sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Rakastatko, vaikka...

Saarna 30.4.2017

Joh. 21: 15-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sitten hän kysyi toistamiseen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Kaitse minun lampaitani.” Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
    Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.”


Rakastatko minua, vaikka se merkitsisi menemistä sinne, minne et itse tahdo.
Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi omista suunnitelmista luopumista.
Rakastatko, vaikka se veisi reitille, joka on entuudestaan vieras.
Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi muutosta elämässäsi.

Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi ennemminkin työtä kuin lepoa.
Rakastatko, vaikka joutuisit uupumaan ja tuntemaan rajasi.
Rakastatko, vaikka rakastaminen olisi vaivalloista ja vaikeaa.

Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi valvomista läheisen vierellä. 
Väsymistä loputtomalta tuntuvaan odottamiseen. 
Viipymistä epävarmuudessa aamusta iltaan.

Rakastatko, vaikka se merkitsisi nälkäisen ruokkimista olemattomilla eväillä.
Rakastatko, vaikka se olisi kerjäläisen auttamista ilman lanttiakaan rahaa. Rakastatko, vaikka omat kätesi olisivat sidotut, olo avuton ja etkä voisi antaa tarvitsevalle muuta kuin myötätuntoisen katseen.

Rakastatko, vaikka se olisi yksin jäämistä, torjutuksi tulemista, jäämistä vaille vastarakkautta. 
Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi pettymistä lupauksiin. 
Rakastatko, vaikka joutuisit laittamaan oman tahtosi syrjään.
Rakastatko minua, vaikka se merkitsisi menemistä sinne, minne et itse tahdo.

Jeesuksen kysymys Pietarille on aika kova kysymys. Se ei ole mitään somaa tai suloista puhetta rakkaudesta. Se on kutsu rakkauteen, joka vaatii ja vie mennessään. Rakkauteen, joka voi olla myös kärsimistä, itkemistä, sydämen särkymistä, avuttomuutta, rukoustaistelua. 

Kuinka kukaan voi vastata tähän kysymykseen myöntävästi? 
Kuinka voi sanoa: ”Kyllä, sinä olet minulle rakas.”?
Kuinka voi luvata, että tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun?

Ennen kuin pohdimme sitä enempää, anna kun kerron yhden esimerkin elävästä elämästä. Jeesus sanoo Pietarille: Ruoki minun karitsoitani. Tuo tehtävä puhuttelee erityisesti minua pappina, joka touhuan paljon nuorten ja rippikoululaisten parissa. Aina se ei ole helppoa. Olin valmistautumassa illan rippikoulutapaamiseen. Puhelimeen alkoi aamulla tulla viestejä, ettei se ja se nuori pääsekään tulemaan. Ajattelin, että voi ei, ei taas. Kuinka turhauttavaa, kun koko ryhmä ei ole taaskaan paikalla. Alkoi hermostuttaa. Muistin jonkin toisen kerran, kun nuorten motivaatio oli ollut nollassa. Aloin siinä pelätä, että nyt ei tämä karitsoiden ruokkiminen taida onnistua. Päivä kului ja ilta läheni. Keksin siinä ihan omia pelkoja siitä, kuinka nuoria ei kuitenkaan kiinnosta, olisi varmaan ihan turhaa edes kokoontua. Meillä oli tarkoitus pitää nuorille ehtoollisopetusta, koska aioimme ensimmäisen kerran viettää ryhmänä ehtoollista. Pelot täytyi laittaa syrjään. Työ oli tehtävä. Kutsuun oli vastattava. Ja se kannatti. Nuoret olivatkin hyvällä fiiliksellä mukana. Keskustelua ja ajatusten vaihtoa syntyi. Messua vietettiin. Rytmisoittimet pitivät ääntä. Nuoret kävivät ehtoollisella. Kristus oli läsnä. Iloisia ilmeitä oli kirkonpenkeissä ja ilta päättyi mukavissa tunnelmissa.

Töistään ei usein sovi puhua. Ei ainakaan siitä, jos on epämukavaa. Mutta puhuinpa silti. Koska usein meitä elämässä viedään tehtäviin ja tilanteisiin, jotka jostain syystä, todellisesta tai keksitystä, ovat epämukavuusalueella tai ainakin mukavuusalueen ulkopuolella. Ja sitten kuitenkin, tehtävään tarttuminen, rakastaminen sanoin ja teoin, se tuo mielekkyyttä, antaa merkitystä, saa sydämen hehkumaan.

Sellainen rakkaus, sellainen Jeesuksen kysymykseen myöntävästi vastaaminen, on mahdollista vain, kun on itsellä jotain millä ruokkia. Kun on rakkautta, jota antaa. Kun on joku, joka rakastaa ensin, jotta voi itse rakastaa sitten.

Jeesus rakastaakin itse ensin. Hän antaa syötävää. Hän antaa esimerkin. Sitten hän sanoo: ”Seuraa minua.” Ollaan järven rannalla. On kalastettu, on paistettu kalaa, on syöty yhdessä. Sitten vasta Jeesus kysyy rakkautta, antaa tehtävän, kutsuu seuraamaan häntä.

