sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Kristityn vaelluksesta

Saarna 9.1.2011
1. sunnuntai loppiaisesta

Kasteen lahja

Ps. 89:19–22,27–30; Jes. 61:1-3; Ap.t.8:26–40; Joh. 1: 29–34

Mitä kaste sinulle merkitsee?

Jotta tällaisen kysymyksen voi täältä saarnatuolista esittää, on ensin pysähdyttävä ja kysyttävä itseltään, mitä kaste minulle merkitsee. Siksi kutsun sinut mukaan jakamaan muutama etappi omasta kristityn vaelluksestani.

Kaikki alkoi, kun vanhempani toivat minut kasteelle ollessani pieni lapsi. 15-vuotiaana menin rippikouluun, minut konfirmoitiin ja minusta tuli seurakunnan itsenäinen jäsen. Tuttu polku monelle. Olin mukana seurakunnan nuorten toiminnassa, kuten isosena rippileireillä. En kuitenkaan kokenut, että usko olisi mitenkään korostunut elämässäni. Pidin siitä, että seurakuntanuorissa sain kuulua joukkoon, jossa sai turvallisesti olla oma itsensä.

Sitten täytin 17, tie teki mutkan, kun lähdin vaihto-oppilasvuodeksi Yhdysvaltoihin. Siellä jouduin käymään läpi suhdettani omaan uskooni ja omaan kasteeseeni ensimmäisen kerran toden teolla. Isäntäperheeni oli näet hyvin harrasta väkeä. Isä, äiti ja kaksi veljeä olivat niin aktiivisia seurakunnassaan, he harjoittivat uskoaan niin ahkerasti etten ollut moiseen tottunut. Uskosta puhuttiin niin avoimesti, puhuttiin niin toistuvasti Jeesuksesta Vapahtajana, että minua alkoi arveluttaa, onko tässä uskossa kyse lainkaan samasta Jumalasta kuin täällä kotisuomen kirkossa.

Kului pari kuukautta, että kulttuurishokki iski tosissaan. Monena iltana jouduin itkemään itseäni uneen ahdistuksessa myös siitä, kelpaako minun uskoni, onko se usko johon minut on kastettu, onko se kyllin hyvä tai onko se edes oikea. Onko tämä Jeesus, josta siellä kerrottiin, sama Jeesus, josta olen täällä kotona kuullut. Olin vähän kuin tuo Filippoksen kohtaama hoviherra, joka ei oikein tiennyt, ”kenestä profeetta puhuu, itsestäänkö vai jostakin toisesta?”

Eräänä iltana sitten polvistuin sänkyni viereen ja etsin käsiini Lutherin Vähä Katekismuksen. Näin jälkeenpäin tuntuu melkoiselta johdatukselta, että olin edes ottanut tuon äitini rippikoulun ajoilta peräisin olevan kirjasen mukaan. Mutta sitä siinä lukiessani ymmärsin, että niinhän siinä tutussa kotikirkon uskossakin se on Jeesuksen sovitustyö, jonka ansiosta me voimme pelastua.

En enää muista tarkalleen sitä katekismuksen kohtaa, joka avasi silmäni ja antoi sydämelleni rauhan, mutta se saattoi hyvin olla Lutherin toisen uskonkohdan selityksestä: ”Hän [Jeesus Kristus] on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen.”

Mitä kaste minulle siis merkitsi? Tuon vaihto-oppilasvuoden aikana Jumala tuli elämässäni läheisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Sama Jumala, joka oli minut lapsekseen jo kasteessa nimeltä kutsunut, tuli uudessa ympäristössä, vieraalla kielellä, vieraalla maalla kaukana, ennestään tuntemattomien ihmisten kautta lähelle. Kasteen lahja, jonka olin parikuisena saanut, ei ollut vanhentunut, sen ”parasta ennen” -päiväys ei ollut vielä mennyt umpeen. Sen sain avata silloinkin, sen saan avata edelleen yhä uudelleen.

Mutta tuohon silmien aukenemiseen ja uskon kysymysten äärelle antautumiseen liittyi myös kipua. Kaste on suuri lahja. Se on ilon ja kiitoksen aihe, se on juhlan paikka. Mutta kastettuna elämiseen liittyy myös kipua. Jeesukselle kaste merkitsi hänen kärsimystiensä alkua. Kun Johannes kastoi Jeesuksen, alkoi siitä Vapahtajan julkinen toiminta, tie joka vei lopulta Golgatalle, ristille, ristinkuolemaan. Siksi hän on Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Jeesus kärsi ja kuoli, jotta me saisimme anteeksi, jotta me saisimme iankaikkisen elämän. Jotta me kasteessa tulisimme hänen omikseen.

