sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Polttopuita ja sadonkorjuuta

Saarna 27.9.2015
18. sunnuntai helluntaista
Kristityn vapaus

Jes. 1:10-17; Gal. 5:22-26; Mark. 2:23-28

Kerran muuan mies haastoi kaverinsa polttopuiden pilkkomiskisaan. Kisa alkaisi aamulla ja päättyisi illansuussa ja se voittaisi, kumpi olisi saanut enemmän halkoja kasaan. Haastaja aloitti hanakasti ja hän tekikin kovasti töitä koko päivän ajan. Hän piti vain pienen lounastauon, muuten kuluisi arvokasta aikaa hukkaan. Hänen kaverinsa puolestaan lounasti rauhassa ja piti muutenkin taukoja pitkin päivää. Kun päivän päätteeksi kisa oli ohi, haastajamies hämmästyi ja harmistui huomatessaan, että kaveri olikin pilkkonut reilusti enemmän halkoja kuin hän itse.
”En vain tajua!” hän tilitti kaverilleen. ”Joka kerta kun tarkistin, olit tauolla, ja silti sinun kasasi on isompi.”
”Aivan” tuumasi haasteen voittanut mies, ”mutta et huomannut sitä, että joka kerta kun istuin huilaamaan, minä samalla teroitin minun kirvestäni.”

Tauko voi tehdä hyvää. Jos elämä olisi halonhakkuukilpailu, mikä voisi olla se kirves, jota olisi hyvä ehtiä välillä teroittamaan? Mitä hyvää tauosta tai levosta tai välillä pidetystä breikistä voi ihmiselle olla?

Kuntoilijat tietävät, että kunto kasvaa levossa. Että keho tarvitsee aikaa palautumiseen, jotta voi taas harjoitella hieman kovemmin ja nousujohteisesti.

Työssäkäyvät ja opiskelevat odottavat loma-aikoja, jolloin pääsee irti arjen uurastuksesta ja saa latailla akkuja tulevaan. Kesälomalla moni ehtii huilahtaa ja antaa aikaa muille tärkeille asioille.

Halonhakkaaja saa enemmän aikaan, kun pitää välillä taukoja. Siinä lepäävät kädet ja teroittuu työväline.

Ihminen ei ole kone. Ihminen ei ole jokin päättymättömällä tahdilla tulosta takova työväline, jonka on pakko ja jonka täytyy. Ihminen tarvitsee lepoa ja tilaa. Jopa koneilla on huoltoaikansa. Jopa kirvestä täytyy välillä teroittaa.

Ehkä Jeesus tarkoitti jotain sellaista, sanoessaan, että sapatti on ihmistä varten. Meille on annettu viikkoon yksi erityinen päivä lepopäiväksi. Huilia varten. Jotta pysähtyisimme. Jotta hölläisimme. Meitä opastaa kolmas käsky: ”Muista pyhittää lepopäivä.” Pidä sapatti pyhänä. Se on ihmistä varten.

Juutalaisille sapatti eli lepopäivä oli lauantai, viikon seitsemäs päivä. Päivä, jona Jumala lepäsi kaiken luomistyönsä tehtyään. Kristityt alkoivat sitten viettää lepopäiväänsä sunnuntaina, Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä. Nyt meidän viikko alkaa lepopäivällä. Arki tapahtuu levosta lähtien.

Heprean sapattia tarkoittavan sanan taustalla on verbi, joka merkitsee ”levätä työstä” tai ”pitää vapaata”. Se on myös sapattikäskyn yksi peruste, joka merkillepantavasti ulottuu koskemaan kaikkea luomakuntaa, ei vain oman kansan porukkaa: 2. Mooseksen kirjassa ohjataan, että ”Tee työtä kuutena päivänä viikossa, mutta seitsemäntenä pysy työstäsi erossa, niin että härkäsi ja aasisi voivat levätä ja vierasheimoiset työntekijäsi ja vähäisimmätkin orjasi saavat virkistäytyä.”

Lepopäivä on siis työsuojelullinen asia. Ei kukaan jaksa painaa eteenpäin loputtomasti, ilman taukoja. Kyllä ovat kirvesmiehenkin kädet lopussa, kun päivä on päättynyt. Meillä on lupa ottaa välillä iisimmin. Me saamme pitää taukoja. Me voimme paremmin, kun muistamme levätä. Meillä on siihen vapaus.

