sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Ilon kautta - saarna 29.4.2012

Joh. 14:1-7

Viimeinen ilta yhdessä. Pian kaikki olisi toisin. He eivät sitä vielä käsitä. Ehkä aavistavat mutta eivät käsitä, miksi tapahtuu se mitä tapahtuu. Kohta hän on poissa. Miksi?

Hautajaiset. Menetyksen suru ja kuoleman läheisyys. Hän on poissa. Kun turvallisuuden tunne järkkyy. Kun sydän on levoton ja kaipaus kaihertaa. Silloin on rohkaisevaa kuulla lohdun sanoja. Sanoja siitä, että ei tämä ollutkaan kaiken loppu. Isän kodissa valmistetaan sijaa. Vielä saamme olla yhdessä.

Nuo päivän evankeliumin lohdun sanat ovat erityisen käytettyjä juuri hautajaisissa. Elämässä on tilanteita, jolloin niitä tarvitaan. On toivottomalta tuntuvia tilanteita ja vaikeita vaiheita. Mutta on onneksi toisenlaisiakin vaiheita. Ja kyllä tätä evankeliumitekstiä saa niissä muissakin tilanteissa lukea. Eihän koko elämä, ei kai koko kristityn tie ole kulkemista hautajaissaatossa. Ei kai kristittynä eläminen voi olla vain sitä, mistä juuri edellisessä virressä (365) lauloimme. ”Vaan vaivaa, koti-ikävää / on heillä matkallansa.” Jos näin on, on kovin ankeaa olla kristitty.

Jotenkin minun mieleeni on piirtynyt sellainen kuva, että monet ihmiset pitävät kristillistä uskoa jotenkin tylsänä. Tilaisuudet ovat kuivia, kristityt ja etenkin papit ovat niin vakavia ja synkkiä, että "ei kiitos, me etsimme ilomme jostain muualta."

Mitä te tuumaatte? Olemmeko me luterilaiset vaan niin surkeaa ja synkkämielistä sakkia? Onko meidän uskomme vain vaivaa ja taistelua ja ikävää, olkoonkin, että koti-ikävää? Mutta huomaatko, miten jo sana ikäväkin on niin ikävä sana.

En tiedä, onko näin, vai onko siinä mukana myös sellaista suomalaiseen luonteeseen kuuluvaa tunteiden ja innostumisen hillintää. Kuitenkin, tämän päivän raamatuntekstit ovat uskosta ja kristittynä elämisestä jotain aivan muuta mieltä, kuin että se olisi pelkkää murheen alla taivaltamista.

Eikö Jeesus oikein kehota ihan päinvastaista. Älköön sydämenne olko levoton. Alkutekstissä tuo ilmaus ”olla levoton” muodostetaan verbillä tarassoo. Sen muita merkityksiä ovat muun muassa ”järkyttyä”, ”vaivata”, ”pelästyä”. Edelliseen kirkkoraamattuun kohta oli käännetty: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.”

Pois siis murhe ja vaiva ja pelko, rohkaisee Jeesus. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Usko onkin se, mikä antaa sydämelle levon. Usko Jumalaan tyynnyttää vaivatun ja ikävöivän sydämen. Usko Jeesukseen tuo rauhan, vaikka elämässä olisikin sitä-sun-tätä murhetta ja ankeutta. Eihän se silloin merkitse sitä, että usko on murheen ja ankeuden lähde, joka tekee elämästä hankalaa. Pikemminkin usko on vastaus. Uskon vastaus on luottamus. Uskon vastaus on toivo. Uskon vastaus on ilo. Usko on iloinen asia.

Minun mielestäni nuo Jeesuksen sanat – ”Älköön sydämenne olko levoton” – opetuslapsille kuolemaansa edeltävänä iltana, kun heissä hyvin pian heräsi monenlaisia pelon ja epävarmuuden ja toivottomuuden tunteita; minun mielestäni ne olivat ennen kaikkea rohkaisun sanoja. Rohkaisuksi siihen tunne- ja ajatusmyrskyyn, johon he olivat matkalla. Että vaikka näyttäisi siltä, että nyt ollaan umpikujassa, kun Jeesus ristiinnaulitaan ja haudataan. Että silloinkin kun hän on poissa, silloinkin säilyisi luottamus Jumalaan. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Että niin kuin Abraham luotti Jumalan lupauksiin, niin luottakaa tekin. Uskokaa minun lupauksiini, Jeesus rohkaisee. Uskokaa, että minä teen teille asuinsijan taivaan kotiin. Uskokaa, että minä palaan ja noudan teidät luokseni. Vielä saamme olla yhdessä.

