Saarna 17.3.2024 Marian ilmestyspäivänä
- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.
Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi,
sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.
Hänen nimensä on pyhä,
polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa
niille, jotka häntä pelkäävät.
hän on lyönyt hajalle
ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.
Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan
ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.
Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista,
hän on muistanut kansaansa
ja osoittanut laupeutensa Abrahamille
ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan,
niin kuin hän on isillemme luvannut.
 |
| Kuva Lisa McCarty Pixabaystä |
Näin olen Marian kiitosvirttä tottunut lausumaan, vuorolukuna. Kun olin nuori opiskelija, keskenkasvuinen teologian ylioppilas, minulla oli tapana käydä usein opiskelupäivien päätteeksi Helsingin tuomiokirkon kappelissa. Siellä pidettiin kello viideltä vesper, laulettu iltarukoushetki. Ja sen yhtenä osana lausuttiin aina Marian kiitosvirsi vuorolukuna.
Mutta muistelen, että kiitosvirsi ei tehnyt minuun kummoista vaikutusta. Ehkä se oli sen yksitoikkoinen toistaminen, joka jätti tekstistä pinnallisen vaikutelman. Ehkä se oli tekstin irrallisuus omaan elämään, minkä vuoksi ei tehnyt mieli syventyä enemmän. Tai ehkä se oli omaa kyvyttömyyttä, että pidin Mariaa lähinnä sivuhenkilönä, johon minua ei kiinnostanut tutustua, kun halusin perehtyä paremmin siihen päähenkilöön. Keskenkasvuista ja kapeakatseista, myönnetään.
Mutta sellaisiahan me ihmiset kai olemme. Jaamme oman elämämme oscarit pääosien ja sivuroolien esityksistä ja suurimmalle osalle emme edes anna minkäänlaista tunnustusta. Moni jää täysin taustalle, nimettömäksi massaksi, vaikka jokaiselta voisi olla jotain opittavaa.
Mutta tänään on Maria pääosassa ja hyvä niin. Hänen tarinastaan näemme erityisesti tämän yhden kohtauksen. Keskellä paaston erämaata soi kiitosvirsi.
Aiemmissa kohtauksissa Maria kohtaa enkelin, joka ilmoittaa, että hänestä tulee Jeesuksen äiti. Maria hämmästyy, epäilee, mutta suostuu. Enkeli sanoo, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Maria sanoo: ”Tapahtukoon sitten niin. Minä olen Herran palvelija.” Ainakin Jumalalla vaikuttaa olleen jo tätä ennen hänen elämässään merkittävä rooli.
Toisessa kohtauksessa Maria menee Elisabetin luo. Naisten kohdatessa Johannes Elisabetin kohdussa reagoi Marian tervehdykseen pomppaamalla ilosta. Elisabet täyttyy Pyhällä Hengellä ja ylistää Marian uskoa: ”Olet onnellinen, kun uskoit, että Herran sinulle ilmoittamat asiat tapahtuvat!”
Aikamoista mestaridraamaa!
Vanha, hedelmätön nainen tulee raskaaksi.
Nuori, koskematon nainen tulee raskaaksi.
Syntymätön lapsi riemastuu äitinsä kohdussa.
Naiset kohtaavat, toinen siunaa toista.
Ja sitten toinen puhkeaa musikaalimaisesti kiitoslauluun.
Ja tämä on vasta alkua sille tarinalle, jonka nämä äidit elämällään kirjoittivat.
Raamatun hahmot, historialliset henkilöt, kohtaamamme ihmiset voivat kaikki olla meille esimerkkejä tai samaistumismalleja. Ainakin jos uskallamme antaa oman elämämme rosoisuuden näkyä. Silloin saamme itsestämmekin esiin tarttumapintaa, johon toisen elämä voi kiinnittyä. Jokin toisen tarinassa koskettaa. Jokin lohduttaa, jokin rohkaisee, jokin antaa uuden näkökulman omaan elämääni.