Tarina kertoo irlantilaisesta Munsterin kuningas Aenguksesta, joka 400-luvun puolivälissä meni Pyhän Patrikin kastettavaksi. Kastetoimituksen aikana Pyhä Patrik nojasi sauvaansa, jossa oli teräväksi teroitettu kärki, ja huomaamattaan, vahingossa lävisti sillä kuninkaan jalkaterän. Kun toimitus oli päättynyt, Pyhä Patrik katsoi alas, huomasi veren kuninkaan jaloissa, ymmärsi mitä oli tehnyt ja pyysi kuningasta antamaan anteeksi. ”Miksi kärsit tämän kivun hiljaa, etkä sanonut mitään?” pyhimys halusi tietää. Tähän kuningas Aengus vastasi: ”Minä luulin, että se kuuluu toimituksen kulkuun.” Kuningas ajatteli, että ehkä sen oli tarkoitus muistuttaa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Jos Herramme kaste oli hänen kärsimystiensä, hänen ristille vievän tiensä alussa, minkä alussa oma kasteemme on? Ei kai meitäkin viedä ristille? Ei. Kastettuna elämisen kipu tulee muualta. Jeesus antoi jo oman henkensä, jotta me saisimme elää. Jumalan Karitsa sovitti meidän syntimme, jottemme me joutuisi uhriksi.

Tai kuten eräs neljäsluokkalainen osasi hienosti kuvata kasteen merkitystä. Hän sanoi: ”Kaste on kuin bussikortti, josta ei raha lopu. Kaikki matkat etukäteen maksettu.”

Ehkä meidän kipumme on elää kastettuna samaan aikaan syntisenä ja armahdettuna. Ehkä meidän kipumme on tunnustaa kerta toisensa jälkeen, että tarvitsemme kasteen lahjaa, tarvitsemme armoa, jonka Vapahtaja meille on ansainnut.

Ehkä meidän kipumme on kasteesta lähtien elää kristittyinä tässä maailmassa. Koko kristityn elämämme on täynnä houkutuksia ja koettelemuksia, lukemattomia tienhaaroja, joissa mieli tekisi hypätä pois reitiltä, joka on tie, totuus ja elämä. Sillä Jeesuksen seuraaminen ei ole aina helppoa. Se on meidän kärsimystiemme, että otamme ristimme ja kuljemme Vapahtajan askelissa. Toimimme oikein vaikka se saisi osakseen vastustusta. Teemme rakkauden tekoja, vaikka saisimme kiitokseksi vain kylmän torjunnan.

Mutta Kristus itse kulkee tällä matkalla meidän kanssamme, kun seuraamme häntä. Hän on se, Herran voideltu, joka tuli keskellemme ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, lohduttamaan kaikkia murheellisia” kuten Jesaja ennusti.

Meidät murheelliset, paljossa köyhät, mieleltämme murtuneet, erilaisten kahleiden sitomat on Kristus kutsunut nimeltä omakseen. Lunastamikseen. Seuraajikseen. Jotta mekin tällä tiellämme ilmoittaisimme rakkauden sanoin ja rakkauden teoin hyvää sanomaa maailman pelastajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, niille, jotka sitä hyvää sanomaa tarvitsevat ja sen perään kaipaavat. Niille, jotka etiopialaisen hoviherran tavoin huokailevat: ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.”

Tähän tehtävään ja koko kristittynä elämiseen me olemme saaneet kasteessa lahjaksi ja varustukseksi Pyhän Hengen. Pyhä Henki opastaa meitä, kuinka seurata Jeesusta, kuinka elää kastettuna. Hän lohduttaa meitä, kun tulemme torjutuiksi ja olemme lannistua. Puolustaa meitä, kun kohtaamme vastustusta. Pyhä Henki vetää meitä lähelleen, kun kipuilemme uskon kysymysten kanssa. Hän auttaa meitä ymmärtämään, auttaa meitä uskomaan, muistuttaa meitä kerta toisensa jälkeen, että me saamme anteeksi. Pyhä Henki auttaa meitä pysymään uskossamme Jeesukseen kunnes kerran pääsemme perille Isän luo, sinne minne Jumalan lapset kaipaavat. Senkin, perille pääsemisen toivon, me olemme saaneet kasteessa lahjaksi. Sekin matka on jo etukäteen maksettu.

Rukous

Armollinen Jumala.
Sinä tunnet meidät nimeltä
ja puhuttelet jokaista henkilökohtaisesti.
Sinä olet myös kutsunut meidät elämään
yhdessä, perheesi jäseninä.
Vie meidät yhteen muiden sinua etsivien kanssa,
jotta voimme rohkaista toisiamme
uskon kilvoituksessa, kristityn vaelluksella.
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Aamen

lauantai 1. tammikuuta 2011

uuden vuoden mitaton

lapsuudenkotona on ikkuna kuurassa.
ulkona pakkasta ja sininen hetki.
kuin hetki oli tämäkin vuosi,
joka loppui toki aivan ajallaan.

lapsena oltaisiin tänään kahlattu
hangesta eilisen raketteja.
lapsena, kun vähempi riitti.

aikuisena sitä miettii aikaa ja sen arvoa.
paljonko vuosi painaa.
paljonko vuodet hartioita.

ulkona yhä on sama piha
samat puut ja naapuritkin.
kaiken yllä vielä sama taivas.
tuon taivaan alla me muutumme.

ja koetamme muuttaa kaiken,
peittää ajan kulumat
kuin lumen puhtaudella.
mutta siihen ei luova kätemme pysty.