sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Eväitä matkalle, jolla kaikki mahtuvat samaan veneeseen

Saarna 27.4.2014
1. sunnuntai pääsiäisestä
Ylösnousseen todistajia

Joh. 21:1-14

Jos olisit lähdössä reissuun, mitä syötävää sinä pakkaisit mukaan? Kävisitkö ostamassa hampurilaisaterian vai tekisitkö eväät kotona? Tilaisitko mukaan pizzan vai etsisitkö jotain suuhun pantavaa sitten matkan varrelta?

Olipa kerran eräs pieni poika, joka halusi kovasti nähdä Jumalan. Hän pyysi äidiltä mukaansa eväsleivät, sillä matka Jumalan luo olisi varmasti pitkä. Sitten hän pakkasi reppunsa ja lähti ulos. Kotikadun päässä alkoi pienissä jaloissa painaa ja poika ajatteli levähtää hetken. Hän näki edessään puistonpenkin. Penkillä istui vanha mies. Poika käveli penkin luo ja istahti miehen viereen. Mies ei sanonut mitään. Poika kaivoi eväsleivät repustaan ja oli ottamassa ensimmäisen haukun, kun hän vilkaisi vieressään istuvaa miestä. Mies näytti hieman nälkäiseltä ja poika tuumasi, että kyllähän eväistä riittäisi jaettavaksikin. Poika antoi toisen leivän miehelle ja silloin miehen kasvoille levisi valtavan leveä hymy. Siinä he sitten istuivat, pieni poika ja vanha mies, mutustivat leipiä yhdessä. Sanomatta sanaakaan. Syötyään leivän poika nousi, kääntyi kotiin päin ja heilautti miehelle kättään. Mies hymyili ja vilkutti takaisin.

Poika juoksi kotiovelle, riensi äitinsä luo ja kertoi tohkeissaan: ”Äiti, äiti, minä tapasin Jumalan. Ja arvaa mitä, Jumalalla on kaunein hymy, mitä olen ikinä nähnyt!”

Myös vanha mies palasi kotiinsa. Hän tervehti vaimoaan hymyillen ja kertoi tälle: ”Tiedätkö, tapasin puistossa Jumalan ja hän vaikutti paljon nuoremmalta kuin mitä arvasinkaan.”

Mitä sinä pakkaisit eväiksi, jos lähtisit aterialle Jumalan kanssa?

Opetuslapset aterioivat usein Jeesuksen kanssa. Oli tavallista, että he söivät yhdessä Jeesuksen maanpäällisen elämän aikana. Opetuslapset olivat siellä,  kun pienen pojan viisi leipää ja kaksi kalaa ihmeellisesti riittivät Jeesuksen käsissä tuhansille. He olivat mukana, kun Jeesus kutsui pöytään myös niitä, joiden kanssa moni muu ei tahtonut olla missään tekemisissä. Vielä viimeisenä iltana ennen Jeesuksen kuolemaakin he viettivät ateriaa. Silloin, kun Jeesus asetti ehtoollisen, aterian hänen muistolleen.

Kun opetuslapset lähtivät Jeesuksen matkaan, ei tuolta matkalta ainakaan evästä puuttunut. Ja kun luemme päivän evankeliumia, ei näytä puuttuneen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksenkaan jälkeen. Ylösnoussut Jeesus huutelee opetuslapsille rannalla ja kyselee, onko pojilla syötävää. Sitten hän pian kutsuukin heitä: ”Tulkaa syömään!” Jeesus on laittanut hiilloksella aamupalaksi leipää ja kalaa.

Jeesus tietää, että opetuslapset tarvitsevat evästä. Ilman ravintoa ei pitkälle pötkitä arjen askareissa. Arjen puuhissahan miehet olivat. Kalastushommissa. Verkkoja vetämässä. Keskellä arjen touhuja Jeesus yhtäkkiä saapuu kohtaamaan heidät. Hän astuu elämään yllättäen. Häntä kiinnostaa. Hänen apunsa toimii tilanteissa, joissa verkot ja omat neuvot jäävät tyhjiksi. Ylösnoussut ilmestyy ja kutsuu aterialle. Hän ravitsee jokaisen, joka tahtoo tulla.