Olen nyt parikymmentä vuotta vähemmän keskenkasvuinen kuin opiskeluvuosina. Vieläkään en ole valmis. Mutta ehkä olen pikkaisen valmiimpi kuuntelemaan, mitä voin tänään Marialta oppia. Mikä Marian tarinassa minua tänään koskettaa? Mikä sinua?
Marian kiitosvirren äärellä minulle nousee mieleen kolme sanaa, jotka kietoutuvat lopulta yhteen: Kiitollisuus. Luottamus. Nöyryys.
Sillä vaikka elämä antaa jotain aivan odottamatonta,
vaikka elämä osoittaa keskenkasvuisuutemme,
vaikka elämään ei lopulta voi mitenkään loppuun asti valmistautua,
ensimmäisen vuorosanan tai repliikin ei sittenkään tarvitse olla
”ei”,
tai ”miten selviän”,
tai ”miten osaan”,
eikä ensimmäisen sanan tarvitse olla ”voi ei, en pysty tähän, en ole valmis”.
Se voi olla ihan yhtä hyvin myös:
”Tapahtukoon niin kuin tahdot.”
”Minua pelottaa, mutta sinä tiedät.”
”Olen avuton, mutta auta sinä minua.”
Tai niin kuin Maria aloitti:
”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta.”
Vaikka hän on juuri kokenut oman pienuutensa,
vaikka hänen ymmärryksensä on ylitetty tosi korkealta,
vaikka elämä on yllättänyt ihan huolella,
hän laulaa kiitoslaulun.
Vaikka hän voisi veisata itkuvirren ja valittaa kohtaloaan,
vaikka hän voisi nähdä kokemuksensa myös vastoinkäymisenä,
esteenä kaikille suunnitelmille, joita hän oli oman elämänsä varalle ehkä miettinyt,
hän valitsee kiittää.
Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.
Ehkä Marian kiitos voi olla kaikkien keskenkasvuisten ylistys,
kaikkien vähäisten kiitoslaulu.
Sillä Jumala, joka ei ole kesken, huomaa hänetkin, joka on aivan kesken.
Jumala, joka on kaikkea suurempi, kaiken olevan alku, on aivan lähellä häntä, joka tuntee olevansa ihan pieni ja vähäinen, ehkä mitätön suuren Jumalan edessä.
Jumala, joka on voimallinen, tekee suuria tekoja sille, jonka omat voimat eivät riitä.
Hänen edessään ylpeät ajatukset valuvat tyhjiin,
itseriittoisuuteensa turvautuvat eivät enää kestäkään.
Vallanpitäjät ja itsensä korottajat joutuvat nöyrtymään, kun hän näyttää, mitä on todellinen valta, rakkauden ja palvelemisen voima.
Jumala on niiden puolella, jotka ovat muiden silmissä pieniä ja vähäisiä.
Hän nostaa sen, joka on ihan pohjalla.
Hän ruokkii nälkäisen, pitää omastaan huolta, kantaa ja johdattaa.
Hän pitää lupauksensa.
Hänelle on mahdollista sekin, mikä on ihmiselle mahdotonta.
Hän voi luoda mahdollisuuksia sinne, minne ihmismieli rakentaa umpikujia.
Ja hän on sellainen, joka osoittaa laupeutta.
Armollisuutta, joka on mahdollisuuksien uutta pulppuava lähde.
Hän on sellainen, joka jakaa hyvyyttään ja tuhlaa rakkauttaan.
Myös vähäisille. Ja etenkin vähäisille.
Hän huomaa vähäisen palvelijansa.
Siksi keskenkasvuisten kiitosvirsi.
Maria luotti. Maria suostui. Maria otti kutsun vastaan varmaan aika epävarmana ja mieli täynnä kysymyksiä, mutta silti kiitollisena ja luottavaisena. Ei keneltäkään meistä odoteta yhtään enempää. Jumala sallii keskeneräisyyden, hän antaa kysyä ja etsiä, hänen antamiin tehtäviin ei tarvitse olla tutkintotodistus tai parhaan pääosan esittäjän palkinto kädessä.