Muistatko, kuinka Jeesus kutsui Pietarin ihan silloin alussa myös järven rannalla. Kalastusreissun jälkeen Jeesus sanoi: ”Seuraa minua.” Niin Pietari, joka rannalla kutsuttiin Jeesuksen opetuslapseksi, Pietari, joka pitkin matkaa vannoi uskoa ja rakkautta Jeesukseen, Pietari joka pääsi Jeesuksen lähipiiriin, mutta joka lopulta kolmesti kielsi tämän, Pietari, joka pettyi ja suri, mutta sai nyt kohdata Vapahtajan ylösnousseena järven rannalla, häneltä Jeesus kysyy kolmesti: rakastatko minua? Pietari saa mahdollisuuden kolmesti vakuuttaa rakkauttaan. Ja Jeesus edelleen luottaa häneen, järven rannalla. Hän sanoo uudelleen: ”Seuraa minua.” 

Seuraa minua. Seuraa paimenta. Hän näyttää tien. Hän näyttää, mitä on rakastaa. Eikä hän jätä yksin. Hän kulkee edellä. Tarpeeksi lähellä, jotta hän voi ohjata. Hän on hyvä paimen, joka antaa esimerkin, mitä rakastaminen on. Mitä on ruokkia ja hoivata, hoitaa ja pitää huolta.

Hän on paimen, joka vie vetten ääreen. Siellä saa levätä. Hän virvoittaa ensin ja antaa sitten tehtävän. Hän rakastaa ensin itse ja kehottaa sitten rakastamaan. Hän kattaa pöydän, josta voimme itse jakaa toisille. Tänäänkin saamme ehtoollispöydässä maistaa hänen rakkauttaan. Uskomme vahvistuu. Rakkautemme lisääntyy. Lähdemme yhdessä hänen kanssaan tehtäviin, joihin hän meitä arjessa vie.

Jos Pietari, jolla oli omat vahvat ja heikot hetkensä, oli Jeesukselle kyllin luotettava työtoveri, ei meillä ole hätää. Sen kun vastaamme myöntävästi ja rakastamme, vaikka se joskus on niin vaikeaa, että mieluummin kieltäisimme kolme kertaa tai enemmänkin. Saamme sitli yrittää uudelleen. Saamme luottaa, että Vapahtaja on kanssamme.

Tässä luottamuksessa on hyvä lähteä viettämään myös vappua. Vappu on suomalaisen työn päivä. Se kutsuu meitä muistamaan työtä, jota teemme, ja niitä sanoja ja tekoja, joilla rakastamme. Jeesus kysyy: ”Rakastatko minua?” Kristusta rakastetaan rakastamalla Kristusta lähimmäisessä. Ruokkimalla nälkäisiä, antamalla janoiselle juotavaa, vaatettamalla kylmissään värjöttelevät, huomaamalla ne, jotka elävät vailla kotia ja turvaa, käymällä katsomassa vankeja ja sairaita. Se on Jeesuksen omista huolehtimista. Se on työtä, jossa rakkaus toteutuu. Siihen Kristus kutsuu tänä sunnuntaina, tänä vappuna, tässä elämäntilanteessa, jossa kukin olemme. Rakastamaan joka päivä, vaikka se veisi oman tahdon tai mukavuusalueen ulkopuolelle. Sillä juuri siellä lähimmäinen kaipaa ja rakkauttamme odottaa.

Yksin ei tarvitse mennä. Saamme kulkea laumana. Saamme luottaa, että hyvä paimen johtaa meitä. Saamme pyytää luottamusta ja tunnustaa uskomme yhteen ääneen.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Tyhjän haudan sunnuntai

Pääsiäissaarna

Hoos. 6:1-3; 1.Kor. 15:12-22; Joh. 20:1-10

Taas meitä viedään tyhjälle haudalle niin kuin joka pääsiäisaamu. Tällä kertaa Johanneksen toimesta. Tällä kertaa juoksujalkaa. Jos lähdemme ja ehdimme mukaan, tulemmeko tyhjälle haudalle tyhjin odotuksin, lähdemmekö pois tyhjin käsin? Jättääkö pääsiäinen olon tyhjäksi?

Jos katsoo kaikkia neljän evankeliumin kuvauksia Jeesuksen ylösnousemuksesta ja etenkin tapahtumia tyhjällä haudalla, tämä Johanneksen kertomus on vähän omanlaisensa. Se eroaa muista erityisesti siinä, että hän sisällyttää mukaan uuden hahmon, Jeesuksen lempiopetuslapsen. Nimeä ei mainita. Mutta sanotaan, että hän on se, joka oli Jeesukselle rakkain.