Kaikki mahtuvat mukaan. Verkot eivät repeä, vaikka kaikki tulisivat. Samassa veneessä ovat kieltäjä-Pietari, epäilijä-Tuomas ja muut opetuslapset. Erilaiset matkantekijät, matkallaan eri vaiheissa olevat, erilaisin rytmein ja musiikkityylein soittavat, kaikki kelpaavat Ylösnousseen seuraan. Jeesuksen matkassa jokaiselle on tilaa. Myös epäilijälle. Seurakunnassa ei heitetä yli laidan sitä, joka epäilee, sitä joka ei ole varma. Eiväthän opetuslapsetkaan heti veneestä tunteneet tai tunnistaneet Ylösnoussutta Jeesusta. Kukaan ei nuotiolla rohjennut kysyä, ”kuka sinä olet?” Selitykseksi kerrotaan, että eivät uskaltaneet kysyä, koska tiesivät, että se on Herra. Siis toisaalta tiesivät, mutta toisaalta ihmettelivät. Eivät olleet ihan satavarmoja.

No, kuinka muuten olisi voinut ollakaan? Jeesus oli kuollut, mutta nyt olikin heidän luonaan. Ylösnousseena. Hän on se sama, mutta kuitenkin muuttunut. ”Oletko se sinä todella?” saattoi olla opetuslasten mieltä karusellin lailla pyörittävä kysymys. Se on hän - mutta ei kuitenkaan ole. Ei tämä ole se Jeesus, jonka olemme tunteneet tähän asti - ja kuitenkin juuri hän se on!

Eikö tästä opetuslasten kyselystä välity jollain tavalla sellainen kyselevän ja etsiskelevän uskon kuva. Meidän uskomme kuva. Että toisaalta tiedetään, toisaalta halutaan vielä olla ihan varmoja. Nyt kun meitä on koolla monia rippikoululaisia ja uskostaan opetusta saavia ja uskossaan kasvavia niin ehkä pitäisi jotenkin osata sanoa, että mitä se kristillinen usko sitten oikein on, mitä on usko Jumalaan. Ehkä se on luottamista. Turvautumista. Heittäytymistä sellaisen Jumalan varaan, jolle mikään ei ole mahdotonta. Ei edes herättää kuolleista. 

Mutta tänään tekee mieli muistuttaa, että usko on myös ja etenkin sellaista luottamista ja turvautumista, jossa on oltava sijaa myös epäilyille. Horjumiselle. Kyselelemiselle. Etsimiselle. Eikö ylösnousemuksen kanssa ole juuri näin. Toisaalta uskotaan, toisaalta ollaan ihan haavi auki. Haluttaisiin tietää ihan varmasti. Kristinusko on uskoa ylösnousseeseen Jeesukseen ja siksi kristinusko, ylösnousemususkona, jättää uskolle aina epäilyksen kokoisen aukon. Tässä epäilyksen tilassa kristityn usko elää, muuttuu, kasvaa. Ilman tuota epäilyksen mentävää aukkoa jotain puuttuisi. Siksi myös epäilijät mahtuvat samaan veneeseen. 

Olimmepa tänään koolla epäilevällä tai sitten varmemmalla mielellä, olimmepa uskossamme vastasyntyneitä tai pitkälle kasvaneita, olimmepa rippikoululaisia tai olipa rippikoulustamme jo aikaa, meitä kaikkia kutsutaan tänään matkaan. Minä lähden kalaan, tuumasi Pietari, joka sitten hyppäsi veneestä veteen nähdäkseen Jeesuksen. Mekin nousemme veneeseen, Ylösnousseen seuraan. Mekin riennämme rantaan Ylösnousseesta todistaen.

Tällä matkalla me tarvitsemme ravintoa, sen tiesi Jeesuskin. Arjen puuhissa täytyy välillä istahtaa Jeesuksen kanssa aterialle. Jotta matkanteko sujuisi. Jotta jaksaisimme. Jotta olisi jotain, minkä voimalla todistaa. Pietari kietaisi ylleen viittansa. Minkä suojissa me omaa matkaamme tekisimme?

Tulkaa syömään, kutsuu Jeesus. Ehtoollispöydässä Jeesus murtaa ja jakaa leipää sitä kaipaaville. Hän ravitsee meitä sovitustyönsä hedelmillä. Hänen anteeksiantamuksensa saa raskaat askeleemme jälleen nousemaan. Ehtoollispöydässä on jokaiselle tilaa yhdessä Jeesuksen kanssa.

