Joh. 14:1-7
Viimeinen ilta yhdessä. Pian kaikki olisi toisin. He eivät sitä vielä käsitä. Ehkä aavistavat mutta eivät käsitä, miksi tapahtuu se mitä tapahtuu. Kohta hän on poissa. Miksi?
Hautajaiset. Menetyksen suru ja kuoleman läheisyys. Hän on poissa. Kun turvallisuuden tunne järkkyy. Kun sydän on levoton ja kaipaus kaihertaa. Silloin on rohkaisevaa kuulla lohdun sanoja. Sanoja siitä, että ei tämä ollutkaan kaiken loppu. Isän kodissa valmistetaan sijaa. Vielä saamme olla yhdessä.
Nuo päivän evankeliumin lohdun sanat ovat erityisen käytettyjä juuri hautajaisissa. Elämässä on tilanteita, jolloin niitä tarvitaan. On toivottomalta tuntuvia tilanteita ja vaikeita vaiheita. Mutta on onneksi toisenlaisiakin vaiheita. Ja kyllä tätä evankeliumitekstiä saa niissä muissakin tilanteissa lukea. Eihän koko elämä, ei kai koko kristityn tie ole kulkemista hautajaissaatossa. Ei kai kristittynä eläminen voi olla vain sitä, mistä juuri edellisessä virressä (365) lauloimme. ”Vaan vaivaa, koti-ikävää / on heillä matkallansa.” Jos näin on, on kovin ankeaa olla kristitty.
Jotenkin minun mieleeni on piirtynyt sellainen kuva, että monet ihmiset pitävät kristillistä uskoa jotenkin tylsänä. Tilaisuudet ovat kuivia, kristityt ja etenkin papit ovat niin vakavia ja synkkiä, että "ei kiitos, me etsimme ilomme jostain muualta."
Mitä te tuumaatte? Olemmeko me luterilaiset vaan niin surkeaa ja synkkämielistä sakkia? Onko meidän uskomme vain vaivaa ja taistelua ja ikävää, olkoonkin, että koti-ikävää? Mutta huomaatko, miten jo sana ikäväkin on niin ikävä sana.
En tiedä, onko näin, vai onko siinä mukana myös sellaista suomalaiseen luonteeseen kuuluvaa tunteiden ja innostumisen hillintää. Kuitenkin, tämän päivän raamatuntekstit ovat uskosta ja kristittynä elämisestä jotain aivan muuta mieltä, kuin että se olisi pelkkää murheen alla taivaltamista.
Eikö Jeesus oikein kehota ihan päinvastaista. Älköön sydämenne olko levoton. Alkutekstissä tuo ilmaus ”olla levoton” muodostetaan verbillä tarassoo. Sen muita merkityksiä ovat muun muassa ”järkyttyä”, ”vaivata”, ”pelästyä”. Edelliseen kirkkoraamattuun kohta oli käännetty: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.”
Pois siis murhe ja vaiva ja pelko, rohkaisee Jeesus. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Usko onkin se, mikä antaa sydämelle levon. Usko Jumalaan tyynnyttää vaivatun ja ikävöivän sydämen. Usko Jeesukseen tuo rauhan, vaikka elämässä olisikin sitä-sun-tätä murhetta ja ankeutta. Eihän se silloin merkitse sitä, että usko on murheen ja ankeuden lähde, joka tekee elämästä hankalaa. Pikemminkin usko on vastaus. Uskon vastaus on luottamus. Uskon vastaus on toivo. Uskon vastaus on ilo. Usko on iloinen asia.
Minun mielestäni nuo Jeesuksen sanat – ”Älköön sydämenne olko levoton” – opetuslapsille kuolemaansa edeltävänä iltana, kun heissä hyvin pian heräsi monenlaisia pelon ja epävarmuuden ja toivottomuuden tunteita; minun mielestäni ne olivat ennen kaikkea rohkaisun sanoja. Rohkaisuksi siihen tunne- ja ajatusmyrskyyn, johon he olivat matkalla. Että vaikka näyttäisi siltä, että nyt ollaan umpikujassa, kun Jeesus ristiinnaulitaan ja haudataan. Että silloinkin kun hän on poissa, silloinkin säilyisi luottamus Jumalaan. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Että niin kuin Abraham luotti Jumalan lupauksiin, niin luottakaa tekin. Uskokaa minun lupauksiini, Jeesus rohkaisee. Uskokaa, että minä teen teille asuinsijan taivaan kotiin. Uskokaa, että minä palaan ja noudan teidät luokseni. Vielä saamme olla yhdessä.
Ja eikö tämä ole rohkaisuksi myös meille. Että mekin saamme luottaa Jeesuksen lupauksiin ja Jumalan mahdollisuuksiin. Että niin kuin ei Jeesuksen hauta jäänyt hänen viimeiseksi leposijakseen, niin ei meidänkään hautamme jää meille. Eikö se anna meille rohkeutta myös iloita uskostamme, nauttia elämästämme kristittynä jo nyt, eikä vasta sitten kerran. Ehkä me luterilaiset välillä sittenkin tätä rohkaisua kaipaamme, rohkeutta iloita.