Kuka on tuo salaperäinen hahmo, joka vie meitä tyhjälle haudalle? Mitä tiedämme hänestä? Johanneksen evankeliumin mukaan hän on se, joka torstaina, viimeisellä aterialla, istuu Jeesuksen vieressä, kun tämä murtaa leivän. Hän on se, joka perjantaina seisoo Golgatalla Jeesuksen ristin juurella yhdessä Jeesuksen äidin, Magdalan Marian ja muiden naisten kanssa. Hänet mainitaan vielä ylösnousemuksen jälkeenkin, kun Jeesus ilmestyy opetuslapsille rannalla ja huutelee heille kalastusvinkkejä. Siellä tuo lempiopetuslapsi on se, joka ensimmäisenä tunnistaa, että kyseessä on Ylösnoussut Kristus, joka neuvoo kalaverkoille oikeat apajat.

Johannes antaa evankeliuminsa lopussa myös ymmärtää, että lempiopetuslapsi on kaiken sen todistaja, mitä edellä on Jeesuksesta kirjoitettu. Olisiko kyseessä siis Johannes itse? Vai onko hän joku muu opetuslapsi, jonka nimeä ei saa mainita, koska Pietarin asema opetuslasten johtajana on jo vakiintunut? Henkilöllisyys jää auki.

Vai voisiko hän sittenkin olla mukana meitä lukijoita varten? Meitä tyhijn käsin kulkijoita, uskon täyteyden etsijöitä. Meitä varten todistamassa. Kirittämässä omaa pääsiäisjuoksuamme. Viemässä meitä keskeisille mestoille katsomaan tapahtumia. Ehtoollisen asettamista, ristinkuolemaa, tyhjää hautaa ja Ylösnousseen ilmestymisiä. Voisiko lempiopetuslapsi olla kertomuksessa se rooli, johon meitä tänään kutsutaan? Asettumaan Jeesuksen lähelle viimeisellä aterialla, Jeesuksen ristin juurelle Golgatalla, Jeesuksen tyhjälle haudalle, Jeesuksen kanssa rannalle paistamaan kalaa.

Että eläisimme nämä tapahtumat uudelleen ja uudelleen. Jotta kohtaisimme ristiinnaulitun ja Ylösnousseen Jeesuksen. Jotta uskomme ylösnousemukseen ja Ylösnousseeseen itäisi, orastaisi, kasvaisi.

Evankeliumiteksteissä on eronsa. Eikä siitä tarvitse lukijan huolestua. Huolestuttavampaa olisi, jos kaikki neljä kertomusta olisivat prikulleen ja pilkulleen ja viimeistä piirtoa myöten identtiset. Neljä evankeliumia kuvaavat kukin samaa tapahtumaa omista lähtökohdistaan ja omasta näkökulmastaan, omin lähdetekstein ja tulkinnoin. On luonnollista, että joku painottaa toista kuin toinen, joku muistaa jonkin kohdan tarkemmin kuin toinen. Joku ei halua mainita kaikkia yksityiskohtia, kuten ehkä toinen jossain kohtaa haluaa.

Keskeistä on yhteinen. Kaikille neljälle kertomukselle yhteistä on se, että Jeesuksen haudalta on kivi vieritetty tai se vieritetään pois, kuten Matteuksella enkeli tekee. Kivi on poissa ja samoin on Jeesus. Jeesus puuttuu haudasta. Tämä on se sanoma, josta haudalla olevat naiset - joiden lukumäärä vaihtelee - kertovat sitten opetuslapsille. Opetuslasten reaktiot ovat myös erilaisia. Luukkaalla ja Johanneksella kuitenkin Pietari on se, joka reagoi viestiin lähtemällä juoksujalkaa tarkistamaan itse. Johanneksella seuraan liittyy myös tämä lempiopetuslapsi.

Kaikille yhteistä on siis: pois vieritetty kivi, Jeesus ei ole haudassa, ja viesti, joka viedään opetuslapsille. Luulenpa, että tämä pääsiäisen juoni on melkeinpä kaikille täällä tuttu. Osaamme melkein nähdä edessämme hautaluolan, sen edestä vieritetyn suuren kiven ja oletuksen, että hauta on tyhjä. 

Kuvittele mielessäsi tyhjä hauta ja pois vieritetty kivi. Kun katselet niitä, katselet oikeastaan pääsiäisen merkkiä. Tyhjä hauta on pääsiäisen merkki. Se ei ole sellaisenaan uskon siemen. Tyhjä hauta ei vielä synnytä uskoa ylösnousemukseen. Pikemminkin usko syntyy hiljalleen. Vasta kohtaamiset ylösnousseen Jeesuksen kanssa avasivat opetuslasten silmät. Pelkkä tyhjä hauta herätti ensin pelkoa, hätää ja hämmennystä. Magdalan Maria juoksee pois haudalta, kuin olisi hädissään siitä, mitä on tapahtunut.

Siksi kiinnostava on tuo lempiopetuslapsen asema, kun hänestä sanotaan, että ”hän näki ja uskoi”. Hän näki ja uskoi. Hän tekee, kuten Pietari, porukan johtaja ja edustaja. Astuu sisään ja näkee käärinliinat. Sen perusteella hän uskoo. Kun kaikki muut ihmettelevät, hämmästyvät, pelästyvät, ovat yhtä kysymysmerkkiä, lempiopetuslapsi sen sijaan näkee ja uskoo. Uskoo mihin? Uskoo Jeesuksen ylösnousemukseen.

