sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Tuttu tuomari & pelolle potkut

Saarna 20.11.2016
Tuomiosunnuntai (Kristuksen kuninkuuden sunnuntai)

Dan. 7:9-10,13-14; 2.Tess. 1:3-10;
Matt. 25:31-46

Minä en ole erityisen poliittinen ihminen. En pidä poliittisia saarnoja. Siksi otan riskin, kun vedän tähän mukaan poliittisen hahmon. Donald Trump. Mitä ajatuksia Donald Trump sinussa herättää?

Minulle Trump tuli aikoinaan tutuksi sanoistaan: You’re fired! Tiukka bisnesmies, Diili-ohjelman potkujen antaja, mielipiteiden jakaja. Ja nyt, Yhdysvaltain presidentti. 

Tämä ei ole paikka arvostella tai puolustella ketään. Mutta on tärkeää todeta, että Donald Trumpista ollaan montaa mieltä. Ja media toki hoitaa mielipiteiden synnytyksessä oman kätilön roolinsa. Tapaus Trump on hyvä esimerkki siitä, kuinka sanomiset ja kannanotot ovat jakaneet maailmaa, niin Amerikassa kuin muuallakin, kahteen leiriin. Meihin ja muihin, näihin ja noihin, ehkei kuitenkaan vuohiin ja lampaisiin.

Mutta lopulta Trump on vain esimerkki. Esimerkki siitä, kuinka ihmiset osaavat lokeroida ja jakautua. Ilman, että presidenttiehdokas antaisi virikkeitä. On kuin jokaisessa ihmisessä asuisi pieni sormeaan heristävä trump, joka näyttää ovea, antaa potkut, heittää ulos porukasta. You’re fired! On niin helppoa ottaa mukaan tai sulkea joukosta jonkin sopivan tai sopimattoman ominaisuuden perusteella. Varallisuuden, uskonnon, ihonvärin tai kansallisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen, arvovallan tai mielipiteiden perusteella. Monelle se on tuttua.

Moni tietää, mitä on joutua ulkopuolelle. Saada potkut työstä. Jäädä vaille arvostusta. Pudota tyhjän päälle. Moni tietää, mitä on kun ei oteta mukaan kaveriporukkaan. Ettei kelpaakaan yhdeksi muiden joukossa. Vaan joutuu kiusatuksi, naljailun ja piikittelyn kohteeksi. Moni tietää, mitä on arkailla oman itsensä ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Kun ei uskalla olla oma itsensä, kun pelottaa, mitä muut ajattelevat. Että jos ne sanovatkin kipeät sanat: You’re fired!

On monenlaisia tuomioita. Jo tämän elämän aikana on monenlaisia tuomioita. Ja on myös monenlaisia tuomareita. Tuomiosunnuntain evankeliumi voi siksi tuntua herkästi vaikealta. Herättää pelkoa miettiä, kenen joukoissa sitä sitten seisoo. Mihin joukkoon sitä tulee lokeroiduksi? Millä perusteella minut tuomitaan? Mistä ulos minut tuomitaan?

Herättää pelkoa, jos on altis arvioimaan itseään omilla mittareilla tai toisten asteikoilla. Kun joutuu elämässä muutenkin olemaan varpaillaan, ettei vain saisi potkuja siitä jostain kivasta porukasta.

Kun pelko tulee väliin, on parempi kääntää katse pois pelon lähteestä. On parempi etsiä turvaa tutusta, omasta, luotettavasta. Kun tuomarina istuu joku vieras, jonka sanat kuulostavat uhkauksilta, löytyy toivo toisaalta.

Minun oli saarnaa kirjoittaessa pakko laittaa sivun yläreunaan muistutukseksi tämä lause: VAIN KRISTUKSELLA ON VALTA TUOMITA. Tämä siksi, etten vain lähtisi itse tuomitsemaan. Tai etten laittaisi tuomiota kenenkään toisen suuhun. Siksi, että se on meille ihmisille niin valtavan luontevaa. Jaotella meihin ja muihin tai lausua kärkeväkin näkemys jostain toisesta.