Eivätkö nuo Jeesuksen lupaukset saa meitä valitsemaan kuoleman sijasta elämän, murheen sijasta ilon, ankeuden sijasta innon ja uuden voiman. Eivätkö ne saa meitä, kuten opetuslapsia pääsiäisaamun jälkeen, sydän levollisena tai iloa kuplivana jakamaan kaikille sitä ihmeellistä ja toivorikasta ilosanomaa siitä, että synnin valta on voitettu, valheen valta on voitettu, kuoleman valta on voitettu. Meille on osoitettu oikea tie, jota kulkea; totuus, jota kuunnella; elämä, josta nauttia; elämä, jota kohti käydä.
Eikö silloin usko tuo sydämelle levon. Usko Jeesukseen, joka sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. Usko siihen, että hän on tie Isän luo. Siihen, että hänen tapansa kulkea täällä kohtaamiaan ihmisiä rakkaudella palvellen ja auttaen, ja toisaalta Jumalalle kunnian antaen ja häntä rakastaen, on meillekin sellainen tie jota kulkea. ”Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää.” Näin neuvoi ja lupasi Mooses.
Mutta uskoa siihen, että Jeesus on tie Isän luo, on myös ja erityisesti usko siihen, että hänen kulkemansa ristintie antaa meille anteeksiannon meidän mutkitteluistamme. Emme aina valitse oikeaa tietä. Emme aina kuuntele totuutta. Silloin levon meidän sydämellemme antaa usko siihen, että hänen tiensä, hänen sovitustyönsä kautta me pääsemme Isän luo, että me pääsemme taivaan kotiin.
Iloa, kiitollisuutta, rauhaa, riemua. Sitä se minusta saa aikaan. Ei juurikaan murhetta, ankeutta tai pelkoa. ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.”
Rukous.
Kristus, Herramme.
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteen avautuu yhä uusia näköaloja.
Auta meitä tämän matkan aikana,
että opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Kiitos salaisuudesta, joka säilyy,
kunnes kerran näemme sinut taivaan kodissa.
Me emme vielä voi aavistaa,
mitä kaikkea sinä olet meitä varten valmistanut.
Pidä meidät tällä tiellä
ja vie meidät kaikki perille taivaaseen.
Ylistys sinulle ikuisesti.
Aamen.
(Päivän rukous Evankeliumikirjasta)
Viimeinen ilta yhdessä. Pian kaikki olisi toisin. He eivät sitä vielä käsitä. Ehkä aavistavat mutta eivät käsitä, miksi tapahtuu se mitä tapahtuu. Kohta hän on poissa. Miksi?
Hautajaiset. Menetyksen suru ja kuoleman läheisyys. Hän on poissa. Kun turvallisuuden tunne järkkyy. Kun sydän on levoton ja kaipaus kaihertaa. Silloin on rohkaisevaa kuulla lohdun sanoja. Sanoja siitä, että ei tämä ollutkaan kaiken loppu. Isän kodissa valmistetaan sijaa. Vielä saamme olla yhdessä.
Nuo päivän evankeliumin lohdun sanat ovat erityisen käytettyjä juuri hautajaisissa. Elämässä on tilanteita, jolloin niitä tarvitaan. On toivottomalta tuntuvia tilanteita ja vaikeita vaiheita. Mutta on onneksi toisenlaisiakin vaiheita. Ja kyllä tätä evankeliumitekstiä saa niissä muissakin tilanteissa lukea. Eihän koko elämä, ei kai koko kristityn tie ole kulkemista hautajaissaatossa. Ei kai kristittynä eläminen voi olla vain sitä, mistä juuri edellisessä virressä (365) lauloimme. ”Vaan vaivaa, koti-ikävää / on heillä matkallansa.” Jos näin on, on kovin ankeaa olla kristitty.
Jotenkin minun mieleeni on piirtynyt sellainen kuva, että monet ihmiset pitävät kristillistä uskoa jotenkin tylsänä. Tilaisuudet ovat kuivia, kristityt ja etenkin papit ovat niin vakavia ja synkkiä, että "ei kiitos, me etsimme ilomme jostain muualta."
Mitä te tuumaatte? Olemmeko me luterilaiset vaan niin surkeaa ja synkkämielistä sakkia? Onko meidän uskomme vain vaivaa ja taistelua ja ikävää, olkoonkin, että koti-ikävää? Mutta huomaatko, miten jo sana ikäväkin on niin ikävä sana.
En tiedä, onko näin, vai onko siinä mukana myös sellaista suomalaiseen luonteeseen kuuluvaa tunteiden ja innostumisen hillintää. Kuitenkin, tämän päivän raamatuntekstit ovat uskosta ja kristittynä elämisestä jotain aivan muuta mieltä, kuin että se olisi pelkkää murheen alla taivaltamista.