Muut eivät vielä ole ymmärtäneet kirjoituksia. Kuinka he olisivatkaan? Ihmisen mieli tarvitsee aikaa märehtiä ja pyöritellä ja pohdiskella, ja nyt on mennyt vain muutama päivä. He vielä sulattelevat viime päivien tapahtumia: yhdessä Jeesuksen kanssa elettyä syvenevää kärsimystä, tuota merkillistä ateriaa yhdessä, rukouksen yötä Getsemanessa, kiihkeää kiinniottamista ja vangitsemista, epäreilua tuomitsemista, ja lopullisen riipaisevaa ristiinnaulitsemista Golgatalla. Ja nyt pureskellaan vielä odottamatonta uutista vieritetystä kivestä ja tyhjentyneestä haudasta. Mutta lempiopetuslapsi, hän kaikesta tästä huolimatta näki ja uskoi. Ihme tyyppi!

Jospa hän vain oli parempi lukemaan pääsiäisen merkkejä. Ehkä hänelle tyhjä hauta oli merkki jostain, mihin muut kompastelivat, mutta jonka hän selvitti ymmärtäen. Ehkä tyhjä hauta oli hänelle jo uskon ensikipinä, kun muut vielä kääntelivät mielessään kirjoituksia.

Tai ehkä lempiopetuslapsi juoksee haudalle ensimmäisenä, koska hän, kuten ehkä mekin, vuosi vuoden jälkeen tahtoo ymmärtää paremmin tyhjän haudan merkityksen.

Tai ehkä lempiopetuslapsia olemmekin tosiaan minä ja sinä tänään tässä, me jotka jo uudelleen ja uudelleen kuultujen pääsiäisen kertomusten perusteella osaamme vetää yhdistävän viivan tyhjän haudan ja ylösnousemuksen välille.

Ehkä lempiopetuslapsi on meille tänä pääsiäisenä jonkinlainen esimerkki uskosta. Että osaisimme nähdä tyhjän haudan oikean merkitysten kaikkien muiden mahdollisten merkitysten joukosta, joilla mieli tämän kummallisen ja odottamattoman tapauksen jäljiltä yrittää asian selittää parhain päin, kuten että ruumis on ehkä varastettu tai että porukka meni varmaan väärälle haudalle.

Ehkä lempiopetuslapsi on meille uskon esikuva ja tsemppaaja. Professori Lars Aejmelaeus kirjoittaa Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevässä tutkimuksessaan, että lempiopetuslapsen hautakokemuksen kohdalla 

    ”korostetaan ymmärtävää uskoa. - - [uskoa], joka osaa tulkita oikein Jumalan antamat  
     riittävät merkit. Jumala näyttää ihmisille jotain. Se, joka ymmärtää sen oikein, näkee siinä
     todistuksen jumalallisesta ihmeestä. - - Ihailtava on se, joka pystyy näkemään Jumalan
     ihmeen jo vähäisestä, harhailevalle ja epäuskoiselle ihmismielelle moniselitteisestä 
     merkistä.”

Jumalallisen ihmeen näkeminen. Vähäinen usko. Vähäinen merkki. Ja kun moni tänä päivänä ehkä odottaa jotain suurempia merkkejä. Ihmeparantumisia tai salamaa kirkkaalta taivaalta. En tiedä. Mutta ehkä ei oman arjen ja tavallisen elämän keskellä tarvitse odottaa jotain huikaisevaa, kuten suuria järistyksiä tai enkeleitä siirtämään kivilohkareita. Yksinkertainen merkki riittää. Siirretty kivi. Tyhjä hauta. Käärinliinojen näkeminen erillään. Usko ihmettelee, vastustelee, puntaroi ja hämmästelee, mutta hiljalleen hämmästys voi kasvaa ymmärrykseksi. Ymmärtäväksi uskoksi. Uskoksi, joka tunnistaa, mitä tyhjä hauta lopulta Jeesuksen kohdalla ja omalla kohdalla saattaisi tarkoittaa.

Kristityn usko on ihmettelevää, hämmästelevää uskoa ja se on ymmärtävää uskoa. Lähtökohdiltaan kristinusko on nimenomaan ylösnousemususkoa, uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen. Aivan kuten lempiopetuslapsi näki ja uskoi. Uskoi siihen, että ”Jeesus on noussut kuolleista”, siihen, että ”Jeesus elää”. Mutta kristityn usko on vieläkin enemmän. Se on uskoa Ylösnousseeseen, uskoa Kristukseen, joka on noussut kuolleista. Uskolla onkin joku persoonallinen kohde. Usko on paitsi hämmästelevää ja ymmärtävää, mutta myös kahdenkeskinen suhde, suhde ylösnousseeseen Kristukseen, Jumalan Poikaan ja kuoleman voittajaan.