Matkalla on tilaa myös yhdessä toisten rinnalla. Veneessä on tiivis tunnelma. Verkot ovat täynnä. Ollaan lähekkäin. Penkillä istuu joku toinen etsiskelijä vierellä. Se on hyvä. Arjessa tarvitsemme toisiamme. Uskomme tarvitsee yhteyttä veljiin ja sisariin. Toisiin kristittyihin. Toisiin Ylösnousseen omiin.

Toinen toistamme me kannamme tällä matkalla lohduttaen ja tukien, kuunnellen ja rohkaisten, kannamme Jeesuksen luokse esirukouksia lukien. Rukouksessa sydämemme juttelee Jumalan kanssa. Hiljaa huokailee ja ääneti huutaa apua oman elämämme tyhjien verkkojen äärellä, tai kun toinen lähellä on jäänyt kysymyksissään vaille vastausta.

Me kyselemme matkan suuntaa ja etsimme vastauksia arkemme puuhissa. Jeesus antoi vinkin heittää verkot veneen oikealle puolelle. Hänet tunnistettiin, kun hänen sanansa toteutui. Kuinka hänen sanansa toteutuu meidän elämämme syvisä vesissä? Kuulenko hänen äänensä? Saavatko hänen sanansa sijaa elämässäni? ”Sano vain sana niin minä paranen.”

”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa,
jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen.” neuvotaan päivän psalmin antifonissa. 

Me tarvitsemme etsivän ja kyselevän uskomme tienviitaksi Raamatun, jonka maito ravitsee meidät ja joka ohjaa meitä tuntemaan pelastuksen. Sen sanat näyttävät meille ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen. Jeesuksen, joka pelastaa. Sen sanat lupaavat, että Jumala rakastaa jokaista ja häntä kiinnostaa meidän arkemme. Raamatun sanat kutsuvat lähtemään matkaan, nousemaan samaan veneeseen, kulkemaan lähimmäisen rinnalla keskellä arkemme tavallisuutta. Koulupuuhissa, harrastuksissa, toisten nuorten kanssa, toisten aikuisten kanssa, töissä, mökillä, kotona, kokouksissa, kahvilassa, iltakävelyllä, uimahallissa, kirkonpenkissä.

Missä tahansa me arjessa kuljemme, Kristus tulee ylösnousseena, Pyhän Hengen kautta, luoksemme ja kutsuu meitä todistamaan elämällämme, elämään todeksi hänen armoaan ja rakkauttaan ja esimerkkiään. Pitämään huolta toisesta ihmisestä. Arjen keskellä.

Kun tänään vietämme myös kansallista veteraanipäivää, me muistamme, kuinka sotiemme veteraanit ovat juuri omalla elämällään olleet todistamassa tätä rakkauden ja uhrautumisen voimaa, he ovat eläneet kriisi keskellä lähimmäisenrakkautta todeksi. He ovat asettaneet henkensä alttiiksi, lähteneet matkaan vailla riittävää varustusta, kulkeneet rohkeina ylösnousseen viitoittamissa askelissa, lähimmäisen rinnalla. Heidän askelensa ovat meille rauhan askelia.

Mitä sinä ottaisit evääksi mukaan matkalle? Mitä ottaisit, jos lähtisit aterialle Jumalan kanssa? Niin kuin tuo tarinan pikkupoika jakoi omista eväistään, mekin voimme jakaa siitä, mitä meillä on. Sitähän se todistaminen on. Todistan siitä, minkä itse olen nähnyt. Kerron siitä hyvästä mitä minä olen kokenut. Jos joku jakaa Facebook-seinällesi jonkin hauskan videon tai jutun, joka saa sinut hyvälle mielelle, etkö silloin jaa sitä itse eteenpäin, jotta kaverisikin saisi siitä hymyn huulille. 

Jos ylösnoussut Kristus on antanut meille tarkoituksen matkalle, emmekö me kulkisi tuota matkaa ja eläisi ylösnousseen kohtaamisen todeksi kohtaamalla lähimmäisemme ja kaverimme ja nekin, jotka eivät kavereitamme ole, kohtaamalla heidät hyvää tarkoittaen, välittäen, huomioon ottaen. Silloin me kuljemme Ylösnousseen jalanjäljssä. Hänen kanssaan. Ja hän evästää meidät. ”Tulkaa syömään!” hän sanoo. Hän jakaa omastaan. 

