sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kurkista kanssani tyhjään hautaan

Saarna pääsiäisenä 20.4.2014

Hoos. 6:1-3; 1. Kor. 15:12-22; 
Joh. 20:1-10

Kurkista kanssani tyhjään hautaan.
Juostaan kilpaa nähdäksemme käärinliinat.
Uskotko, mitä sinulle sanotaan? Tule ja katso itse.
Kurkista kanssani tyhjään hautaan.

Tyhjä hauta herättää tunteita. Tyhjä hauta jakaa mielipiteitä. Millä mielin itse kurkistat sisään? 

Ensimmäisille tulijoille tyhjä hauta oli odottamaton näky. Kun lapset availevat pääsiäismuniaan ja löytävät suklaan sisältä yllätyksen, ehkä jonkin pienen lelun, Jumalan yllätys pääsiäisaamuna oli siinä ettei Jeesuksen haudasta löytynytkään mitään. Ainakaan mitään, mitä Maria ja muut naiset odottivat löytävänsä. Ei löytynyt Jeesuksen ruumista. ”Emme tiedä minne hänet on pantu.” Se oli Marian reaktio. ”Ovat vieneet Herran pois.” Hätääntyminen. Neuvottomuus. Ei tyhjä hauta automaattisesti ollut uskon syntymisen tai riemastumisen lähde. Aivan ensin se oli pelästymisen ja huolestumisen paikka. Odottamattoman kohtaamisen paikka. Kohtauspaikka jollekin odottamattomalle.

Odottamatonta oli, että Jeesusta ei löytynyt sieltä, mistä häntä mentiin etsimään. Eiväthän kuolleet vaihda itsestään paikkaa. Ehkä joku oli siirtänyt ruumiin. Varastanut jopa. Mutta miksi varas olisi jättänyt käärinliinat Pietarin löydettäviksi? Vieläpä niin, että kasvoja peittänyt hikiliina oli erillään. Aivan kuin Jeesuksen ruumis olisi vain ihmeellisesti kadonnut, poistunut liinoista jollain selittämättömällä tavalla. Odotusten vastaisella tavalla.

Pietarin kanssa kilpajuossut opetuslapsi tulkitsi tämän odottamattomuuden uskolla. Hän näki ja uskoi. Hän kurkisti hautaan ja uskoi, että Jumala toimii vastoin odotuksiamme. Hän uskoi, että Jeesus on noussut kuolleista. Ei hänen uskostaan tosin todeta mitään muuta kuin että hän uskoi. Mutta se, että uskon kohde jätetään sanomatta, kertoo uskosta ylösnousemukseen. Siihen, mikä kristillisen uskon ytimessä alusta pitäen on ollut. Siihen, minkä perustalle kristillinen usko on syntynyt. Uskolle Ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Uskolle, että kuolema ei voinut pitää Jeesusta vallassaan. Uskolle, että ”kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.”

Tämä perusvakaumus Jeesuksen ylösnousemukseen paistaa myös Paavalin ja korinttilaisten välisen keskustelun taustalta. Paavali puolustaa kuolleiden ylösnousemusta. Sitä, että ylösnousemus koskettaa kaikkia Kristuksesta osallisia. Tässä keskustelussa Jeesuksen ylösnousemus on selviö, jolla perustellaan, että sama odottamaton yllätys koittaa kaikille Kristuksen omille. Varhaisten kristittyjen uskossa oli itsestäänselvää se, että Kristus on noussut kuolleista. Johtopäätökset tästä sen sijaan vaihtelivat, ja tästä on korinttilaiskirjeen keskustelussa kysymys. Paavali oikaisee virheellisiä johtopäätöksiä; koska Kristus on noussut, nousevat myös uskovat, tämän johtopäätöksen tyrmääminen olisi yhtä hullua kuin Kristuksen ylösnousemuksen tyrmääminen: ”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

Usko ylösnousemukseen on kristillisen uskon lähtökohta ja ydin. Me uskomme Jeesukseen Kristukseen, joka nousi kolmantena päivänä kuolleista. Mutta ensimmäinen kurkistus tyhjään hautaan ei tällaista vakuuttumista saa aikaan, kuten Mariankin kokemus meille todistaa. Opetuslasten ylösnousemususko syntyi pikemminkin ja ennen muuta niistä kohtaamisista ylösnousseen kanssa, kun Kristus ylösnousseena ilmestyi heille. Ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset synnyttivät uskon Kristuksen ylösnousemukseen. Kertomukset tyhjästä haudasta taas korostivat tätä uskoa. Näinhän asian täytyi olla: koska olemme kohdanneet Jeesuksen kuoleman jälkeen, täytyy hänen olla ylösnoussut ja koska Jeesus on ylösnossut, oli haudan oltava tyhjä.