Usko Ylösnousseeseen ymmärtää yhteyden kirjoitusten lupausten ja niiden täyttymisen välillä, mutta se ei ole vain vanhoihin uskon dokumentteihin ja historian todistukseen perustuvaa uskoa, vaan se on elävää uskoa, kuin virkistävä, uutta luova ystävyyssuhde. Se on suhde, joka saa vahvistusta tästä hetkestä ja tämänhetkisestä todellisuudesta, siitä että ylösnousseen Kristuksen henki vaikuttaa seurakunnassa ja kristityn elämässä. Usko Kristukseen ja uskon kokemukset saavat toki vahvistusta Raamatun todistuksesta, vaikka ne eivät voi pelkästään siihen perustuakaan. Me saadaan luottaa, että Ylösnoussut Kristus itse vahvistaa meitä ja jokaisen uskoa tässäkin messussa sanallaan ja ehtoollisen sakramentilla. Lempiopetuslapsen tavoin me käymme ehtoollispöytään, katselemme hänen ristintyötään, iloitsemme siitä, jos tunnistamme Kristuksen.

Juostaan siksi hänen kanssaan myös yhä uudelleen haudalle. Katsotaan yhä uudelleen tyhjään hautaan. Ihmetellään yhä uudelleen käärinliinoja. Muistellaan yhä uudelleen kirjoituksia, palautetaan mieleen Jeesuksen omat sanat siitä, kuinka hänen tuli kärsiä ja kuolla ja kuinka hän kolmantena päivänä nousisi kuolleista. Nämä merkit on annettu meille uskomme tueksi. Ne ovat merkkejä, jotka kutsuvat näkemään Jumalan ihmeitä ihan tavallisen elämän lomassa. Näkemään keskellä omaa juoksua ja matkantekoa näkemään, että Jumalan läsnäolo ulottuu sinnekin, ja sinnekin missä hätä, pelko, itku, ikävä ja kaikenlaiset tyhjät olot voivat ovat totta. Ihmeellistä on siellä kuulla, että se oletkin sinä, joka olet Jeesukselle rakkain. 

Sinä olet hänen lempiopetuslapsensa. Juuri sinun puolestasi hän kärsi ja kuoli. Sinun puolestasi hän voitti kuoleman. Sinun vuoksesi hän nousi kuolleista, ja avasi ylösnousemuksellaan sinullekin oven samaan todellisuuteen. 

Sinut hän kasteessa kutsunut omakseen ja luvannut olla kanssasi kaikki päivät.
Juuri sinulle hän on antanut armon, toivon ja tehtävän. Sinä olet Jeesukselle rakkain.

Kivi on vieritetty pois. Kuoleman, kyynelten, epätoivon kivi ei enää estä yhteydestä elämään, rakkauteen ja hyvyyteen. Elämän, rakkauden ja hyvyyden Jumala on tehnyt tämän sinun vuoksesi, sinun puolestasi.

Kristuksen voitto on sinun ja minun voittomme. Hänen kuolemansa on meidän elämämme. Hänen ylösnousemuksensa on meidän toivomme. Pääsiäiskynttilä palaa merkkinä tästä voitosta, elämästä ja toivosta. Sen lämpö on lämmöksi sielun kylmyyteen. Sen valo voi täyttää tyhjyyden, jossa haluaisimme uskoa, haluaisimme luottaa, haluaisimme toivoa.

Uskon epävarmuudessakin saa luottaa omaan kasteeseen. Kaste liittää meidät Kristukseen, se riittää. Tunnustakaamme nyt yhdessä se usko, johon meidät on kastettu.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Murtuneiden torstai

Saarna kiirastorstain messussa 13.4.2017

Joh. 13:1-15

Kengät puristavat. Askel painaa. Varpaita turvottaa. Miten ihanaa on pitkän päivän jälkeen riisua jalat paljaiksi ja upottaa ne vilvoittavaan veteen. Kaikki reitit, joita päivän aikana kuljit, valinnat, jotka teit, ohitukset ja kohtaamiset, joita matkan varrelle osui, ja kivet, joihin potkaisit, kaiken sen saat upottaa vilvoittavaan veteen.

Vaeltajalle on tärkeää, että jalat pidetään puhtaina. Lika alkaa herkästi hiertää. Matkanteosta tulee vaivalloista. Kipu saa askeleet varovaisiksi. On tärkeää muistaa pestä jalkojaan.

Mietin, onko Jeesuksen eleessä, tuossa jalkojenpesussa, jotain helpotuksen ja vilvoituksen merkityksiä. Että Jeesus vie opetuslapset vaelluksen tässä vaiheessa vilvoittavan veden ääreen, pesee heidän jaloistaan kaiken ylimääräisen, mikä alkaisi muuten hiertää, jotta he sitten voisivat jatkaa vaellustaan, joka on vielä kesken. Voimme vain kuvitella nuo sandaalijalkaiset miehet. Hiekkaa ja likaa on ollut varpaiden välissä. On tuntunut hyvältä saada jalat puhtaiksi.