Lepopäivä on kuitenkin paljon enemmänkin kuin mahdollisuus levähtää. Paljon enemmässä se on ihmistä varten. Kun Luther kirjoittaa kolmannesta käskystä, hän sanoo, että pääpaino on sen pyhittämisellä. ”Muista pyhittää lepopäivä.” Lepopäivän tarkoitus ei siis ole pelkästään fyysisellä tai henkisellä mahdollisuudella virkistyä ja levähtää työn ja muun kuorman jälkeen tai sen keskellä. Lepopäivä tulee pyhittää. Se rohkaisee meitä pysähtymään Jumalan eteen. Se antaa mahdollisuuden virkistyä myös hengellisesti.

Siksi sunnuntaisin kokoonnutaan yhteen. Ei siksi, että tarjoaisimme siten jotain turhia uhreja tai että jumalanpalvelusmenoilla hankkisimme itsellemme jotain sovitusta tai Jumalan hyväksyntää. Profeetta Jesajakin muistuttaa, ettei pyhäpäivien vietto saa olla itse tarkoitus. ”Niistä on tullut minulle taakka, jota olen väsynyt kantamaan.” Jos messua vietetään väkisin tai tarpeesta toimittaa jokin uskonnollinen rituaali, tulee siitä helposti taakka, josta jossain vaiheessa tekee mieli jo pyristellä vapaaksi.

Vapaus on se, jota kohti kurotamme. Sitä me etsimme ja tavoittelemme. Vapauden edestä me käymme taistelumme. Vapautta me kai kaipaamme myös suhteessa lepopäivään ja jumalanpalvelukseen. Vapautta on se, ettei joka päivä tarvitse tehdä työtä. Vapautta on saada viettää lepopäivää, pyhittää yksi päivä viikosta, erottaa se muista päivistä. Vapautta on voida tulla kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa. Ja Jumalan sana - on vapauttava sana. Se ei kahlitse toistamaan jotain uskonnollista mantraa tai sido toimittamaan kankeita kaavoja tai toistamaan lukittuja sanamuotoja. Jumalan sana luo uutta ja tekee meissä tilaa, jossa hengittää.

Jumalan sana on Lutherin mukaan se, mikä pyhittää lepopäivän. Kun me tulemme yhteen ja kuulemme, luemme, mietimme, laulamme Jumalan sanaa, pyhittyy päivä ja pyhitymme me. Sillä Jumalan sana tuo meille Pyhän Hengen. Hengen, joka, kuten Raamatusta luemme, liikkuu missä tahtoo, vapaana. Henki voi saada meissä aikaan hedelmää. Kaikkea hyvää, kuten Paavali galatalaisille luettelee. Rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä, itsehillintää. Aikamoista satoa.

Elämme syksyä ja sadonkorjuun aikaa. Ehkä olet saanut kerätä tai maistaa maan antimia, omenoita, marjoja, sieniä, kasvimaan satoa. Eikö ole ihmeellistä, että siellä ne hedelmät kypsyvät, aikalailla itsestään. Ehkä vähän täytyy kitkeä ja kastella, mutta kasvu tapahtuu kyllä meistä itsestämme riippumatta.

On harhakuvitelma, että me saisimme loppujen lopuksi enemmän aikaan, jos vain maksimoimme ajankäyttömme ja jätämme tauot väliin. Erehdymme, jos toimimme kuten tuo ensimmäinen halonhakkaaja. Ainakin Jumalan kanssa on vähän samalla tavalla. Sillä tuon kaiken hyvän, nuo Hengen hedelmät, me saamme ihan ilman omia ponnisteluja ja kovaa puskemista. Jumala kypsyttää niitä meissä, kuten hän kypsyttää syksyn omenoita ja puolukoita. Mitä meidän on tehtävä, on antaa kasvun tapahtua. On annettava siemenen lähteä itämään. Sen siemenen, jonka Jumalan sana kylvää meihin. Istuttaa silloin kun kuuntelemme, luemme, mietiskelemme tai laulamme sitä.

Sapatti on ihmistä varten. Ehkä Henki tarvitsee tilan, jossa kulkea vapaana. Ehkä meidän on tehtävä tilaa. Kalenteriimme ja elämämme hulinaan. Istahdettava ja huilattava hieman. Silloin annamme Hengen työlle väljyyttä. Jos yritämme jaksaa itse, omin voimin, tauotta, silloin kirveemme tylsyy ja saamme aikaan paljon vähemmän. Jos annamme Jumalalle aikaa, hän ohjaa meitä ja antaa meille voimia ja hänen kanssaan saamme aikaan paljon enemmän. Usko on meidän kirveemme, jota on hoidettava. Jumalan sana hoitaa. Ehtoollinen hoitaa. Rukous hoitaa. Yhteys, yhteen tuleminen hoitaa.