Maria on meille esimerkki nimenomaan luottamuksesta epävarmuuden keskellä. Hän rohkaisee kuulemaan Jumalan kutsua, vaikka se tarkoittaisi jotain uutta ja mullistavaa. Ja toisaalta silloinkin, vaikka se ei tarkoittaisi mitään järisyttävää. Ehkä voisi sanoa, että Maria päättää elää sen oman elämänsä pääroolin viisaan käsikirjoituksen mukaan, suuren ohjaajan ohjauksessa. Hän uskaltaa astua tuntemattomaan ja ehkä ylivoimaiseltakin tuntuvaan tehtävään juuri siksi, että hän luottaa, ettei ole yksin. Vaan Jumala, jolle kaikki on mahdollista, on hänen kanssaan ja antaa keskenkasvuisen kasvaa lähellään ja suojeluksessaan. Aina ei tarvitse tietää ennalta, mitä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu, jos voi luottaa, että tarina kantaa ja kutsun antaja ohjaa.
Siksi Maria mieluummin ylistää kuin valittaa. Ja hänen ylistyksensä on kokonaisvaltainen. Se tapahtuu sielun, hengen ja ruumiin tasolla. Ja se on sekä yksityinen että yhteinen. Siinä on myös sosiaalinen ulottuvuus.
Se on Marian oma kiitosvirsi, jossa kuuluvat hänen omat ajatuksensa, mutta hän lausuu sen yhdessä Elisabetin luona ja kanssa, ja siinä kuuluvat myös yhteisön odotukset ja kiitosaiheet. Mekin voimme tuoda omat kiitoksemme hiljaa ja itseksemme Jumalalle. Mutta joskus on hyvä sanoa ääneen, muiden kuullen, omia kiitosaiheitaan. Ääneen lausuttu ylistys rohkaisee ja voi luoda uutta myös kuulijassa.
Marian ylistys toteutuu sielun tasolla. Minun sieluni ylistää Herran suuruutta. Sielun ylistyksessä rukoukset ja hiljaiset huokaukset nousevat kohti Jumalaa. Jumala tuntee sisimmän, sen mitä meillä on aivan perimmäisenä meneillään. Sielun ylistys on tietoinen asenne sellaisena kuin olemme asettua Jumalan eteen. Kreikan sana, jolla Maria ylistää, megaluno, tarkoittaa suurentamista, jonkin pitämistä suurena, siitä kiittämistä. Maria ylistää Herran suuruutta, sitä että Jumala on suuri, ja että pieni ihminenkin mahtuu suuren Jumalan luo. Hän, joka on suuri, huomaa hänet, joka on pieni ja kesken.
Ehkä Jumalan suuruuden ylistäminen voi tarkoittaa sitä, että voin omassa keskeneräisyydessäni luottaa hänen mahdollisuuksiinsa. Sillä koska hän on suuri, hänelle suuret asiatkin ovat mahdollisia. Koska hän on suuri, hänen on mahdollista auttaa minua omissa pienissä ja suurissa kasvun paikoissa.
Sitten Marian ylistys toteutuu myös hengen tasolla. Minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani. Maria tuntee ja kokee kaiken epävarmuutensa ja keskeneräisyytensä keskellä Jumalan luotettavuuden. Se antaa hänelle iloa. Ehkä myös lepoa ja rauhaa. Ehkä hengen tai sydämen ylistyksessä kaikki meidän tunteemme saavat olla totta ja läsnä. Elämä voi olla välillä komediaa ja välillä suurta draamaa. Me sitä paitsi koemme ja elämme hengelliset asiat monin eri tavoin todeksi. Yhtä saattavat koskettaa runot tai kauniisti lausutut rivit, toista puhuttelee musiikin kieli, kolmas hiljentyy maalauksen tai ikonin äärellä ja kokee, kuinka pyhä kurottuu lähelle. Neljäs kuulee Jumalan äänen metsän hiljaisuudessa tai lintujen kevätlaulussa. Kun henki minussa ylistää ja riemuitsee, se saa toteutua monin tavoin, sillä myös Jumalan Henki puhaltaa missä tahtoo.
