keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Torakoista ja kissanpennuista

Luomakunnan sunnuntain saarna

(pidetty 9.6.2012 Lehtisaaressa; julkaisu näytti jumiutuneen)

Mikä on sinulle luomakunnassa erityisen läheistä ja mieluista? Ehkä kaunis kesäsää, pesäänsä visertäen rakentavat linnut, pörröiset kissanpennut, lämpöinen iltatuuli, joka mökkitiellä koivunlehtiä havisuttaa? Vai ovatko luomakunnassa sinusta ihaninta ehkä pihassa  luikertelevat käärmeet, keittiön lattiaa vilistävät torakat, koleassa yössä inisevät hyttyset? Vai pureva pakkanen, polttava nokkonen, tai vaikkapa terävähampainen miekkavalas, joka jäisessä vedessä raatelee merileijonan suihinsa?


Ehkä sinusta nuo ensiksi mainitut tuottavat sinulle enemmän iloa, en tiedä. Mutta olimmepa mitä mieltä tahansa torakoista ja petoeläimistä, ovat nekin osa Jumalan luomakuntaa. Kaiken on Jumala luonut. Kaikki syntyi Jumalan sanan voimalla. Kaikessa on Jumalan luomistahdon jälki. Ei vain niissä asioissa, jotka sattuvat meitä enemmän miellyttämään tai jotka tuottavat meille enemmän iloa tai hyötyä.


Eikö silloin muistutus siitä, että Jumala on luonut kaiken, eikö se kutsu meitä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja, arvioimaan yhä uudelleen suhdettamme muuhun luomakuntaan.


Tällä viikolla, keskiviikkona tiedelehti Nature uutisoi tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan ympäristön romahdus voi olla huomattavasti lähempänä kuin on aiemmin luultu. Ymmärsin, että tällä romahduksella tarkoitetaan sellaista käännekohtaa ympäristömme elinkaaressa, jossa ekosysteemi kaatuu niin, ettei siitä enää ole paluuta parempaan. Syiksi tälle romahdukselle tutkijat luettelevat ilmastonmuutoksen, väestönkasvun, ympäristön tuhoutumisen. Pähkinänkuoressa, näin eräs tutkijoista sanoo, kyse on siitä, että me ihmiset emme ole tehneet mitään todella merkittävää torjuaksemme tämän käännekohdan.


Melko rankka uutinen, minun mielestäni. Onko mitään tehtävissä? Onko syytä vaipua epätoivoon?


Jotenkin myös tämä uutinen on sellainen muistutus meille, että ihminen on vastuussa kaikesta luomakunnasta, ei vain siitä, mikä tuottaa välittömän hyödyn meille. Ehkäpä juuri sellainen hyödyn tavoittelu ajaa luomakuntaa kohti tuhoa. Jos ahneudella riistämme yli tarpeidemme. Ehkä siksi tarvitsemme uuden suunnan, ehkä tarvitsemme jonkun ohjaamaan uutta suuntaa kohti.


Mitäpä jos palaamme päivän evankeliumiin. Alussa oli Sana. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.


Jumalan sana on uutta luova sana. Jumalan sanalla on luotu sekä kissanpennut että nilviäiset. Jumalan sanalla on luotu tarpeeksi ruokaa koko luomakunnalle. Jumalan sanalla on luotu ihmisen järki ja laskelmoiva harkintakyky, jolla jakaa ruokaa jokaiselle. Jumala on sanallaan asettanut ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata, ei tuhoamaan ja ylikuormittamaan sitä.


Kun nyt arvioimme tässä tehtävässä onnistumistamme, voi olla että pää painuu alas ja epätoivo hiipii puseroon. Mutta Jumalan sana on myös uutta toivoa luova sana. Jumalan sana luo toivoa, kuten Joelin kirjassa:


Älkää pelätkö, pellot,
iloitkaa ja riemuitkaa!
Herra tekee suuria tekoja.
Älkää pelätkö, metsän eläimet!
Autiot laitumet tulevat jälleen vihreiksi,
puut kantavat hedelmää.


Jumala on sanallaan luonut luomakunnan. Hän myös pitää elämää yllä. Kuinka muuten koivut ovat taas talven jälkeen vihreinä, syreenit kukkivat, linnut toisilleen laulavat.


Jumalan uutta luova sana luo toivoa myös meihin. Että peli ei ole pelattu. Vielä on aikaa viljellä ja varjella. Vielä on aikaa tehdä parannus. Vielä on aikaa muutokseen.


Sillä Jumalan sana on muutosta luova sana. Se voi muuttaa ihmistä, se voi muuttaa asenteitamme, se voi muuttaa käyttäytymistämme. Jotta siirrymme sanoista tekoihin.


Sana, jonka kautta kaikki on luotu, on Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo. Kun laiminlyöntimme luomakunnan edessä uhkaavat pimentää kaiken toivon, eikö Kristus ole se, joka tuo valon. Eikö hän olekin se, joka tuo armon ja anteeksiannon. Jonka anteeksiannostaan, ja vain siitä, me saamme voiman kääntyä uuteen suuntaan. Suuntaan kohti toiveikkaampaa huomista ja vastuullisempaa tätä päivää.


Jo tänään voimme kukin pohtia suhdettamme muuhun luomakuntaan. Kuinka kohtelemme ympäristöämme, kuinka hoidamme luontoa. Mikä on kohtuullista, milloin hyödymme luonnosta niin ettemme sitä riistä, tai mikä tuottaa iloa, mutta ei tuhoa. Ehkä ensimmäinen askel voisi olla siinä, että opimme kiittämään myös niistä luomakunnan asioista, jotka eivät hirveästi meitä ilahduta. Vaikkapa niistä hyttysistä ja rankkasateesta.