On tuntunut hyvältä, kun joku tekee sen puolesta, palveluksena, rakkaudenosoituksena. Eivät nuo vaeltajat olisi voineet odottaa, että Jeesus, heidän oppaansa ja opettajansa, heidän mestarinsa ja kuninkaansa, polvistuisi heidän jalkojensa juureen. Vyöttäisi itsensä kuin palvelija vyöttää, alentaisi itsensä pesemään toisten likaisia varpaita.

Mutta niin Jeesus tekee. Jotta meillä olisi esimerkki, kun itse vaellamme täällä. Kun kuljemme yhdessä. Tai kun huomaamme jonkun, joka kulkee yksin ja tarvitsee kuorman jakajaa. Jeesuksen esimerkki itsensä likoon laittamisesta, esimerkki ihmisen ehdottomasta rakastamisesta on meille kartta ja kompassi. Vaikka se merkitsisi oman vaelluksemme vaikeutumista, kantamustemme lisääntymistä, jostain omasta luopumista. Rakkaus ei kysy, mitä minä tästä saan, vaan mitä minä tässä voin antaa. Voinko tehdä jotain toisen puolesta?

Eikä rakkaus katso, onko joku korkea-arvoisempi tai joku vähäisempi. Rakkaus ei erottele ihmisiä sen perusteella, mikä heidän tittelinsä tai statuksensa kussakin polunristeyksessä on. Rakkaus pesee pois turhat ennakko-oletukset ja ennakkoasenteet. Rakkaudelle jokainen on Jumalan luoma, sellaisena arvokas ja rakastettava, mutta jokainen Jumalan luoma on myös särkynyt, väsyksiin kulkenut ja rakkautta vailla.

Tämän Jeesus tietää, kun hän antaa meille esimerkin.  Jeesus tietää rakkaudentarpeemme, kun hän luopuu asemastaan, luopuu omastaan, murtaa leivän, murtaa elämänsä, antaa kaikkensa, antaa henkensä. Hän tietää, että särkyneitä on rakastettava. Väsynyttä on kannettava. Hiertymät on hoidettava.

Siksi hän murtaa leivän ja antaa henkensä meidän puolestamme. Hän pesee jalat ja hän pesee sisimmän, hän pesee pois lian ja kaiken, mikä voisi hiertää välejä toinen toistemme kanssa ja kaiken, mikä hiertää välejä Jumalan kanssa.

Jeesus rakastaa meitä loppuun asti. Leivässä ja viinissä kohtaamme hänet, jonka luo saamme jalat väsyneinä, sydän särkyneenä, välit hiertyneinä tulla. Hän jakaa aterian kanssamme. Hänen kanssaan saamme levähtää. Hänen luonaan saamme tulla hoidetuiksi, kohdatuiksi, armahdetuiksi, kun hän lausuu meille: ”Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu.” 

Eräässä videoklipissä aikuisilta kysyttiin, kenen kanssa he jakaisivat aterian, kenen kanssa he haluaisivat istua samaan ruokapöytään. Kasvoi lista julkkiksia ja vaikutusvaltaisia hahmoja. Marilyn Monroe, Nelson Mandela, Jimi Hendrix. Ikään kuin se hoitaisi sisintä, kun joku merkittävä henkilö istuu saman pöydän ääreen. Jotain se kertoi ihmisen kohdatuksi tulemisen kaipuusta. Että saisi tulla nähdyksi jonkun tunnetun silmillä. Mutta sitten heidän lapsiltaan kysyttiin sama kysymys. Kenen kanssa he jakaisivat aterian? Kaikki lapset vastasivat samalla tavalla: Äidin ja isän ja perheen kanssa. Lapset haluavat aterioida perheen kanssa.

Tuona torstai-iltana Jeesus aterioi opetuslasten, lähimpiensä kanssa. Me käymme aivan kohta yhdessä muistoaterialle, joka muistuttaa meitä tuosta Jeesuksen viimeisestä ateriasta. Me polvistumme tuohon pöydän ääreen rinnakkain, samalle tasolle. Jokainen yhtä paljon rakkautta vailla. Jokainen yhtä paljon Jumalan rakastamana ja armahtamana. Ja se rakkaus, jonka saamme maistaa, pesee meidät puhtaiksi. Ehkä helpottaa, ehkä vilvoittaa meitä. Jatkamme matkaa uusin jaloin. Jatkamme vaellusta armon varassa.

Ja kun me polvistumme ehtoolliselle, me jaamme tuon aterian, eikö niin, perheenä, yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa. Seurakuntana, Jeesuksen ystävinä, me olemme perhe, jolle on annettu tehtävä ja esimerkki. Pitää toisistamme huolta. Rakastaa toisiamme niin kuin Vapahtaja meitä rakasti. Kulkea rinnakkain ja keventää toistemme kuormaa.

Tässä tehtävässä ehtoollisen lahja, murretun leivän, murretun Jeesuksen lahja, on meille matkaeväänä. Rakkaus vie meitä lähemmäksi toisiamme. Rakkaus puhdistaa väliltämme liat ja roskat. Jeesus, meidän matkakumppanimme, vie meidät perille, sinnekin, minne itse emme jaksa.