Sunnuntain viettäminen hoitaa meitä. Ei vain fyysisesti tai henkisesti. Myös hengellisesti. Me saamme kasvaa. Meillä on lupa tulla ravituiksi, katkoa tähkäpäitä, tarttua siihen mitä on ulottuvilla. Me saamme kuulla Jumalan vapauttavista teoista ja hänen sanansa irrottaa ja katkoo meissä olevia kahleita. Hän näyttää meille suunnan, joka vie vapauteen. Hän näyttää meille Jeesuksen, Vapahtajan, joka keskittää katseemme olennaiseen. Siihen mikä on ihmiselle hyväksi.

Vapahtaja vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Vaikka tarvitsemme joka päivä anteeksiantamusta ja synti sitoo meitä, vaikka voimamme hiipuvat ja tuntuisi siltä, että eivät mitkään hedelmät meissä millään kasvaisi, meidät vapauttaa hänen armahtava sanansa: ”Ystäväni, ole rohkealla mielellä. Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Vapahtajan armo riittää. Hänen sanansa pyhittää. Hän on se, joka saa meissä hyvyyden ja rakkauden aikaan. Armon kokemus, kokemus siitä että olen rakastettu, että kelpaan Jumalalle, se vapauttaa meidät elämään. Iloon, hymyyn, lepoon. Sadonkorjuuseen. Tähän me saamme luottaa. Meillä on vapaus turvautua Jumalaan, joka toimii, Jumalaan, joka on Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi

Saarna 13.9.2015
16. sunnuntai helluntaista 
Jumalan huolenpito

2. Moos. 16: 11-19, 31, 35
Ap.t. 20: 32-35
Matt. 6: 19-24

Missä on aarteesi? 

Lasten leikeissä ollaan joskus aarteenetsintää. Piirretään kartta ja karttaan laitetaan rasti. Merkiksi, mistä aarte löytyy. Aarretta etsitään innoissaan ja tohina päällä. Löytäjä iloitsee ja esittelee aarretta toisille. Kenties jakaa saaliistaan kaverillekin.

Maailmamme kartta näyttäytyy monelle tällä hetkellä aarrekarttana. Moni eurooppalainen katsoo, että rasti on piirretty tänne meidän maanosamme päälle. Että nuo, jotka Välimeren yli tulevat, ovat aarteenetsijöitä, onnenonkijoita, paremman elintason perässä vaeltajia.

Kukaan tuskin tietää jokaisen pakolaisen ja turvapaikanhakijan motiiveja erikseen. Mutta sen nyt tietää lapsikin, että ei ole oikein leimata jokaista tulijaa joksikin aarteenetsijäksi. Kyllä siitä on leikki kaukana, kun joutuu kotinsa jättämään ja pelkäämään henkensä edestä. Kun uhka ja vaara laittavat liikkeelle ja on etsittävä turvaa muualta. Mitä tahansa paikkaa tai tilaa tai ilmapiiriä, jossa olisi parempi olla. Jossa ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan. 

Lähi-Idän ja Afrikan pakolaiset pakenevat fyysistä turvattomuuttaan. Sotaa, nälänhätää, vainoa, köyhyyttä, työttömyyttä. He etsivät fyysistä suojaa. Fyysistä elintilaa.

Ehkä samanlaista kuin mitä israelilaisetkin lähtiessään Egyptin orjuudesta. Hekin etsivät vapautta, ulospääsyä turvattomuudesta, maata jossa elää. 

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tänään ihmisten huulilla. Heistä puhutaan. Heistä luetaan. He kulkevat. He uhmaavat vaaroja. He laittavat elämänsä likoon elämänsä puolesta. Kuinka monta voidaan ottaa vastaan? Löytyisikö heille sijaa majataloissa?

He ovat sanoissamme. Mutta entä sydämessämme? Onko siellä sijaa? Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.

Eikö usein ole niin, että kun teemme asioita sydämestämme, tulee asioista merkityksellisiä. Kun sydän on mukana, saa elämä tarkoituksen.

Kun katsomme turvapaikanhakijoiden virtaa sydämellämme, eikö jotain liikahda. Eikö jotain tuolla syvällä värähdä, kun näemme heidät, jotka etsivät turvaa ja suojaa. Eikö jokin meissä tunne empatiaa ja tiedä mitä on paeta ja olla hädissään.