Vain Kristuksella on valta tuomita. Ja siinä on se meidän turvamme. Siinä on pelon pois pyyhkäisevä vapaus. Voin kuunnella evankeliumia vailla turhaa pelkoa. Saan keskittyä siihen, että sehän on Kristus, joka istuu valtaistuimella, kokoaa ihmiset eteensä, erottelee heidät ja lausuu tuomion. Se on Kristus, eikä kukaan muu. Hän on aivan toisen luokan hallitsija kuin kukaan tämän maailman valtiaista koskaan.

Hän ei ole vieras. Me tiedämme hänestä jo entuudestaan. Koko kirkkovuosi on menty hänen tahdissaan. Me tunnemme hänet. Olemme kuulleet hänestä paljon. Tunnemme hänen sanansa ja lausuntonsa, tunnemme hänen tekonsa, tunnemme hänen asenteensa meitä kohtaan. Vapauttavat sanat, hyvät teot, rakkauden asenteen.

Se on Jeesus, joka istuu valtaistuimella. Kuningas on hän. Hän on kuningas. Sama Jeesus, joka adventtina ratsasti Jerusalemiin. Nöyrä kuningas, rauhan asialla, hänet otettiin iloiten vastaan, hurrattiin ja huudettiin hoosiannaa. Se on sama Jeesus, joulun kuningas, jonka syntymän tähti ilmoitti. Kuningas, joka sai Herodeksen paniikin partaalle, mutta jonka seimen äärelle itämaan kuninkaat polvistuivat kiittämään Jumalaa. Se on sama Jeesus, pääsiäisen kuningas, joka puettiin orjantappurakruunuun ja nostettiin - ei vielä valtaistuimelle vaan - ristinpuuhun. Sama kuningas, jolla on suurin valta, valta joka paljastui tyhjän haudan aamuna, valta kuolemankin yli. Hän on kuningas, joka sitten korotettiin ylös taivaisiin ja jolta hän aikojen lopussa lausuu ”tulkaa minun luokseni”, mutta myös ”menkää minun luotani.”

Jeesus on kuningas, hänellä on valta. Mutta hän ei jää etäiseksi hallitsijaksi palatsinsa paksujen seinien taakse. Hän tuntee kansansa. Hän tuntee meidät ja meidän tekomme. Hän erottelee kuin lampaat vuohista. Hän on kuningas mutta hän on myös paimen. Kuningas, joka lausuu tuomion, on myös paimen, joka pitää huolta laumastaan.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo itsestään: 

”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.” (Joh. 10:14-15)

"Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä.” (Joh. 10:1-5)

Tuomiosunnuntai päättää kirkkovuoden. Lopussa on hyvä katsoa taaksepäin: kenen seurassa on tämä vuodenkierto kuljettu? Kehen ollaan tutustuttu, kun on Jeesukseen tutustuttu? Mutta katsomme myös eteenpäin, kohti adventtia ja uutta. Tuomiosunnuntain ja adventin kysymys meille on oikeastaan sama: Seuraammeko paimenta vai kuljemmeko omia teitämme? Kuuntelemmeko kuningasta vai teemmekö niin kuin itse päätämme?

Kuningas sanoo: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.”

Puhuja on meille tuttu, hän on turvallinen, hän on luotettava, hän pitää huolta. Hän ei ole kylmä tai kova tai etäinen, joka lausuu mielipiteitään vailla ymmärrystä siitä, mitä on todellinen elämä, ulkopuolelle jääminen, suojattomuus, nälkä ja jano, kylmyys ja piittaamattomuus, se kun ketään ei kiinnosta. Päinvastoin, hän on ystävä, yksi meistä, lihaa ja verta, jossa Jumala astui ihmisen osaan. Hän jakaa meidän kärsimyksemme ja todellisuutemme, meidän elämämme kovuuden. Hän tuntee piikit otsallaan ja vainon sisimmässään, hylätyksi tulemisen ja sen, mitä on saada potkut. Ei tarvitse pelätä. Hän tuntee meidät, niin kuin paimen tuntee lauman. Hän on kuningas, joka välittää kansastaan.