"Kaikki opetuslapset pakenivat ja jättivät Jeesuksen yksin."

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Sirpaleiden keskiviikko

Hiljaisen viikon keskiviikko
Iltajumalanpalveluksen puhe



Room. 5:6-11; Joh. 19:1-16

Kenen käsissä ihmisen elämä on? Pilatuksen käsissä? Kansan käsissä? Sotilaiden käsissä? Omissa käsissä?

Entä jos Pilatus olisi ollut luja ja pitänyt kantansa? Entä jos hän ei olisi kuunnellut kansan kovaäänisiä, vaan vapauttanut syyttömänä pitämänsä miehen?

Tai entä jos kansa olisi ymmärtänyt, ketä he olivatkaan tuomitsemassa? Entä jos heidän silmänsä olisivat nähneet edessään Jumalan Pojan, ei kapinoitsijaa, ei ihmisten villitsijää, ei ihmisiä kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa saarnamiestä, vaan Jumalan Pojan. Olisivatko sitten huutaneetkaan, että ”Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”

Tai entä jos Jeesus olisi työntänyt tuon maljan sivuun, lähtenyt Getsemanessa pakoon tai lähtenyt Pilatuksen edessä puolustelemaan itseään, vakuuttanut tämän ja kaikki siitä, kuka hän on ja mistä hän on lähtöisin?

Olisiko hän antanut henkensä? Ja olisiko sitten sovitusta? Olisiko anteeksiantamusta? Olisiko toivoa elämässä? Kenen käsissä ihmisen elämä on? 

Omissa käsissäni on elämän sirpale. Mutta onko se minun vastuullani, että elämäni on mennyt jollain kohdalla rikki? Onko se minun vikani, että ehyen sijasta pitelen käsissäni särkynyttä?

Entä jos minulle annetaan enemmän kuin jaksan kantaa. Entä jos yritän parhaani ja silti onnistun saamaan sirpaleita aikaan. Otteeni lipeää, pudotan ja rikon. Kenen käsissä minun elämäni silloin on?

Entä jos Jeesuksen elämä ei ollutkaan riippuvainen, ei Pilatuksen päätöksestä, ei kansan huudoista, ei hänen omasta tahdostaankaan. Entä jos hänen elämänsä oli koko ajan Jumalan käsissä. Entä jos Jumala salli Poikansa murtua ja särkyä. Entä jos hän näki hyväksi antaa Jeesuksen päätyä ristille. Entä jos oudolla, salaisella, kipeällä tavalla Jumalan rakkaus onkin sirpaleiden, särkyneiden, rikkimenemisten rakkautta. Säröille murtuneen, palasiksi pirstoutuneen rakastamista. Sirpaleiden pitelemistä käsissään. Ihmisen kannattelua elämän rikkonaisuudessa, rikkirepivien huutojen ja syytösten keskelläkin. 

Siitä kai Paavali kirjoittaa meille särkyneille: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.”

Kristus kuoli meidän puolestamme. Hänet murrettiin. Hän murtui meidän vuoksemme. Meidän elämämme, meidän sirpaleemme, meidän rikkomisemme saivat hänen kätensä, hänen ruumiinsa haavoille. Hän särkyi, luopui omasta tahdostaan, luopui hengestään ja kuoli, jotta hänen haavoissaan meillä olisi elämä.

Esirukouksen aikana voit niin halutessasi tuoda oman sirpaleesi tänne eteen, hiekka-astiaan, Jeesuksen ristin luo. Hän on jo kärsinyt meidän vuoksemme. Hän on särkynyt, koska me olemme särkyneet. Hänen käsiinsä voimme elämämme antaa. Hänen rakkautensa jaksaa meidän elämäämme kantaa.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kärsivällisen rukous

Viikkomessu 6.4.2017

Psalmi 43:2-5

Sinä, Jumala, olet ainoa turvani. 
Miksi olet hylännyt minut?
  Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä, 
  kärsiä vihollisen sortoa?
Lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua, 
ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi.
  Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, 
  sinun eteesi, Jumala, minun iloni!
Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen, 
Jumala, minun Jumalani!
  Miksi olet masentunut, sieluni, 
  miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, 
Jumalaani, auttajaani.


Puhe

Vanhus istuu pöydän ääressä ja katsoo ulos ikkunasta. Odottaa, josko joku tulisi käymään. Odottaa, että joku soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu.

Sairas istuu sängyllään ja katsoo puhelinta käsissään. Odottaa, että jono lyhenisi. Odottaa, että pääsisi leikkaukseen, josta on jo pitkään lääkärin kanssa puhuttu.

Nuori istuu pulpetissaan ja katsoo luokan kelloa. Odottaa, että tunti loppuisi. Odottaa, että pääsisi jo kotiin tekemään jotain kivaa.

Lapsi istuu huoneessaan ja leikkii nukkekodilla. Odottaa, että olisi itsekin isompi. Odottaa, että vanhemmat tulisivat jo töistä. Ei tarvisisi olla yksin.