Sitä kristillinen usko on. Että Jumala jakaa omastaan. Että Hän kulkee vierellämme.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kurkista kanssani tyhjään hautaan

Saarna pääsiäisenä 20.4.2014

Hoos. 6:1-3; 1. Kor. 15:12-22; 
Joh. 20:1-10

Kurkista kanssani tyhjään hautaan.
Juostaan kilpaa nähdäksemme käärinliinat.
Uskotko, mitä sinulle sanotaan? Tule ja katso itse.
Kurkista kanssani tyhjään hautaan.

Tyhjä hauta herättää tunteita. Tyhjä hauta jakaa mielipiteitä. Millä mielin itse kurkistat sisään? 

Ensimmäisille tulijoille tyhjä hauta oli odottamaton näky. Kun lapset availevat pääsiäismuniaan ja löytävät suklaan sisältä yllätyksen, ehkä jonkin pienen lelun, Jumalan yllätys pääsiäisaamuna oli siinä ettei Jeesuksen haudasta löytynytkään mitään. Ainakaan mitään, mitä Maria ja muut naiset odottivat löytävänsä. Ei löytynyt Jeesuksen ruumista. ”Emme tiedä minne hänet on pantu.” Se oli Marian reaktio. ”Ovat vieneet Herran pois.” Hätääntyminen. Neuvottomuus. Ei tyhjä hauta automaattisesti ollut uskon syntymisen tai riemastumisen lähde. Aivan ensin se oli pelästymisen ja huolestumisen paikka. Odottamattoman kohtaamisen paikka. Kohtauspaikka jollekin odottamattomalle.

Odottamatonta oli, että Jeesusta ei löytynyt sieltä, mistä häntä mentiin etsimään. Eiväthän kuolleet vaihda itsestään paikkaa. Ehkä joku oli siirtänyt ruumiin. Varastanut jopa. Mutta miksi varas olisi jättänyt käärinliinat Pietarin löydettäviksi? Vieläpä niin, että kasvoja peittänyt hikiliina oli erillään. Aivan kuin Jeesuksen ruumis olisi vain ihmeellisesti kadonnut, poistunut liinoista jollain selittämättömällä tavalla. Odotusten vastaisella tavalla.

Pietarin kanssa kilpajuossut opetuslapsi tulkitsi tämän odottamattomuuden uskolla. Hän näki ja uskoi. Hän kurkisti hautaan ja uskoi, että Jumala toimii vastoin odotuksiamme. Hän uskoi, että Jeesus on noussut kuolleista. Ei hänen uskostaan tosin todeta mitään muuta kuin että hän uskoi. Mutta se, että uskon kohde jätetään sanomatta, kertoo uskosta ylösnousemukseen. Siihen, mikä kristillisen uskon ytimessä alusta pitäen on ollut. Siihen, minkä perustalle kristillinen usko on syntynyt. Uskolle Ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Uskolle, että kuolema ei voinut pitää Jeesusta vallassaan. Uskolle, että ”kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.”

Tämä perusvakaumus Jeesuksen ylösnousemukseen paistaa myös Paavalin ja korinttilaisten välisen keskustelun taustalta. Paavali puolustaa kuolleiden ylösnousemusta. Sitä, että ylösnousemus koskettaa kaikkia Kristuksesta osallisia. Tässä keskustelussa Jeesuksen ylösnousemus on selviö, jolla perustellaan, että sama odottamaton yllätys koittaa kaikille Kristuksen omille. Varhaisten kristittyjen uskossa oli itsestäänselvää se, että Kristus on noussut kuolleista. Johtopäätökset tästä sen sijaan vaihtelivat, ja tästä on korinttilaiskirjeen keskustelussa kysymys. Paavali oikaisee virheellisiä johtopäätöksiä; koska Kristus on noussut, nousevat myös uskovat, tämän johtopäätöksen tyrmääminen olisi yhtä hullua kuin Kristuksen ylösnousemuksen tyrmääminen: ”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

Usko ylösnousemukseen on kristillisen uskon lähtökohta ja ydin. Me uskomme Jeesukseen Kristukseen, joka nousi kolmantena päivänä kuolleista. Mutta ensimmäinen kurkistus tyhjään hautaan ei tällaista vakuuttumista saa aikaan, kuten Mariankin kokemus meille todistaa. Opetuslasten ylösnousemususko syntyi pikemminkin ja ennen muuta niistä kohtaamisista ylösnousseen kanssa, kun Kristus ylösnousseena ilmestyi heille. Ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset synnyttivät uskon Kristuksen ylösnousemukseen. Kertomukset tyhjästä haudasta taas korostivat tätä uskoa. Näinhän asian täytyi olla: koska olemme kohdanneet Jeesuksen kuoleman jälkeen, täytyy hänen olla ylösnoussut ja koska Jeesus on ylösnossut, oli haudan oltava tyhjä.