Ja eikö tämä ole rohkaisuksi myös meille. Että mekin saamme luottaa Jeesuksen lupauksiin ja Jumalan mahdollisuuksiin. Että niin kuin ei Jeesuksen hauta jäänyt hänen viimeiseksi leposijakseen, niin ei meidänkään hautamme jää meille. Eikö se anna meille rohkeutta myös iloita uskostamme, nauttia elämästämme kristittynä jo nyt, eikä vasta sitten kerran. Ehkä me luterilaiset välillä sittenkin tätä rohkaisua kaipaamme, rohkeutta iloita.

Eivätkö nuo Jeesuksen lupaukset saa meitä valitsemaan kuoleman sijasta elämän, murheen sijasta ilon, ankeuden sijasta innon ja uuden voiman. Eivätkö ne saa meitä, kuten opetuslapsia pääsiäisaamun jälkeen, sydän levollisena tai iloa kuplivana jakamaan kaikille sitä ihmeellistä ja toivorikasta ilosanomaa siitä, että synnin valta on voitettu, valheen valta on voitettu, kuoleman valta on voitettu. Meille on osoitettu oikea tie, jota kulkea; totuus, jota kuunnella; elämä, josta nauttia; elämä, jota kohti käydä.

 Eikö silloin usko tuo sydämelle levon. Usko Jeesukseen, joka sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. Usko siihen, että hän on tie Isän luo. Siihen, että hänen tapansa kulkea täällä kohtaamiaan ihmisiä rakkaudella palvellen ja auttaen, ja toisaalta Jumalalle kunnian antaen ja häntä rakastaen, on meillekin sellainen tie jota kulkea. ”Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää.” Näin neuvoi ja lupasi Mooses.

Mutta uskoa siihen, että Jeesus on tie Isän luo, on myös ja erityisesti usko siihen, että hänen kulkemansa ristintie antaa meille anteeksiannon meidän mutkitteluistamme. Emme aina valitse oikeaa tietä. Emme aina kuuntele totuutta. Silloin levon meidän sydämellemme antaa usko siihen, että hänen tiensä, hänen sovitustyönsä kautta me pääsemme Isän luo, että me pääsemme taivaan kotiin.

Iloa, kiitollisuutta, rauhaa, riemua. Sitä se minusta saa aikaan. Ei juurikaan murhetta, ankeutta tai pelkoa. ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.”

Rukous.
Kristus, Herramme.
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteen avautuu yhä uusia näköaloja.
Auta meitä tämän matkan aikana,
että opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Kiitos salaisuudesta, joka säilyy,
kunnes kerran näemme sinut taivaan kodissa.
Me emme vielä voi aavistaa,
mitä kaikkea sinä olet meitä varten valmistanut.
Pidä meidät tällä tiellä
ja vie meidät kaikki perille taivaaseen.
Ylistys sinulle ikuisesti.
Aamen.
(Päivän rukous Evankeliumikirjasta)

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Niin kauas kuin itä on lännestä

Jeesuksen kuolinhetken hartaus 6.4.2012

Tässä ristin juurella, minulle nousee mieleen yksi Jumalan lupaus. Se on psalmista 103. Siinä luvataan, että niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas meistä hän siirtää meidän syntimme. (Ps. 103:12)

Mutta miksi synti pitäisi siirtää kauas? Mitä väliä on minun synneilläni?

Oikeastaan tuossa psalmin lupauksessa, siinä puhutaan rikkomuksista. Meidän rikkomuksemme siirretään meistä kauas.

Synti on jotain, mikä rikkoo. Synti rikkoo välimme Jumalaan. Synti siirtää meitä kauemmaksi Jumalan läheltä. Syntisyyteen kuuluu, että käännämme selkämme Jumalalle. Synti vie etäälle, se ei päästä lähelle. Synti erottaa, tulee väliin, etäännyttää, vieraannuttaa. Synnin takia Jumalasta tulee meille vieras, jos koko ajan kuljemme hänestä kauemmas. Siksi synti rikkoo meidän yhteyttämme Jumalaan.

Ja jos Jumala on kaiken hyvän ja rakkauden lähde, niin silloin synti rikkoo myös meitä, meidän sisimpäämme. Voisiko siinä, että me ihmiset rikomme välimme Jumalan kanssa, olla selitys sille, että meidän ihmisten on niin monin tavoin paha olla. Olemme jotakin vailla. Olemme niin rikki.

Siksihän olisi oikein hyvä, jos syntimme siirrettäisiin meistä niin kauas kuin mahdollista, niin kauas kuin itä on lännestä. Mahdollisimman kauas meistä ja meidän ja Jumalan väliltä.

Sillä silloin voisin tulla lähemmäksi Jumalaa. Ihan lähelle. Silloin olisi hyvä olla. Silloin olisin vähemmän rikki. Olisin ehyempi. Mutta kun en osaa. En osaa itse synneilleni mitään tehdä.