Silti hän on hallitsija. Vaikka hyvä ja rakastava, ja ehkä juuri siksi, hänkin on hallitsija, joka delegoi vastuuta, jakaa tehtäviä, antaa työtä hoitaa valtakuntaansa. Hän on hyvä ja hän rakastaa. Ja sitä on meidänkin tehtävä. Jakaa hyvyyttä ja rakkautta eteenpäin.

Ruokkia, ravita, pitää jokaisesta huolta, tehdä työtä että rikkaus menisi tasan.
Antaa janoiselle juotavaa, varjella puhdasta vettä, rakentaa kaivoja kuivien maiden kyliin, opetella tyytymään siihen mitä meillä jo on. 

Ja vielä vaatettaa ne, joilla ei ole tarpeeksi yllään, lämmittää yksinäistä, täyttää joulupadat ja yhteisvastuulippaat. Tarjota sopivanlaista suojaa niille, joilla ei ole kotia tai muuten turvallista. Jotka elävät länsimaisen hyvinvointivaltion reunamilla. 

Ja vielä meille jaettu vastuu on käydä katsomassa vankeudessa viruvaaa, sairaana makaavaa, lohtua tai huomiota tai ystävää vaille jäänyttä. Ja ottaa jokainen mukaan porukkaan. Osoittaa kiinnostusta pois potkittuja kohtaan. Laittaa oma elämä likoon. Jotta toisella olisi edes vähän parempi kuin mitä hänellä nyt on.

Ehkä sitten mekin voimme joskus kuulla, vaikka edes vähän sinnepäin, nuo kauniit ja mieltä ylentävät tessalonikalaiskirjeen sanat: ”Meidän tulee aina kiittää Jumalaa teidän vuoksenne, veljet. Siihen on täysi syy, koska teidän uskonne kasvaa kasvamistaan ja koska rakkaus toisianne kohtaan yhä lisääntyy teissä kaikissa.”

Usko kasvaa ja rakkaus lisääntyy. Silloin pelko väistyy. Mutta kuinka muuten rakkaus lisääntyy kuin laumassa elämällä. Toisiin tutustumalla. Silmät avaamalla. Piittaamalla toisista. Ja myös oman haavoittuvuuden myöntämällä, omankin avuntarpeen tunnustamalla. 

Joukossa rakkaus lisääntyy. Pysytään porukassa. Paimenen ohjauksessa. Hän on hyvä, hän antaa henkensäkin lauman puolesta. Siitä armosta, jonka Kristus meille antaa, siitä vapaudesta, jonka hän ristinkuolemallaan meille tuo, siitä me teemme hyvää, siitä me rakastamme, siitä me ohitamme pelon ja kuljemme hänen seurassaan tämän päivän, huomisen, ja kaikkien päivien loppuun asti, kunnes kerran meidät kutsutaan koolle hänen eteensä. Sen armon varassa me silloinkin olemme. Vain Kristuksella on valta tuomita. Vain Kristus on meille pelastavan armonkin antanut.


Silloin ja nyt antaa armo pelolle potkut. Aamen.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Saan kysellä, saan kasvaa

Saarna 6.11.2016
Rippikoulusunnuntai. Kuolemasta elämään.
Saarn. 3:1-11; 1. Kor. 15:35-44; Matt. 9:18-26

Kaikella on aikansa. Tämä on hieno päivä. Tämä on alku. Alku on upea juttu. Se on mahdollisuuksien asia, jotain mihin liittyy paljon hyvää. Ja kuitenkin alku on tässäkin tapauksessa vain jatkoa jollekin. Uusi alku on jonkin vanhan lopun jatko-osa.

Rippikoulu on jatkoa kasteelle. Jatkoa lapsuudelle ja alkaneelle nuoruudelle. Jatkoa yhteisille kasvun vuosille. Mutta kuitenkin se on oma alkunsa, kun rippikoulu alkaa.