Tyhjä hauta on meille merkki ylösnousemuksesta. Se on uskoamme vahvistava symboli ja merkki. Merkki siitä, että Jumala toimii odottamattomalla tavalla, vastoin omia odotuksiamme. Ylittäen kaikkien odotukset. Ja koska tämä odottamaton hämmentää ja pelottaa ja synnyttää ennemmin epävarmuutta kuin luottamusta, on hyvä että saamme yhä uudelleen kurkistaa tyhjään hautaan, vuosi toisensa jälkeen, pääsiäinen pääsiäisen jälkeen. On hyvä että kuulemme pääsiäisen ilosanoman tyhjästä haudasta vuodesta toiseen, jotta se ei pysy meille uutena ja odottamattomana, vaan että osaamme sitä jo odottaa ja kaivata, että valmiiksi muistamme sen.

Sillä tavoin ylösnousemususkomme säilyy ja säilyy uskomme ihmeitä tekevään Jumalaan, uskomme elävään Kristukseen, että kurkistamme yhä uudelleen tyhjään hautaan. Koska olemme kuullet ilosanoman jo aiemminkin, tuo kurkistaminen palauttaa sanoman mieleen ja vahvistaa ja ylläpitää uskoamme. 

Sillä jos ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” kuten Heprealaiskirjeessä kuvataan, tarvitsee uskomme merkkejä, joita silmillämme tai sydämellämme nähdä ja katsella ja kurkistaa. Merkkejä, joiden näkeminen auttaa uskomaan näkymättömään. Uskomme tarvitsee tarvitsee merkkejä ja uskomme tarvitsee toistoa: 

Me käymme ehtoolliselle yhä uudelleen ottaaksemme vastaan leivän ja viinin, joiden kautta Jumala välittää meille armonsa ja sovituksensa ja anteeksiantamuksensa.

Me luemme Raamatun sanaa uudelleen ja uudelleen, jotta sen sanoma avautuisi meille yhä syvemmin ja uusilla tavoilla, kulloisessakin elämäntilanteessa eri tavoin puhuttelevasti. 

Me kuljemme joka vuosi hiljaisen viikon läpi uudelleen ja uudelleen tajutaksemme Vapahtajan kärsimyksen ja kuoleman, koettaaksemme sovittaa omat askeleemme hänen ainakin viisi kokoa suurempiin askeliinsa. 

Me tuijotamme Golgatan ristiä uudelleen ja uudelleen, jotta muistaisimme mitä meidän puolestamme on annettu ja tehty.

Me muistamme kastemaljan äärellä, kasteveden pisaroiden helmeillessä omaa kastettamme aina uudelleen ja uudelleen ja muistamme kuuluvamme Jumalalle.

Samoin me kurkistamme tyhjään hautaan uudelleen ja uudelleen, jotta meidän uskomme siihen, että Kristus on noussut kuolleista, että se syntyisi yhä uudelleen, että se pysyisi ja vahvistuisi, että se syvenisi, että mekin näkisimme ja uskoisimme.

Sillä jos kurkistamme vain kerran, olemme kuin Maria joka näki ja pelästyi, kauhistui sitä mihin ruumis on viety. Ja kun kurkistamme toisen kerran, olemme kuin Pietari joka havaitsee käärinliinat, joka ehkä aavistelee kuinka ruumis on kadonnut ihmeellisellä tavalla, mutta joka ei vielä ole ymmärtänyt mitä oikein on tapahtunut. 

Mutta kun kurkistamme kolmannen ja neljännen ja viidennen kerran, yhä uudestaan ja uudestaan, olemme kuin tuo Jeesukselle rakkain opetuslapsi, joka näki ja uskoi. Uskoi, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Että haudan valta on tehty tyhjäksi. Että hauta on kuolemasta tyhjä. Kuolema on kadonnut ja sen voima tyhjennetty kuin akku, jota ei enää voi ladata täyteen. Ja tämä kaikki on totta myös minun kohdallani. Että koska Jeesus nousi kuolleista, saan minäkin, saat sinäkin luottaa, saamme mekin luottaa ettei meitäkään kuolema lopulta pidä otteessaan, vaan ”kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.”

