maanantai 30. marraskuuta 2009

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat

Saarna talvisodan alkamisen 70-vuotismuistojumalanpalveluksessa
Kaupunginkirkko 30.11.2009

Matt. 21:1-9

Joku on joskus sanonut, että rauha ei ole sellaista elämää, josta vastoinkäymiset ja taistelut puuttuvat, vaan sellaista elämää, jossa Jumala on läsnä.

Tänään muistamme 70 vuotta sitten alkaneita tapahtumia. Marraskuun 30. 1939 alkoi kansamme 105 päivää kestänyt puolustautuminen Neuvostoliiton hyökkäyksiä vastaan. Siitä alkoi maamme osalta sotien ajanjakso, jota kesti jatkosodan ja Lapin sodan taisteluissa aina vuoden -45 huhtikuuhun saakka.

Talvisodan syttyminen toi arkisen ja turvallisen elämän keskelle pelkoa, turvattomuutta ja kuolemaa. Me, jotka saamme nyt tänään elää ja asua turvallisessa ja vapaassa maassa, muistamme niitä urheita miehiä ja naisia, jotka antoivat oman elämänsä uhriksi maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Meidän vapautemme, meidän itsenäisyytemme puolesta.

Heidän uhrinsa rohkaisee tänään meitä vaalimaan maatamme ja yhteiskuntaamme niin, ettei sen tarvitsisi koskaan enää kohdata samanlaista kohtaloa kuin 70 vuotta sitten. Sillä tavoin voimme kantaa vastuumme tästä maasta, joka on meille annettu. Sen luonnosta, sen asukkaista, sen tulevaisuudesta. Tuo vastuu on osa sitä hintaa, joka maamme itsenäisyydestä on kerran kalliisti jouduttu maksamaan.

Me olemme kokoontuneet tänään kirkkoon, yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tässä alttarin äärellä, Jumalan kasvojen edessä meitä muistutetaan siitä, että viime kädessä elämämme on Jumalan johdatuksen varassa. Elämämme on Jumalan käsissä.

Sillä kenen muun puoleen kansamme olisi talvisodan syövereissä kääntynyt? Ketä muuta tulitusten keskellä taistelleet miehet olisivat hädässään rukoilleet? Kehen muuhun laittaneet toivonsa ne, jotka kotirintamalla ikävöivät ja pelkäsivät läheistensä puolesta?

Sama Jumala on yhtä kanssamme. Samaan Jumalaan, johon isämme ja äitimme ovat turvautuneet, voimme mekin tänään turvautua, häntä rukoilla, häneen laittaa toivomme.

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat, vaan elämää, jossa Jumala on läsnä.


Meidän Jumalamme on rauhan Jumala. Hänen läsnäolonsa elämässämme antaa meille rauhan. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi julistaa sekin meille rauhaa. Jeesus ratsastaa Jerusalemiin ja ihmiset ottavat hänet vastaan kuninkaana. He huutavat: "Hoosianna!", "Herra, auta!". Hekin turvautuvat hänen apuunsa.

Jeesus on rauhan ruhtinas. Hän ratsastaa Jerusalemiin tullakseen tuomituksi ja naulituksi ristille. Me odotamme joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Jeesus syntyi veljeksemme, tehdäkseen rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Sovittaakseen kaiken, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme.

Adventin ilosanoma on siis rauhan ja rakkauden sanoma. Rakastavan Jumalan kohtaamisesta syntyy rauha, olipa elämämme minkälaisten myllerrysten, vastoinkäymisten tai taisteluiden keskellä tahansa. Jeesus lähestyy meitäkin lempeästi ja pyytää, että ottaisimme hänet elämäämme. Rauha, jonka hän antaa, saa meissä aikaan rauhaa ja sovintoa. Sellaista rauhaa ja sovintoa, jota maailma kipeästi kaipaa. Kun Jeesus antaa rauhansa meille, hän antaa samalla tehtävän ja vastuun viedä sitä eteenpäin. Kaikille biille, jotka tänään ovat sodassa. Kaikille niille, jotka tänään ovat rakkautta vailla.

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat, vaan elämää, jossa Jumala on läsnä.

Häneen saamme luottaa tänään, kun muistamme talvisodan alkamista. Häneen laittaa toivomme tänä adventin aikana. Hänen kanssaan kulkea elämämme jokaisena päivänä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Tuomiosunnuntain saarna 22.11.2009

Saarna Lohikosken kirkossa 22.11.2009 klo 12

Dan. 12:1-3; Ilm. 20:11-21:1; Matt. 25:31-46

Saarna


Kerran joukko nuoria järjesti bileet. Eikä mitkä tahansa bileet, vaan punaviinimarjamehubileet. Punaviinimarja-mehubileisiin olivat kaikki tervetulleita. Ainoa pääsyvaatimus bileisiin oli se, että toi mukanaan punaviinimarjamehua. Lasillisen, mukillisen, edes tilkkasen. Kunhan toi oman osuutensa punaviinimarja-mehua. Olohuoneessa oli nimittäin erityinen suuri lasikulho, johon jokainen punaviinimarjamehubileisiin saapuja voisi käydä kaatamassa mukanaan tuomansa punaviinimarjamehun. Kulho oli peitetty liinalla ja tarkoitus oli, että myöhemmin illalla liina vetäistiin pois ja ihasteltiin punaviinimarjamehua. Olivathan ne punaviini-marjamehubileet.