Voisiko joku tehdä asialle jotain? Voisiko joku siirtää synnit kauas pois? Niinhän sinä, Jumala, lupasit.

Tänään katson Jeesuksen ristiä. Jeesus naulitaan. Hän levittää kätensä. Ja silloin käsitän. Noin kaukana itä on lännestä. Yhdestä naulitusta kädestä toiseen naulittuun käteen. Siksi hän levittää kätensä.

Jeesus levittää kätensä ja näyttää, kuinka kaukana itä on lännestä. Jeesus levittää kätensä ja näyttää, kuinka kauas synnit siirretään. Hän levittää kätensä ja näyttää, että näin paljon, ihan kaikki on sovitettu. Hän levittää kätensä ja näyttää, että näin paljon hän minusta välittää. Näin paljon hän sinua rakastaa.

Tuntuipa Jumala siksi tänään miten etäiseltä tai kaukaiselta tahansa, tuntuipa vaikka siltä että Jumala olisi sinut hylännyt, lupaa tuo raskas ristinpuu, että Jeesus antanut henkensä juuri sinunkin vuoksesi. Juuri sinunkin syntisi on siirretty kauas pois. Sovitusuhri on annettu koko maailman, idästä länteen kaikkien kansojen puolesta. Väliverho on revennyt maailman ja temppelin kaikkeinpyhimmän välistä pois. Jokainen saa tulla Jumalan luo. Jokainen saa käydä Jeesuksen ristin juurelle, saa tunnustaa kaiken sen mikä elämässä rikkoo ja luottaa siihen, että kaikki se annetaan anteeksi. Kaikki se on siirretty kauas, niin kauas kuin itä on lännestä.

Ja siinä, ristin juurella, saa nostaa katseensa kohti ristinpuuta, saa luottaa olevansa Jumalalle rakas, saa luottaa, että kaikki korjataan, että rakkaus kokoaa sirpaleet, että armo ei lopu milloinkaan. Ja että Jumala on lupauksissaan uskollinen, vaikka me kääntäisimme selkämme ja kulkisimmekin hänestä pois.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Tälle päivälle

Itse itseäni lainaten: kiirastorstain saarna toissavuodelta.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Askelmerkkejä hiljaiseen viikkoon

Saarna palmusunnuntaina 1.4.2012

Matt. 21: 12-17

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan."

Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: 'Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi'?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.

Saarna

Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka. Jeesus on kulkenut tien, jonka päässä on meille elämä ja autuus.

Jeesus voideltiin Betaniassa. Sieltä hänen tiensä kulki kohti Jerusalemia. Palmunoksin tervehdittynä, Hoosianna-huutojen saattelemana hän nousi tietä ylös pyhään kaupunkiin. Siellä hän meni heti temppeliin.

Jerusalemin temppeli oli jaettu pyhyyden mukaan eri alueisiin. Siten, että kaiken keskuksena oli itse temppelirakennus ja sen Kaikkeinpyhin. Itse temppeliä ympäröivät esipihat, pappien esipiha, miesten esipiha, naisten esipiha ja uloimmaisena pakanoiden esipiha. Jeesuksen askeleet kulkivat tälle uloimmaiselle esipihalle, alueelle, jonne kaikki, myös pakanat, siis ei-juutalaiset saattoivat tulla. Mutta siitä pidemmälle ei heillä ollut asiaa, eikä kenelläkään muullakaan, joka uhkasi temppelin pyhyyttä.

Tällä alueella me ehkä ihmetellen seuraamme, kuinka Jeesus suuttuu, oikein tulistuu ja ryhtyy riehuen kaatelemaan pöytiä ja jakkaroita. Lempeä Jeesus hermostuu. Siihen on oltava hyvä syy, saatamme sivusta seuraten nyökytellä. Jos tämä tempaus temppelialueella on Jeesuksen viimeisen viikon, hänen kärsimysviikkonsa alussa, on sillä kai oltava hyvä syy. Ja jos me aiomme seurata hänen askeliaan aina Golgatalle asti ja siitäkin pidemmälle, on kai meidän pysähdyttävä Jeesuksen kanssa tähänkin ja hyväksyttävä, että nyt on tosi kyseessä.

Joudumme kuulemaan Jeesukselta kaksi viiltävää sitaattia suoraan profeettojen suusta:

1. Minun huoneeni on oleva rukouksen huone. Tämä on profeetta Jesajalta. Jesajan kirjassa luvussa 56 kuvataan, kuinka kaikki kansat saavat tulla temppeliin rukoilemaan. Kuinka Jumala täyttää riemulla myös muukalaiset, myös pakanakansat, kun he siellä rukoilevat.