Kurkista kanssani tyhjään hautaan. Katso ja näe. Pyri tuntemaan, millainen Jumala on. Ja kun sitten palaat majapaikkaasi, oletko peloissasi tai hämmentynyt, vai oletko iloinen ja toiveikas? Laahustatko yksin mietteissäsi vai riennätkö juoksuaskelin kertomaan, millainen yllätys kohdallesi oli varattu?

”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät,
kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös,
ja niin me saamme elää ja palvella häntä.”

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Taakkojeni kanssa, luo taakankantajan

Pitkäperjantai 18.4.2014
Jes. 53
Luuk. 23:44-49

Mikä on raskain taakka, jonka olet joutunut joskus kantamaan? Onko laukku tai kassi painanut joskus niin, että olet joutunut pyytämään apua sen perille saamiseen? Tai oletko pihatöissä siirtänyt jotain raskasta paikasta toiseen? Kiviä tai lautakasaa. Ehkä olet kantanut toista ihmistä, auttaaksesi tai huviksesi.

Jotkut kantavat raskaita painoja mitatakseen voimiaan. Painonnostajat ja voimailijat kisailevat ja etsivät rajojaan. Mihin voimat riittävät?

Tai ehkä raskas taakka on jotain muuta kuin fyysinen painolasti. Hengästyminen elämän kiireessä. Voimattomuus koettelemusten edessä. Jokin taakka sydämellä. Syyllisyys, joka painaa. Jotain, mistä omatunto syyttää. Kuin raskas kivi, joka painaa mieltä, jota ei saa siirrettyä pois. Jota ei jaksa itse vierittää. Se on paino, joka pysyy paikallaan. Taakka, jota joudun kantamaan.

Tänään me tulemme taakkojemme kanssa Kristuksen ristin juurelle. Nostamme katseemme Vapahtajaan, joka hänkin kantoi raskaan taakan. Tultuaan tuomituksi Jeesus joutui kaiken ruoskimisen ja lyömisen jälkeen vielä itse kantamaan ristinsä Golgatalle. Tai ristin poikkipuun, kuten tapana oli. Mutta oli siinäkin ponnisteltavaa. Meillä on tänä keväänä Jyväskylässä, Keskusseurakuntatalolla, mahdollisuus tutustua Torinon käärinliina -näyttelyyn. Siellä on myös nähtävänä ja kokeiltavana mallinnos ristin poikkipuusta, siitä millainen se saattoi Jeesuksenkin kohdalla olla. Poikkipuu oli reilun ratapölkyn kokoinen. Paino saattoi olla 40-50 kiloa. Kun painavaa poikkipuuta itse pääsee kokeilemaan harteilleen, tuntee olonsa pieneksi. Tällaista Jeesus joutui voimiensa heikkoudessa kantamaan. Tällaista minun olisi kuulunut kantaa.

Sillä Jeesus kantoi ristin. Hän kantoi sen meidän vuoksemme. 
Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. - - 
Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.”

Millaisen taakan kanssa sinä tulet tänään Jeesuksen kantaman ristin luo? Minkä kivun, minkä sairauden, minkä syntivelan kanssa?

Saat ristin juurella luottaa, kuten sadanpäällikkö, joka katsoi Jeesusta ja lausui oman uskontunnustuksen: ”Tämä mies oli todella viaton.” Hän kuoli viattomana. Hän kuoli muiden tähden. Meidän tähtemme. Koska me emme ole viattomia.

Mutta me saamme tunnustaa vikamme, tulla juuri tällaisina Vapahtajan luo, pudottaa taakkamme, antaa hänen nostaa raskaat painot sydämeltämme, pyyhkiä syyllisyytemme pois, antaa anteeksi, armahtaa, rakastaa. Antaa hänen rakastaa. Silloin ei hänen kuolemansa ole meille turha.

Kun taakka painaa, kun voimamme ehtyvät ja hengästymme, kun tuntuu että enää en jaksa. Annetaan silloin elämämme Jumalan käsiin. Siitä Jeesus antoi meille esimerkin. Kun hän ei enää jaksanut, ennen viimeistä henkäystään, hän huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä Isän käsiin. Meillä on lupa vaikka huutaa Jumalan puoleen. Meillä on lupa anoa ja kinuta hänen armoaan. Meillä on lupa viipyä ristin juurella elämämme jokaisena päivänä ja hetkenä. Siinä on taakoillemme paikka. Siinä on armahduksen paikka. Paikka Isän käsissä. Sillä ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Aamen.