He istuvat. He odottavat. He kaipaavat. He toivovat.

Odottaminen voi olla piinaavaa. Kun aika matelee, eikä mitään tapahdu. Ei ainakaan sitä, mitä toivoisi. Kun odotettu asia ei etene, mielen täyttää epätoivo. Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?

Odotus voi olla silloin yhtä kärsimystä. Kärsivänä olemista. Kärsiväisyyttä, kärsivällisyyttä.

Eikö ole hassua? Suomen kielessä kärsiminen on oikeastaan kärsivällisyyttä. Että kun joku kärsii, hän sietää, hän kestää, hän jaksaa odotuksen tuskan. Hän kärsii. Kun joku on kärsimätön eikä jaksa odottaa, hän ei kärsi kärsiä. Kärsimys on liian suuri. Kärsivällisyys pettää.

Mutta useinhan kärsimys on näistä sanoista mielessämme se kielteinen, huonoja mielikuvia herättävä sana. Kärsivällisyys on jalompaa, hyveellisempää, tavoiteltavampaa. Sitä haluaisi olla kärsivällisempi. Kärsimystä harva itselleen enempää toivoo.

Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa, vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.

Psalmin kärsimys on kärsivällisen ihmisen kärsimystä. Psalmirukoilija kärsii, mutta hänen kärsimyksensä ei ole toivotonta. Hänen odotukseensa liittyy toivon ulottuvuus. Että vaikka juuri nyt asiat eivät ole kohdallaan, vaikka juuri nyt elämä ei ole sellaista, jota halusin, vaikka juuri nyt olen jotakin oleellista vailla, se ei ole pysyvä tila. Näin toivon. Vielä koittaa se päivä, jona odotus täyttyy. Odotukseni ei ole turha, vaikka mitään ei näyttäisi tapahtuvan. Odotukseni on  odotusta, jossa on toivoa.

Voin toivoa, että lapsenlapset kävisivät katsomassa. Voin toivoa, että pääsisin leikkaukseen. Voin toivoa, että ikuisuudelta tuntuva velvoite päättyisi. Voin toivoa, että isä tai äiti tulisi pian kotiin.

Toivo auttaa jaksamaan läpi kärsimystä täynnä olevan päivän tai elämänvaiheen. Toivottomuus vie elämänilon, toivottomuus tuo arkeen masennuksen ja sielu on levoton.

Kun ajattelet omaa odottamistasi, omaa arkeasi, millaista se on? Arkeemme kuuluu kärsimys ja keskeneräisyys. Arkemme keskellä kuulemme ihan odottamattakin kärsimyksestä, joka saa aikaan surullisen ja levottoman olon. Kasiluokkalaisten bussi, joka suistui tieltä Pohjois-Ruotsissa. Pommi-isku Pietarin metrossa. Kaasuisku Syyriassa. Turvapaikkaa vaille jääneiden palautukset keskelle levottomuuksia ja turvattomuutta. Katastrofit, nälänhätä, parantumattomat sairaudet. Kaikki sellainen vie helposti toivon ja tekee paremman ajan ja paremman maailman odotuksesta loputonta kärsimistä.

Tähän maailmaan, tämän maailman hädän keskelle Jumala lähetti Poikansa. Jostain syystä Jumala ei ota kärsimystä pois elämästämme. Hän kärsii sen sijaan itsekin. Hän luopuu kaikesta. Hän antaa henkensä meidän kärsiväisten puolesta. Hänen kärsimyksensä on meidän lohtumme. Vielä saan kiittää Jumalaani, auttajaani. 

Kristuksen kärsimys tuo toivon meidän kärsimykseemme. Jumala välittää. Jumala tietää. Jumala ei jätä yksin. Jumala ojentaa kätensä ja tulee kylään. Jumala ei odotuta meitä jonossa, vaan hänen luokseen on jokaisella ensimmäinen vuoro. Jumala on mukana ikävässä ja tylsyydessä, hän on mukana arjen leikeissä. Jumala on rakkaus. Ja rakkaus on kärsivällinen. Rakkaus kestää. Rakkaus kärsii kaiken. Ja kerran kärsimys on poissa. Taivaassa on vain rakkaus.

Kristuksen rakkaus rohkaisee meitä lievittämään toistemme kärsimystä. Käymään kylässä, auttamaan heikkoja, kuuntelemaan huolestunutta, pitämään pienten puolia. Rakastamaan toisiamme.

Tätä rakkautta me pyydämme nyt synnintunnustuksen sanoin.

Oi sinä kaikkein armollisin, 
ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus.
Armahda minua, vaivaista syntistä,
ja katso puoleeni laupeutesi silmin,
niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli kieltänyt sinut,
ja niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen kodissa
ja ryöväriin ristinpuulla.
Anna minulle pyhä armosi,
että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni,
niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin
ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi

taivaassa iankaikkisesti.

Synninpäästö: 
"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään,
joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen,
vaan saisi iankaikkisen elämän." Joh. 3:16