2. Te teette siitä rosvojen luolan. Tämä on puolestaan Jeremialta. Profeetta Jeremia saa tämän Herran sanan julistettavaksi temppelin portilla: ”Te tulette tähän pyhäkköön, joka on minun nimelleni omistettu, ja sanotte minun edessäni: 'Me olemme turvassa!' Kuitenkaan ette luovu kauhistuttavista teoistanne. Rosvojen luolanako te pidätte tätä temppeliä.”

Rosvojen luola. Rosvojen luola on heidän suojaisa pesäkolonsa, väärintekijöiden turvapaikka. Tulee mieleen, että eikö kirkostakin sanota, että se on armahdettujen syntisten yhteisö. Eikö kirkko ole turvapaikka, jonne saa tulla tunnustamaan syntinsä ja ottamaan vastaan armahduksen. Eivätkö sairaat saa tulla parantajan luo.

Mutta rosvojen luola. Se on pikemminkin paikka, jossa rosvot lymyävät, paikka, jonne paetaan vastuuta ja pakoillaan rangaistusta.

Ja näiden rosvojen pöydät ja jakkarat Jeesus kumoaa. Rahanvaihtajien ja uhrilintujen myyjien toimipisteille laitetaan piste. Uhritoimitus on tullut tiensä päähän. Uhritoimitus, joka mahdollistaa syntisen ja rikollisen elämän. Uhritoimitusta ja koko jumalanpalveluskulttia käytetään väärin, jos uhraamisella ei saavuteta muuta kuin hetkellinen puhtaampi omatunto.

Sen sijaan, anteeksianto ja armahdetuksi tuleminen kutsuu ihmistä parannukseen ja uuteen elämään, ei jatkamaan vanhoja, jo tunnustettuja syntejä ja vääryyksiä. Kirkko on syntisten yhteisö. Jeesus paransi sokeat ja rammat, jotka tulivat hänen luokseen. Heidät, joilla ei ollut lupa mennä pidemmälle temppeliin uhraamaan. Mutta armo jota kirkko tarjoaa, armo jonka Jeesus lahjoittaa, se kutsuu uuteen elämään. Varas älköön enää varastako, jne. Se kutsuu tielle, joka vie ihmettelemään niitä tapahtumia, joiden läpi Herramme kulki. Tielle, joka tuolta temppelin pakanoiden esipihalta kulkee kohti Golgatan ristinpuuta ja kohti tuolle ristinpuulle naulittua kertakaikkista uhria, joka uhrattiin kaikkien kansojen, jokaisen ihmisen puolesta. Jokaisen synnin sovitukseksi.

Siksi seurakunta, joka kulkee Herran askelissa, tekee tätä kulkuaan rukoillen. Rukous on sydämen uhri, uhritoimitus, jonka jokainen saa riemuiten Jumalalle viedä. Esipihojen rajat on pyyhitty pois. Jeesuksen kulkema tie antaa jokaiselle oikeuden, lapsen oikeuden käydä pyhän Jumalan eteen.

Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Jeesus antaa lapselle arvon ja tekee lapsesta esimerkin ja mallin meille aikuisemmille. Lapsen vilpitön ylistys, lapsen epäilyksetön luottamus, lapsen varaukseton aitous. Mitä olisi kirkko ilman lapsia. Mitä se olisi ilman lapsen kaltaisia, jotka ottavat anteeksiannon vastaan ihan vaan lahjana, vailla mitään omiin uhritoimituksiin vetoamista. Tai jotka uskaltavat sanoa ääneen uskontunnustuksensa tai jotka elävät luottaen siihen, että tapahtuipa elämässä mitä tahansa, Jumalan lähellä on hyvä ja turvallista olla.

Siksi kun tällä tiellä kuljemme, me tarvitsemme lapsenomaista halua ja uteliaisuuttakin seurata Herran askelmerkkejä. Mutta tarvitsemme myös toisiamme. Siunaamaan toisiamme ja toistemme matkaa. Kulkemaan vierellä. Näyttämään missä se tie viekään. Löytämään perille.

Siksi kirkossa tarvitaan myös kanttoreita, lastenohjaajia ja suntioita. Jotta olisi joku jonka säestyksellä rukous, sydämen uhri nousisi huulille. Jotta olisi joku, joka kulkisi kohti pääsiäistä myös yhdessä lapsen kanssa, tukien ja opastaen. Jotta olisi joku, joka pitäisi kirkon kauniina ja sen ovet avoinna, jotta armahtajaa ja parantajaa etsivä voisi tulla kohtaamaan Vapahtajan. Jotta seurakunta puhkeaisi ylistykseen virsin, sanoin ja teoin.

Siksi me jokainen tarvitsemme toisiamme, kun kuljemme kohti pääsiäistä. Sitä tietä, jonka Herra on käynyt loppuun saakka.