisille. Kun kuljemme Kristuksen askelissa, kuljemme ihmisen rinnalla. Niissä askelissa Kristus voi yhä uudelleen tehdä ihmeitä ja tunnustekoja ihmisten elämässä. Myös meidän kauttamme.

Tuo Intian kirkon tilanne, dalitien tilanne, on sellainen, johon täältä kaukaa voi tuntua mahdottomalta vaikuttaa. Mutta jospa voisimme luottaa, että Kristuksessa, hänen ruumiinsa jäseninä, mahdoton onkin mahdollista, vähäinen onkin paljon enemmän, ihan tavallinen onkin riittävästi. Rukousviikko kutsuu meitä rukoilemaan kaikkien tämän saman ruumiin jäsenten puolesta, jättämään heidät rukouksessa Jumalan varjelukseen. Mutta myös rukoilemaan sen puolesta, että me saisimme auttavat kädet ja toistemme askelten tahtiin kulkevat jalat.

Joka tapauksessa me autamme dalitien tilannetta, ja kenen tahansa sorretun tilannetta, jo tietämällä siitä ja kertomalla asiasta eteenpäin. Välittämällä, olemalla kiinnostuneita, olemalla huolestuneita heidän asemastaan. Ehkä se on ykseyden rakentamista pienin askelin. Tai ehkä se on Kristuksen askeliin suostumista. Ihmisen rinnalle asettumista.

Rakas Jeesus,
kiitos että sinä tiedät, mitä me tarvitsemme.
Me emme aina tiedä, miten meidän tulisi rukoilla.
Kuitenkin sinä annat meille paljon enemmän
kuin osaamme edes pyytää.
Auta meitä näkemään suuria ja pieniä ihmeitä,
joita elämässämme tapahtuu jatkuvasti.
Opeta meitä jättämään kaikki asiamme sinun hoitoosi
ja luottamaan kaikessa sinuun.
Kiitos, rakas Jeesus.
Aamen