Vieraita tuli paljon ja punaviinimarjamehubileet pääsivät alkamaan. Sitten koitti myös se hetki, jolloin punaviinimarjamehukulho paljastettaisiin. Bileiden järjestäjät asettuivat kulhon ympärille. Vieraat odottivat jännittyneinä. Lopulta liina vedettiin pois. Syvä hiljaisuus täytti huoneen. Kulho oli tyhjä. Kukaan niistä, jotka olivat tullut punaviinimarjamehubileisiin, ei ollut tuonut mukanaan punaviinimarjamehua. Jokainen oli luottanut siihen, että kyllä joku toinen varmasti tuo mehua kulhoon. Ei sitä huomaisi, jos minä jättäisin tuomatta. Ei sitä huomaisi.

Kuulostaako tutulta. Niin helposti me välttelemme vastuutamme, vastuuta, joka meille kuuluu, vastuuta toisista ihmisistä, siitä tulevatko lähimmäisemme autetuiksi. Niin usein ajattelemme, että eihän yksi ihminen voi maailmaa muuttaa. Mutta jos kaikki ajattelisivat niin, olisi kulho lopulta tyhjillään. Ketään ei autettaisi.

Päivän evankeliumi kertoo toisenlaisista bileistä. Bileistä, jotka alkavat, kun maailma ja tämä aika päättyvät. Niiden bileiden isäntänä on Jeesus, jolle on annettu valta hallita ihmisten iankaikkisuutta. Toiset saavat kutsun iankaikkiseen elämään, toiset iankaikkiseen rangaistukseen. Toisille tarjotaan hyviä bileitä, iankaikkisia juhlia taivaassa. Toiset ohjataan pois hänen luotaan, kadotukseen, joka merkitsee iankaikkista eroa Jumalasta ja toisista ihmisistä. Ne ovat surkeat bileet, joista on juhlatunnelma kaukana.

Evankeliumin kertomus antaa ymmärtää, että ratkaisevana tekijänä sille, kumpaan joukkoon Jeesus meidät ihmiset erottaa, ovat meidän tekomme. Se, olemmeko auttaneet toisia ihmisiä, vai kulkeneet heidän ohitseen auttamatta. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” sanoo Jeesus. Siitä, miten toisiamme kohtelemme, olemme viime kädessä vastuussa Jeesukselle itselleen.

Mutta hetkinen. Tarkoittaako Jeesus, että me voimme hyvillä teoilla ja elämällä oikein suhteessa toisiimme, lunastaa pääsylipun taivaan juhlaan? Mutta eikö teille nuorille ole rippikoulussa opetettu, ja te rippikoululaiset tulette oppimaan, ja vanhemmillekin asia taitaa jo olla tuttu, että omin voimin tai omin teoin emme voi pelastua, emme päästä taivaaseen. Että ainoa tie ja ainoa pääsylippu taivaan kotiin, on Jeesus. Että ratkaisevaa on se, uskommeko Jeesukseen syntiemme sovittajana, että yksin Jumalan armosta saamme anteeksi ja pääsemme iankaikkiseen elämään. Se on nimittäin rippikoulun tärkein opetus.

Eli mikä lopulta ratkaisee viimeisellä tuomiolla: se olemmeko tehneet oikeita tekoja vai se, olemmeko uskoneet Jeesukseen?

Voisiko olla niin, että nuo vaihtoehdot eivät ole erillisiä, että ne eivät sulje toisiaan pois. Voisiko olla niin, että jollain tapaa molemmat ratkaisevat.

Mehän tiedämme, että aina emme kovista pyrkimyksistäkään huolimatta kykene elämään oikein, auttamaan aina sitä, joka apuamme kaipaa, emme aina valitse elämässämme oikeita polkuja. Teemme virheitä, kompastelemme elämän polulla, kaadummekin. Siksi on lohdullista, että tässäkin messussa olemme saaneet tunnustaa virheemme ja syntimme Jumalalle ja saaneet vakuutuksen siitä, että Jumala rakkaudessaan antaa ne anteeksi.