Ja vielä Maria ylistää kehollaan. Ruumiin ylistys toteutuu liikkeillä ja asennoilla, työllä ja teoilla. Messussa me nousemme muutaman kerran seisomaan. Se on yksi tapa ylistää kroppaa myöten. Käsien laittaminen ristiin on ruumiillinen tapa rukoilla. Käsien nostaminen koholle on yksi keino ylistää ja olla Jumalan edessä ruumiillisena olentona.
Maria kantoi ruumiissaan maailman Vapahtajaa. Jumala tuli ihmiseksi. Sana tuli lihaksi. Se on Jumalalta kannanotto siihen, että ruumiillisuus ei ole jotenkin alhaista tai vähempiarvoista kuin sielu tai henki tai järki. Ihmisinä olemme kokonaisuus: sielu, ruumis, henki. Kun yksi osa kärsii, muutkin kärsivät.
Kuluneen talven aikana ylistys on mukavasti virinnyt meidän seurakunnassa. Paljon uutta on toteutunut erityisesti teidän seurakuntalaisten toiveiden ja tarpeiden pohjalta. Torikulmassa ovat alkaneet Rukouksen lähde -illat. Tammikuussa monet osallistuivat Ylistävä seurakunta -koulutukseen. Myös rukoustanssikurssi sai suosiota niin, että kirkossa on aloittanut Koko keholla Jumalan kohtaamisryhmä. Myös chimes-kellojen soitto on yksi aisteja ruokkiva uusi juttu täällä.
Ne ovat tapoja elää omaa uskoa ja omaa hengellisyyttä todeksi omalla, itselle merkityksellisellä tavalla. Kyllä meidän ylistyksemme saa ja sen tulee saada soida monissa äänissä, monissa sävyissä ja väreissä. Se saa tuntua ja se saa näkyä. Sillä kuten Maria sanoo, ”Voimallinen on tehnyt suuria tekoja.”
Maria siis opettaa minulle tänään luottamusta, kiitollisuutta ja nöyryyttä. Hänen kiitosvirtensä rivien välissä on tilaa myös omalle kasvulleni. Kun opiskelijana oli enemmän kiinnostunut päähenkilöstä, tarkoitin tietysti Jeesusta. Sillä hän hoiti oman roolinsa koko maailman historian ja myös oman tarinamme kannalta. Hän otti elämällään osaa keskenkasvuisuuteemme, kipuihimme ja kysymyksiimme. Hän kärsi omissa nahoissaan. Hän tunsi omassa hengessään ja sielussaan ihmisyyden kaikki puolet.
Yhä kuljemme, Marian kiitosvirttäkin laulaen, luottamusta pyytäen, kiitollisuutta sanoittaen, nöyryyttä opetellen kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä. Ja voimme kulkiessamme mietiskellä sitä, millaista laulua Maria mahtoi hyräillä näiden viimeisten päivien aikana, ja millainen oli ehkä melodia ristin juurella. Millaista luottamusta, millaista palvelijan mieltä hän tunsi silloin, kun avuttomuuden miekka kävi äidin sydämen läpi. Ja sitten taas, millainen ilo ja riemu puhkesivat pääsiäisaamun myötä, kun mahdollisuuksien Jumala teki mahdolliseksi uuden elämän ihmeen.
Jumala on antanut meille lahjaksi elämän. Jokainen meistä on oman elämänsä päähenkilö. Rakkautensa tähden Jumala tuli ihmiseksi. Hän valitsi tähän ihmeelliseen tehtävään nuoren Marian, joka synnytti Jeesuksen, rakasti tätä, piti tästä huolta. Jotta Jeesus kasvaisi ja varttuisi ja täyttäisi sitten oman tehtävänsä. Meidän vuoksemme. Sillä Voimallinen on tehnyt meille suuria tekoja.
Kommentit