Uskallan luvata, että rippikoulu antaa paljon. Ei ehkä ihan Nobelin palkintoa, mutta paljon kuitenkin. Voi ottaa silti vinkin Nobelin fysiikanpalkinnon saaneelta Isidor Rabilta, joka kertoo, että hänen äitinsä kysyi häneltä aina koulun jälkeen, ei sitä oliko poika oppinut jotain uutta, vaan että oliko tämä kysynyt päivän aikana hyviä kysymyksiä. Rabi sanoo, että ”tekemällä hyviä kysymyksiä hänestä tuli tiedemies.”

Kysymyksissä on voimaa. Lapsi kysyy vanhemmaltaan saadakseen apua ja selviytyäkseen eteenpäin, hän kysyy oppiakseen, tai hän kysyy koska ei vaan tiedä. Vanhempi kysyy lapselta, tietääkseen mitä tälle kuuluu ja tunteakseen lapsensa maailman, hän kysyy koska rakastaa ja välittää.

Kysymykset laittavat etsimään suuntaa, ne pitävät liikkeellä. Vastaus sen sijaan voi pysäyttää ja pitää paikoillaan. Vastauksen etsiminen, siis kysely, pitää elämää yllä, liikettä yllä, mielenkiintoa yllä.

Uskokin on sellaista etsimistä ja kyselemistä. Uskossa on ja siinä pitääkin olla tilaa kyselemiselle. Liian varma usko on jumiutunutta, pysähtynyttä, kuollutta. Rippikoulussakin saa ja pitää olla mahdollisuus kysellä. Se on yhdessä kyselemistä, ihmettelyä, matkalla olemista. Tie valmis on, voin löytää sen. Mutta se tie on kuljettava kuitenkin. Aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on kysyä, aika on saada vastaus. Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään.

Kysymyksissä on siis eteenpäin vievää voimaa. Siksi me kuljemme päivän evankeliuminkin läpi kysymysten kautta. Kysymme kolme kysymystä: Ketä, miten ja miksi.

Ensimmäinen kysymys on: Ketä? Ketä Jeesus auttaa?
Ihan ensimmäiseksi Jeesus auttaa isää. Isää, joka pyytää apua. Jeesus kuulee häntä. Hän lähtee miehen mukaan. Toiseksi Jeesus auttaa naista, joka on ollut pitkään sairauden riesaama. Sairaus rajoittaa. Sairaus eristää ihmisistä. Nainenkin oli luultavasti joutunut sairauden takia ihmisistä eristyksiin, syrjään, yksin. Jeesus auttaa häntä, Jeesus parantaa hänet. Viimeiseksi Jeesus auttaa tyttöä, toisissa evankeliumeissa kerrotaan myös hänen ikänsä, 12 vuotta. Jeesus tulee apuun, kun 12-vuotias tyttö on kuollut. Jeesus tarttuu kädestä, tyttö nousee ja herää eloon. Jeesus antaa isälle lapsen takaisin.

Toinen kysymys: Miten? Miten Jeesus auttaa?
Sekä naisen että tytön tapauksessa usko on se, mikä tuo avun. Usko Jeesukseen, luottamus siihen, että hän voisi auttaa. Että tilanteesta riippumatta Jeesuksella olisi sellainen voima, että siitä olisi apua. Luottaminen Jeesukseen tuo avun naiselle, tytölle ja isälle. Usko pelastaa heidät.

Usko on kyselemistä. Usko on kysymistä ja pyytämistä. Apua tarvitseva joutuu pyytämään ja kysymään apua eri paikoista. Mikä auttaisi? Mistä saisin vastauksen hätääni? Isä ja nainen pyysivät apua Jeesukselta. Miehen pyyntö oli sanallinen. Naisen pyyntö oli kädenojennus kohti Jeesusta ja tämän viitan tupsun koskettaminen. Siten he uskossaan kyselivät, olisiko tämä mies, tämä Jeesus sellainen, joka voisi meitä auttaa.