Eikö Jeesus oikein kehota ihan päinvastaista. Älköön sydämenne olko levoton. Alkutekstissä tuo ilmaus ”olla levoton” muodostetaan verbillä tarassoo. Sen muita merkityksiä ovat muun muassa ”järkyttyä”, ”vaivata”, ”pelästyä”. Edelliseen kirkkoraamattuun kohta oli käännetty: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.”
Pois siis murhe ja vaiva ja pelko, rohkaisee Jeesus. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Usko onkin se, mikä antaa sydämelle levon. Usko Jumalaan tyynnyttää vaivatun ja ikävöivän sydämen. Usko Jeesukseen tuo rauhan, vaikka elämässä olisikin sitä-sun-tätä murhetta ja ankeutta. Eihän se silloin merkitse sitä, että usko on murheen ja ankeuden lähde, joka tekee elämästä hankalaa. Pikemminkin usko on vastaus. Uskon vastaus on luottamus. Uskon vastaus on toivo. Uskon vastaus on ilo. Usko on iloinen asia.
Minun mielestäni nuo Jeesuksen sanat – ”Älköön sydämenne olko levoton” – opetuslapsille kuolemaansa edeltävänä iltana, kun heissä hyvin pian heräsi monenlaisia pelon ja epävarmuuden ja toivottomuuden tunteita; minun mielestäni ne olivat ennen kaikkea rohkaisun sanoja. Rohkaisuksi siihen tunne- ja ajatusmyrskyyn, johon he olivat matkalla. Että vaikka näyttäisi siltä, että nyt ollaan umpikujassa, kun Jeesus ristiinnaulitaan ja haudataan. Että silloinkin kun hän on poissa, silloinkin säilyisi luottamus Jumalaan. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Että niin kuin Abraham luotti Jumalan lupauksiin, niin luottakaa tekin. Uskokaa minun lupauksiini, Jeesus rohkaisee. Uskokaa, että minä teen teille asuinsijan taivaan kotiin. Uskokaa, että minä palaan ja noudan teidät luokseni. Vielä saamme olla yhdessä.
Ja eikö tämä ole rohkaisuksi myös meille. Että mekin saamme luottaa Jeesuksen lupauksiin ja Jumalan mahdollisuuksiin. Että niin kuin ei Jeesuksen hauta jäänyt hänen viimeiseksi leposijakseen, niin ei meidänkään hautamme jää meille. Eikö se anna meille rohkeutta myös iloita uskostamme, nauttia elämästämme kristittynä jo nyt, eikä vasta sitten kerran. Ehkä me luterilaiset välillä sittenkin tätä rohkaisua kaipaamme, rohkeutta iloita.
Eivätkö nuo Jeesuksen lupaukset saa meitä valitsemaan kuoleman sijasta elämän, murheen sijasta ilon, ankeuden sijasta innon ja uuden voiman. Eivätkö ne saa meitä, kuten opetuslapsia pääsiäisaamun jälkeen, sydän levollisena tai iloa kuplivana jakamaan kaikille sitä ihmeellistä ja toivorikasta ilosanomaa siitä, että synnin valta on voitettu, valheen valta on voitettu, kuoleman valta on voitettu. Meille on osoitettu oikea tie, jota kulkea; totuus, jota kuunnella; elämä, josta nauttia; elämä, jota kohti käydä.
Eikö silloin usko tuo sydämelle levon. Usko Jeesukseen, joka sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. Usko siihen, että hän on tie Isän luo. Siihen, että hänen tapansa kulkea täällä kohtaamiaan ihmisiä rakkaudella palvellen ja auttaen, ja toisaalta Jumalalle kunnian antaen ja häntä rakastaen, on meillekin sellainen tie jota kulkea. ”Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää.” Näin neuvoi ja lupasi Mooses.
Mutta uskoa siihen, että Jeesus on tie Isän luo, on myös ja erityisesti usko siihen, että hänen kulkemansa ristintie antaa meille anteeksiannon meidän mutkitteluistamme. Emme aina valitse oikeaa tietä. Emme aina kuuntele totuutta. Silloin levon meidän sydämellemme antaa usko siihen, että hänen tiensä, hänen sovitustyönsä kautta me pääsemme Isän luo, että me pääsemme taivaan kotiin.
Iloa, kiitollisuutta, rauhaa, riemua. Sitä se minusta saa aikaan. Ei juurikaan murhetta, ankeutta tai pelkoa. ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.”
Rukous.
Kristus, Herramme.
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteen avautuu yhä uusia näköaloja.
Auta meitä tämän matkan aikana,
että opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Kiitos salaisuudesta, joka säilyy,
kunnes kerran näemme sinut taivaan kodissa.
Me emme vielä voi aavistaa,
mitä kaikkea sinä olet meitä varten valmistanut.
Pidä meidät tällä tiellä
ja vie meidät kaikki perille taivaaseen.
Ylistys sinulle ikuisesti.
Aamen.
(Päivän rukous Evankeliumikirjasta)
Kommentit