Meillä täällä on kenties fyysinen turva ja elinpiiri, jossa saamme elää vapaina. Meillä on kenties tarpeeksi ruokaa, vaatteita, koti, jossa sähköt ja puhdasta vettä. Mutta sydämessämme meilläkin on tai on ollut kenties kokemus tai tilanne, jokin hätä, jossa etsimme paikkaa, jonne paeta. Syliä, johon juosta. Lupaa tulla luokse sellaisena kuin olemme. Eikö siis sydämessään meistä jokainen ole jossain määrin turva_paikan_hakija.

Sekä päivän evankeliumi että päivän hätää kärsivät veljet ja sisaret kodistaan luopuneina muistuttavat meitä siitä, ettei maallinen hyvinvointimme ole itsestäänselvyys. Mammona katoaa. Sen varaan emme voi loppuun asti nojata. Sitä paitsi, harva on itse vastuussa siitä, mitä omistaa. Syntyessämme ei meillä ollut mitään mukanamme. Meille annettiin elämä, vanhemmat, koti ja kotimaa lahjaksi. Kaikki, mitä meillä on, on pohjimmiltaan lahjaa. Kuin mannaa saa jokainen sen verran kuin tarvitsee.

Omaisuutemme ja mammonamme, tietomme ja taitomme, tekniikkamme ja rahamme ja vallankahvamme on annettu meille lahjaksi. Ne ovat ohimenevää ja ajallista. Sen mitä ne kestävät, voimme käyttää niitä tässä ajassa ja niiden kesken, jotka kanssamme vaeltavat. Niiden, jotka turvaa ja tukea etsivät.

Maanpäälliset aarteet eivät voi olla viimeinen oljenkortemme tai pelastuksemme. Todellinen aarre on Jeesuksen mukaan aarre taivaassa. Toisin sanoen, Jumala on aarre, joka pysyy. Hänessä on meillä turvapaikka, jonka suojiin paeta. Hänen vastaanottokeskuksensa on aina auki. Hän ottaa meidät vastaan sellaisina kuin olemme ja tulemme.

Hänen aarteensa me löydämme kartasta, johon on piirretty, ei rastia, vaan risti. Ristin luota aarteenetsijä ja hätäänsä pakeneva löytää turvan. Ristin luota löydämme armon. Ristin luona kohtaamme Jumalan, joka ottaa vastaan ja sanoo: ”Tule vain! Minä olen kuullut sinun valituksesi.”

Paavali jätti efesolaiset ”Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun”. Hän luotti, että Jumalan hallussa on turvallista ja hyvä olla. Hän uskoi, että Jumalan armo on riittoisa ja rikas ja sen varassa meillä on kaikki mitä me tarvitsemme. Että siinä meillä on aarre, josta riittää muillekin. Armossa on voima, joka rakentaa meitä yhdessä.

Kun me omassa hädässämme ja sydämen turvattomuudessa löydämme avun Jumalasta ja hänen armostaan, kun itse pakenemme elämämme vaikeuksia hänen syliinsä, eikö sydämemme lyö iskun tai kaksi myös niille vertaisillemme, jotka omin jaloin, veren maku suussa, tekevät pakomatkaa vaarojen keskeltä meidän luoksemme. Ja kun sydämemme lyö ja pumppaa verta, saavat kätemme ja jalkamme voimaa käydä työhön. Sillä ”näin, työtä tehden, tulee huolehtia vähäosaisista muistaen Herran Jeesuksen omat sanat: ’Autuaampi on antaa kuin ottaa.’” Me olemme elossa. Meillä on mahdollisuus toimia.

Jumala siis kuulee meitä, kun huudamme ja valitamme. Kun hätä sydämessämme on suuri ja tuntuu, että apu on kaukana. Hän antaa meille sen, mitä tarvitsemme. Hänen armossaan meillä on kyllin ja vielä enemmän. Siitä riittää jaettavaksi muillekin. Me voimme pitää huolta toisistamme. Me voimme kuunnella lähimmäisten hätää ja kuulla heidän huutonsa. Me voimme nähdä heissä aarteen, jonka Jumala on keskellemme löydettäväksi laittanut. On aarre, jos me näemme kaukaa saapuvassakin ihmisen kasvot, kasvot joissa on Jumalan kuva. 

Sillä kun kohtaamme hänet, kohtaamme hänessä Jumalan. Löydämme aarteen, joka pysyy kauemmin kuin talot ja tavarat. Silloin aarteenetsijä iloitsee kuin lastenleikissä. Paitsi ettei kyse ole leikistä, vaan elämästä. Elämästä, jossa toisen kohtaaminen tai toisen kohtaamatta jättäminen on todellista. Olipa hänen karttansa rastin takana sitten mitä tahansa. Sydän se hänenkin rinnassaan lyö.