Anteeksisaaminen on rakkauden saamista. Kun saamme ottaa vastaan rakkautta, poika- tai tyttöystävältä, puolisolta, ystävältä, lapseltamme, isältämme, äidiltämme, Jumalaltamme, saa se myös meissä aikaan rakkautta ja halua jakaa sitä eteenpäin.

Rakkaus synnyttää rakkautta. Rakkaus näkyy rakkauden tekoina. Ja rakkauden teoistahan Jeesus nimenomaan puhuu: ”te annoitte minulle ruokaa...te annoitte minulle juotavaa....te otitte minut luoksenne....te vaatetitte minut...te kävitte minua katsomassa....te tulitte minun luokseni.”

Eivät hyvät teot sinänsä ratkaise viimeistä tuomiota meidän eduksemme. Mutta ehkä ratkaisevaa on se, kun hyvät ja oikeat, rakkauden tekomme ovat eräänlainen hedelmä uskostamme Jeesukseen. Se, että meillä on yhteys Jeesukseen, saa meissä aikaan rakkauden tekoja. Usko Jumalaan, joka rakkaudessaan on antanut Jeesuksen kuolla syntiemme vuoksi, näkyy tai tulisi näkyä omassa elämässämme tekoina, jotka tekevät lähimmäiselle hyvää. Rakkautemme voi pulputa ainoastaan hänestä, joka on rakkauden lähde, Jumalasta.

Meitä jokaista kutsutaan tänään. Meitä kutsutaan elämään yhteydessä Jeesukseen. Jeesus kutsuu omiaan Isänsä siunaamiksi: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat.” Jumalan siunaus on parasta, mitä me ihmiset voimme täällä toivoa. Jumalan siunausta on se, että löydämme Jeesuksen elämäämme, olemme sitten nuoria tai vanhoja, onpa rippikoulumme edessäpäin tai kaukana takana, onpa kasteestamme kulunut viikko tai vuosikymmeniä.

Sillä kun Jeesus aikojen lopussa kokoaa kaikki ihmiset, elävät ja kuolleet eteensä, joudumme kysymään: tunnistaako hän minut. Tunnistaako Jeesus minut omakseen?

Silloin toivoisin, että kun Jeesus tarkistaa minun punaviinimarjamehumukini, niin siellä olisi mehua. Ei niin että se mehu olisi omista ansioistani ja pyrkimyksistäni puristettua, vaan että se olisi lähtöisin siitä armon ja rakkauden hedelmäpuusta, johon minut on kasteessani liitetty. Että minä Jeesuksen omaksi kastettu olisin saanut kasvaa ja kypsyä uskossa Jeesukseen ja niin elämäni olisi synnyttänyt hyviä, oikeita, rakkauden tekoja.

Voimme olla yhteydessä Vapahtajaamme rukouksessa, rukouksen avulla. Rukous yhdistää, lujittaa ystävyyttämme Jeesukseen. Rukouksessa voimme aina tuomionpelossammekin paeta parhaaseen turvapaikkaan. Se on Jumalan armahtava rakkaus. Se on luottamus siihen, että Jeesus on ristillään jo kärsinyt meille kuuluneen tuomion meidän puolestamme. Se on tuomiosunnuntain ilosanoma.

Rukoilkaamme:

”Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,
suo usko ja rakkaus!”
Kiitos Jeesus, että kuolit ristillä syntieni tähden.
Pidä minusta lujasti kiinni,
jotta eläisin yhteydessä sinuun.
Ylistys sinulle, Vapahtaja.
Sinun nimessäsi.

Aamen.

kuusamoon!

laulu työtovereilleni outille ja teesalle ja heidän kuusamokaipuulleen:

---

välillä mua ahdistaa,
tämä mustan harmaa maa
kaipaan jotain parempaa
jotain kaunista, rauhaisaa
tahtoisin täältä pois
paikkaa jossa vois
mun sielu levähtää
ja sydän hengittää

mä lähden, joo mä lähden

minä lähden kuusamoon
pakkaa kamat laatikkoon
laitan poppia radioon
joo mä lähden kuusamoon!
siellä aina vapaa oon
siellä katson nuotioon
lähtisitkö mun kainaloon
lähde kanssain kuusamoon!

tämän päätölsen kun tein
rauhan sain mielellein
enää ei tartte kiiruhtaa
eikä mitään suorittaa
suoriudun vain täältä pois
paikkaan jossa ois
elämä niin ihanaa
muualla sitä ei voi

aavistaa, ei voi kuvitellakaan

minä lähden kuusamoon
pakkaa kamat laatikkoon
laitan poppia radioon
joo mä lähden kuusamoon!
siellä aina vapaa oon
siellä katson nuotioon
lähtisitkö mun kainaloon
lähde kanssain kuusamoon!

---

verse: | hm | g | a | d a |
pre-chorus: | g | a | g | a |
chorus: | d | g | hm | a |