Jeesus auttaa siis uskon kautta ja pyynnön kautta. Hän auttaa kyselijää. Ja apu, jonka hän antaa on sitä, kun hän huomaa ja näkee apua tarvitsevan. Hän ei käännä katsettaan pois, hän ei torju kysyvää, hän on kiinnostunut, kun ihmisellä on jokin hätänä. Hän antaa sairaalle terveyden, joka mahdollistaa jälleen elämän yhdessä toisten kanssa, ei tartte olla enää erityksissä muista. Hän antaa kuolleelle elämän, herättää tytön unesta, sillä hänen voimansa on kuoleman valtaa vahvempi. Jeesukselle kuolema on vain unta.

Kolmas kysymys on: Miksi? Miksi Jeesus auttaa?
Vaikka naisten ja tyttöjen asema tuon ajan yhteiskunnassa oli aika heikko ja huomattavasti huonompi kuin miesten ja poikien, Jeesus osoittaa, että hänelle jokainen on tärkeä. Myös nainen, myös nuori, myös sairas ja voimaton. Ihan jokainen. Jokaisella on hänelle yhtä suuri ihmisarvo. Se tulee esille hänen teoissaan, sanoissaan ja koko elämässään. Hänessä toteutuu se, mikä on meidän kristinuskon ydinsanoma. Otetaan se haltuun liikkeillä: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Miksi Jeesus auttaa? Jeesus auttaa, koska hän rakastaa. Tänään täällä mekin saamme luottaa, että Jeesus rakastaa, että hän on kiinnostunut meistäkin, jokaisesta meistä, siitä miten meillä menee. Ja että hän voi auttaa meitä. Hän yhä kuulee vanhempaa, joka on huolissaan lapsesta. Hän yhä kuulee lasta ja nuorta, joka toivoo että joku pitäisi huolta. Hän yhä kuulee heitä, jotka toivovat, ettei jäis yksin, porukan ulkopuolelle. Hän yhä voi auttaa heitä. Vanhempia, lapsia, apua etsiviä, jokaista meistä.

Jeesus otti tuota nuorta 12-vuotiasta tyttöä kädestä, nosti ylös, antoi elämän, antoi uuden alun ja mahdollisuuden. Ei vain tytölle, vaan myös isälle ja koko perheelle. Ei vain isälle, vaan erityisesti tytölle. Rippikoulu voi olla koko perheen yhteistä kasvun aikaa. Aika on syleillä ja aika olla erossa. Aika on kysellä ja aika saada vastaus. Kyselkää yhdessä. Kulkekaa yhdessä tätä tietä.

Mutta erityisesti rippikoulu on nuoren omaa kasvun aikaa. Kysymysten, pohdiskelun, etsiskelyn, tutustumisen aikaa. Saa tutustua itseensä ja omaan elämään uudella tavalla. Saa tutustua uusiin kavereihin ja opetella elämää yhdessä toisten kanssa. Saa kuulua porukkaan, olla tärkeä ja huomattu. Saa tutustua Jumalaan, joka rakastaa maailmaa. Taivaan Isään. Jumalan Poikaan, Jeesukseen. Pyhään Henkeen, joka pysyy lähellä ja vahvistaa uskoa. Saa tutustua Jumalaan, joka on kasteessa kutsunut nimeltä omakseen. Siemen on kylvetty kasteessa. Kasvu jatkuu. Kysely vie tiellä eteenpäin.

Sillä tiellä saa ottaa kädestä kiinni. Saa tilanteessa kuin tilanteessa luottaa, että vierellä on joku, jonka voima on kaikkea pahaa, pimeää ja pelottavaa suurempi. Joku, joka pitää huolta, joku jonka käsiin voi jättää lapsensa, elämänsä ja kaikki kysymyksensä. Jokaisen uuden alun ja jokaisen jatko-osan.

Oletko kysynyt hyviä kysymyksiä? Oletko uskaltanut etsiä vastausta ilman varmuutta? Jotain sellaista kai se usko Jeesukseenkin on. Siksi on hyvä, kun on olemassa uskontunnustus, joka kertoo mitä kaikkea hyvää Jumala on meille lahjaksi antanut, ja jonka sanoilla voimme uskoa tähän kaikkeen myös pyytää ja kysellä.