Tyhjä hauta on meille merkki ylösnousemuksesta. Se on uskoamme vahvistava symboli ja merkki. Merkki siitä, että Jumala toimii odottamattomalla tavalla, vastoin omia odotuksiamme. Ylittäen kaikkien odotukset. Ja koska tämä odottamaton hämmentää ja pelottaa ja synnyttää ennemmin epävarmuutta kuin luottamusta, on hyvä että saamme yhä uudelleen kurkistaa tyhjään hautaan, vuosi toisensa jälkeen, pääsiäinen pääsiäisen jälkeen. On hyvä että kuulemme pääsiäisen ilosanoman tyhjästä haudasta vuodesta toiseen, jotta se ei pysy meille uutena ja odottamattomana, vaan että osaamme sitä jo odottaa ja kaivata, että valmiiksi muistamme sen.

Sillä tavoin ylösnousemususkomme säilyy ja säilyy uskomme ihmeitä tekevään Jumalaan, uskomme elävään Kristukseen, että kurkistamme yhä uudelleen tyhjään hautaan. Koska olemme kuullet ilosanoman jo aiemminkin, tuo kurkistaminen palauttaa sanoman mieleen ja vahvistaa ja ylläpitää uskoamme. 

Sillä jos ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” kuten Heprealaiskirjeessä kuvataan, tarvitsee uskomme merkkejä, joita silmillämme tai sydämellämme nähdä ja katsella ja kurkistaa. Merkkejä, joiden näkeminen auttaa uskomaan näkymättömään. Uskomme tarvitsee tarvitsee merkkejä ja uskomme tarvitsee toistoa: 

Me käymme ehtoolliselle yhä uudelleen ottaaksemme vastaan leivän ja viinin, joiden kautta Jumala välittää meille armonsa ja sovituksensa ja anteeksiantamuksensa.

Me luemme Raamatun sanaa uudelleen ja uudelleen, jotta sen sanoma avautuisi meille yhä syvemmin ja uusilla tavoilla, kulloisessakin elämäntilanteessa eri tavoin puhuttelevasti. 

Me kuljemme joka vuosi hiljaisen viikon läpi uudelleen ja uudelleen tajutaksemme Vapahtajan kärsimyksen ja kuoleman, koettaaksemme sovittaa omat askeleemme hänen ainakin viisi kokoa suurempiin askeliinsa. 

Me tuijotamme Golgatan ristiä uudelleen ja uudelleen, jotta muistaisimme mitä meidän puolestamme on annettu ja tehty.

Me muistamme kastemaljan äärellä, kasteveden pisaroiden helmeillessä omaa kastettamme aina uudelleen ja uudelleen ja muistamme kuuluvamme Jumalalle.

Samoin me kurkistamme tyhjään hautaan uudelleen ja uudelleen, jotta meidän uskomme siihen, että Kristus on noussut kuolleista, että se syntyisi yhä uudelleen, että se pysyisi ja vahvistuisi, että se syvenisi, että mekin näkisimme ja uskoisimme.

Sillä jos kurkistamme vain kerran, olemme kuin Maria joka näki ja pelästyi, kauhistui sitä mihin ruumis on viety. Ja kun kurkistamme toisen kerran, olemme kuin Pietari joka havaitsee käärinliinat, joka ehkä aavistelee kuinka ruumis on kadonnut ihmeellisellä tavalla, mutta joka ei vielä ole ymmärtänyt mitä oikein on tapahtunut. 

Mutta kun kurkistamme kolmannen ja neljännen ja viidennen kerran, yhä uudestaan ja uudestaan, olemme kuin tuo Jeesukselle rakkain opetuslapsi, joka näki ja uskoi. Uskoi, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Että haudan valta on tehty tyhjäksi. Että hauta on kuolemasta tyhjä. Kuolema on kadonnut ja sen voima tyhjennetty kuin akku, jota ei enää voi ladata täyteen. Ja tämä kaikki on totta myös minun kohdallani. Että koska Jeesus nousi kuolleista, saan minäkin, saat sinäkin luottaa, saamme mekin luottaa ettei meitäkään kuolema lopulta pidä otteessaan, vaan ”kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.”

Kurkista kanssani tyhjään hautaan. Katso ja näe. Pyri tuntemaan, millainen Jumala on. Ja kun sitten palaat majapaikkaasi, oletko peloissasi tai hämmentynyt, vai oletko iloinen ja toiveikas? Laahustatko yksin mietteissäsi vai riennätkö juoksuaskelin kertomaan, millainen yllätys kohdallesi oli varattu?

”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät,
kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös,
ja niin me saamme elää ja palvella häntä.”

Ei kommentteja: