tiistai 13. marraskuuta 2012

Vaihteeksi kirjoitus, ei puhe

Yllätin kaikki, eniten itseni. Siivosin talon. Rouva lausui jo eilen ääneen, että pitäisi siivota. Lausui vain todeten. Ei siinä kehotusta ollut.

On vapaapäivä. Rouva tekee keikkaa Uuraisille silloin tällöin, kun olen vapaalla. Siksi, kun sain pienimmän päiväunille ja noudettua isoimman eskarista, saavuimme kotiin, laitoin dvd-soittimeen "101 dalmatialaista" ja ryhdyin hommiin. Minulle siivoamaan ryhtyminen on valtava saavutus. Heti suoriuduttuani keitin oikein kahvit ja sulatin pakastettua marjapiirakkaa, vaikka sovittiin sunnuntaina, että nyt herkuttelu vähenee. Tätä ei ehkä lasketa, kyseessä on palkinto. Tai ehkä lasketaan.

Koko viime viikonlopun ajatukset kypsyivät perhekysymyksissä, lähinnä isänpäivän messuvalmistelujen ansiosta. Isäkysymyksiä olen pohtinut kyllä jo pidempään. Luin syyslomalla Juha T. Hakalan kirjan "Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi" (joka on jatko-osa "Isän kasvatusopille"). Hakala kirjoittaa hyvin ja asiaa. Helppo on nyökytellä hänen teeseilleen. Niistä jos yhden mainitsee niin läsnäolon. Vanhemman on hyvä olla läsnä lapsensa elämässä. Sen varassa lepää paljon, mitä tulee turvalliseen kasvuun.

Siksi tällaiset päivät, kun viettää aikansa itsekseen lasten kanssa kotona, ovat oikeastaan aikamoisen hienoja. Vaikka itselleen jäisi lepoaikaa vain hetkonen, vaikka silloin aukeaisi liian ilmeinen mahdollisuus siivota talo, vaikka aamusta iltaan katraan hoitaminen onkin täyttä työtä (vaimolle tästä respectit), ei ilman yhdessäoloa saisi kokea arjen iloja. Kuten sitä, kun Aaron (1v3kk) hymyssäsuin esitteleen, kuinka on juuri oppinut pyörimään. Tai kun Sohvi (5v) laulelee levyn tahdissa suljetun oven takana. Tai kun puheen kanssa takellellut Elia (6½v) harjoittelee onnistuneesti r-kirjainta.

Isinä olemisen helmihetkiä. Niille toinen kuppi kahvia.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Isistä ja lapsista ja taivaan Isän perheestä

Saarna isänpäivän messussa 11.11.2012

Perheen sunnuntai
Laul.l. 8:6-7; Kol. 3:18-21; Mark. 10:13-16

Saarna
Mitä sinulle tulee mieleen sanasta isä? Jos haluat, juttele hetki vieruskaverin kanssa.

Isä herättää keskustelua. Isästä ollaan montaa mieltä. On erilaisia isejä. Isä on monenlainen, jokaiselle omanlainen.

Kysymys isästä on melko henkilökohtainen. Jokaisella on oma ja omanlainen suhde isään, omanlainen suhde isyyteen. Isä voi olla tuki ja turva tai isä voi olla etäinen. Isän kanssa voi jutella tai puuhata, tai isä voi olla siihen liian kiireinen. Jokaisella ei ole isää, kaikki miehet eivät ole isejä. Joku on isoisä, jollekulle vaari on maailman tärkein henkilö.

Ja eikö sama sovi myös kysymykseen perheestä. On erilaisia perheitä, jokaisella on oma paikkansa perheessä, jokainen kokee perheen eri tavoin. Suhde perheeseen on henkilökohtainen. Ja toisaalta perheeseen liittyvät kysymykset ovat perhekohtaisia.

Tänään isänpäivänä on ehkä ihan hyvä pysähtyä miettimään omaa suhdetta isään tai isyyteen tai perheeseen ja perheenjäseniin. Tänään isänpäivänä isejä neuvotaan oikein Raamattua myöten. Eikö ole puhutteleva tuo kolossalaiskirjeen lause: ”Isät, älkää aina moittiko lapsianne.”

Moittivatko isät? Eivätkö äidit moiti? Ehkä hekin moittivat. Mutta varmasti myös isät. Tämä on hyvä neuvo vanhemmille, iseille ja äideille, mutta myös kaikille muille ”vanhemmille”, isovanhemmille ja vanhemmille sukupolville. Kaikille, joilla on mahdollisuus viettää aikaa lapsen kanssa.

Mutta miksi isät tai äidit moittivat? Päivän evankeliumia lukiessa minulle tulee ainakin yksi syy mieleen. Päivän evankeliumissahan fariseukset tulevat Jeesuksen luo, kysyvät häneltä kysymyksen avioerosta, tahtovat laittaa hänet koetukselle.

Lapset kyselevät. Lapset laittavat vanhemman koetukselle. Lapset koettelevat vanhemman jaksamista, ymmärrystä, välillä hermojakin. Ehkä vanhemmat moittivat lapsia silloinkin, kun he kysyvät ja välillä kysymistään kysyvät asioita. Ehkä he moittivat, kun eivät jaksa tai ehdi vastata. ”Älä nyt koko ajan kysele!”

Mutta eikö lapsella ole oikeus kysellä. Eikö lapsella ole oikeus tietää. Ja eikö vanhemman tehtävänä ole kertoa ja auttaa ymmärtämään. Antaa eväitä elämään. Ohjata ja neuvoa.

Mutta vanhempi ei aina jaksa. Ei aina ehdi. Herää kysymys siitä, että onko tämän päivän perheissä liian kiire? Onko kiire niin kiivas ja kyltymätön, että lapselle ei jää tarpeeksi aikaa, tai että vanhempi ehtii pysähtyä lapsen luo?

Sillä kuinka voidaan vastata lapselle, jos ei ole aikaa kuunnella edes mitä hän kysyy. Jos on niin kiire, ettei ehdi viettää aikaa lapsen kanssa, aikaa perheen kanssa. Toki silloin moittiminen on helpompi tie. ”Hys, älä kysele, isi ei nyt ehdi. Äidillä on nyt vähän kiire.”

Uskon, että monessa perheessä tilanne on tällainen. Ainakin eräs muutaman vuoden takainen tutkimus kertoo, että 86% suomalaisista pikkulapsiperheen vanhemmista haluaisi viettää lastensa kanssa enemmän aikaa. Amerikkalainen kysely vuodelta 2000 puolestaan kertoo, että 73% haastatelluista nuorista oli sitä mieltä, että vanhemmat viettävät liian vähän aikaa teini-ikäisten lastensa kanssa. Tuskin me täällä olemme niin kaukana amerikkalaisista. Yhdessäolosta kärsitään puutetta. On pulaa kiireettömästä läsnäolosta.

Ja eikö kuitenkin ole niin, että läsnäolosta syntyy luottamus ja luottamuksesta kasvaa hyvät välit perheenjäsenten kesken. Turvallisuus vahvistuu. Rakkaus syvenee.

Lapsella on oikeus viettää aikaa vanhemman kanssa, kummitädin kanssa, enon kanssa, tai isovanhemman kanssa. Vanhemman tehtävänä on kuunnella lapsen kysymyksiä. Ja parhaassa tapauksessa tehdä kuten Jeesus teki fariseuksille: tiukan kysymyksen kohdalla voi kääntää katse kohti sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Lapsen kanssa voi lukea Raamattua, voi tutustua yhdessä Jumalan sanaan. Vai pitäisikö sanoa, että lapsen kanssa tulee lukea Raamattua. Vain siten voimme vaalia sitä perinnettä, joka koko ajan katoaa, että lapset oppivat tuntemaan Raamatun kertomuksia. Emmekö kaikki ole siitä vastuussa. Että Raamatun sanat ja sanoma tulisivat lapsille ja nuorille rakkaiksi. Että jo he oppisivat tuntemaan rakastavan Jumalan.

Kaikki ovat vastuussa, mutta kaikki eivät ole isejä tai äitejä tai isovanhempia. Kaikilla ei ole pieniä lapsia. Kaikilla ei ole isää tai vanhempaa. Ja emmekö silti ole kaikki vastuussa lapsista, emmekö kaikki ole vastuussa toisistamme.

Sillä vaikka meillä jokaisella on omanlainen suhde isään tai perheeseen, on meillä kaikilla kuitenkin yhteinen Jumala. Taivaan Isä on jokaisella sama. Hänen lapsinaan olemme perheenjäseniä keskenämme. Siskoja ja veljiä. Seurakuntana olemme Jumalan perhettä.

Ja koska olemme saman perheen jäseniä, me olemme vastuussa toisistamme, toistemme turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, ja etenkin niistä, jotka ovat pienimpiä ja heikoimpia. Niistä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Kasvuunsa, elämäänsä. Ja jotta me seurakuntana, sisarina ja veljinä, voimme pitää toisistamme huolta, on meillä oltava aikaa toisillemme. Meillä ei voi olla kiire toistemme ohi, niin että sivuutamme toistemme kysymykset. Emme saa Jumalan perheessä osoittaa toisillemme välinpitämättömyyttä.

Ei, vaan annetaan aikaa, opitaan tuntemaan toisemme, kuunnellaan toistemme murheita, kannetaan niitä yhdessä Taivaan Isän luo. Luetaan yhdessä Raamattua ja etsitään sieltä neuvoja elämään. Omaan elämään, mutta ennen kaikkea yhteiseen elämään. Ei moitita toisiamme, vaan kannustetaan, rohkaistaan, tuetaan. Ja jos jäämme yhdessäkin vastausta vaille, niin ihmetellään sitten yhdessä. Lapsina, jotka eivät aina aivan ymmärrä Taivaan Isän tarkoituksia.

Mitähän Taivaan Isälle tulee meistä mieleen? Ehkä kaikki ohi kiiruhtamiset, ehkä kaikki moittimisen aiheet, ehkä kiukuttelut ja kyseenalaistamisetkin. Mutta ehkä vielä kirkkaammin se rakastettavuus ja kauneus, josta se, kuinka isä tai äiti lastaan katsoo, on vain aavistus. Ehkä Taivaan Isälle tärkeintä on se, että hän saa viettää aikaa kanssamme, se että hän voi antaa anteeksi. Ehkä Taivaan Isä katsoo meitä tänäkin isänpäivänä isän rakastavin silmin, meitä kaikkia. Ja tahtoo rakkaudellaan saada meidät pitämään toisistamme huolta, hänen perheestään huolta.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Neljän lauseen ihmiset

Matt. 6: 14-15
Jeesus sanoo:
"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa,
antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.
Mutta jos te ette anna anteeksi toisille,
ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

Voisiko olla niin, että on olemassa neljänlaisia ihmisiä, riippuen siitä, minkä lauseen he näistä Jeesuksen sanoista valitsevat?

Että olisi niitä ihmisiä, jotka valitsevat lauseen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa”. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, että anteeksiantamus on välttämätöntä ihmisten keskinäiselle elämälle. Että toiselta on pyydettävä anteeksi, että toiselle on annettava anteeksi. He sen kyllä ymmärtävät, tiedostavat, mutta ei se aina ole helppoa. Ehkä siksi tuo lause alkaa sanalla ”jos”. Jos te annatte anteeksi.

Olisiko myös niitä ihmisiä, jotka valitsevat ennemmin tuon toisen lauseen, lauseen jossa luvataan, että: ”antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.” He ovat niitä, joiden Jumala on armollinen. Niitä, jotka elävät armosta ja luottavat siihen, että tapahtuipa mitä tahansa, aina voi tulla Isän luo, saada anteeksi ja aloittaa uudelleen.

Kolmannet ihmiset voisivat valita lauseen: ”Mutta jos te ette anna anteeksi toisille.” Heille tuo a:lla alkava sana on liian vaikea sanoa ääneen. Se on vaikea lausua hiljaa mielessäänkin. Heillä on ihmissuhteita, joissa asiat ovat menneet niin solmuun, ettei sopiminen tunnu lainkaan mahdolliselta. He valitsevat mieluummin riidassa pysymisen kuin sen myöntämisen, että saattoivat olla itse väärässä. He mieluummin hautovat pahaa mieltään kuin antavat anteeksi.

Sitten ovat he, jotka valitsevat viimeisen lauseen. ”Ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." Niitä, jotka elävät sellaisessa syyllisyydessä ja häpeässä, etteivät millään voi uskoa, että mikään tai kukaan voisi heitä armahtaa. Ei ainakaan sellainen Isä, joka on jäänyt tai tullut etäiseksi tai Isä, joka on suuttuvaista ja vihastuvaa tyyppiä. Sellaisen armottoman Jumalan nämä neljännet ihmiset tuntevat.

Vai. Olisiko sittenkin niin, että on vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka niin kovin helposti lokeroivat toisiaan. Ihmisiä, jotka löytävät toisistaan kyllä virheitä ja kaikenlaisia erottavia tekijöitä ja asioita jotka rikkovat välit. Että on vain ihmisiä, jotka kaikki on kuitenkin yksi Jumala rakkaudessaan luonut. Ihmisiä, jotka kaikki on Kristus lunastanut. Ihmisiä, joita kaikkia Pyhä Henki täällä kutsuu luokseen, anteeksiannon lähteelle, anteeksiantavan Jumalan luo. Ja joita kaikkia Jumala kutsuu elämään myös keskenään niin, että he antavat toisilleen anteeksi. Että me antaisimme toisillemme anteeksi, niin kuin taivaallinen Isämme on antanut meille anteeksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden.

Tähän lupaukseen me kaikki saamme turvautua. Tunnustakaamme siksi rikkomuksemme yhteen ääneen.


Angry birds ja anteeksi

Rippikoulusunnuntaina 4.11.2012
Matt. 6.14-15

Rakkaat ystävät. Haluaisin jakaa kanssanne erään asian, joka on vaivannut minua viime päivinä. Kyse on Angry birds –pelistä. Kuinka moni teistä on pelannut Angry birdsiä? Kyseessä on siis suomalaisen pelifirman kehittämä ja tällä hetkellä maailman myydyin mobiilipeli, peli jota voi pelata tietokoneella tai vaikka kännykällä. Angry birds on vaivannut minua oikeastaan kahdesta syystä: 1) Se on varsin koukuttava peli. Kenen muun mielestä on? 2) Toiseksi minua on alkanut kiusata pelissä se, että eikö niille linnuille mikään riitä? Angry birdsissä ideana on, eikö vain ole, että vihreät possut ovat varastaneet lintujen pesästä lintujen munat. Tästä linnut vihastuvat ja ryhtyvät kostamaan. Pelaajan on yritettävä osua linnuilla, ritsaa käyttämällä possuihin ja heidän rakennelmiinsa. Tarkoitus on siis näiden vihaisten lintujen avulla tuhota possut.

Mutta kun ei niille linnuille riitä, että yksi, kaksi, kolme tai vaikka kymmenen possua saadaan tuhottua. Aina tulee uusi taso, uusi kostoretki. Linnut ja possut kun eivät tahdo sopia samaan näyttöruutuun.

Elämä on peliä, joku sanoo. Aina on joku vastassa. Aina pitää selvitä eteenpäin. On huono homma, jos jää jumiin.

Ehkä nuo vihaiset linnut jäävät jumiin. Ehkäpä mekin käyttäydymme välillä kuten nuo linnut, tai kuten nuo possut. Teemme toisillemme jotakin ilkeää, sanomme pahasti, rikomme luottamuksen, sotkemme välit. Tai maksamme vähintään samalla mitalla takaisin, jos joku erehtyy tekemään väärin meitä kohtaan. Suutumme ja pukeudumme vihan punaisiin höyheniin.

Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Näin puhui Jeesus. Jeesus ei ollut pelannut Angry birdsiä ymmärtääkseen, että riitelemällä ja vihaa pitämällä ei yhteisestä elämästä tule mitään. Elämässä on mahduttava samaan ruutuun, elämässä on tultava toimeen, elämässä ollaan lähekkäin.

Jeesus ymmärsi, että anteeksiantamattomuudella ei päästä mihinkään. Ei eteenpäin, ei ylöspäin. Anteeksiantamattomuus on jumiutumista. Se sitoo, lukitsee, estää. Ellei anna anteeksi, suuttumuksen tai vihan tai pahan mielen kierre vain jatkuu. Ammutaan toisiamme vihaisilla sanoilla tai katseilla tai teoilla. Tai vaikka sillä ettemme enää huomaa toista, emme välitä.

Riita loppuu sopimalla. Sopu alkaa sanasta anteeksi.

Niin se alkoi kerran Espanjassa. José ja hänen isänsä olivat riitautuneet. Oli tullut erimielisyyksiä niin kuin kotona joskus tulee. Oli sanottu pahasti, oli otettu yhteen. José oli lähtenyt ovet paukkuen ulos. Siitä oli kulunut päiviä, sitten viikkoja, sitten kuukausia. José ei tullut kotiin. Isää tilanne kiusasi. Hänen oli paha olla. Oli paha olla riidoissa. Hän halusi sopia. Hän oli siihen valmis. Isä laittoi ilmoituksen lehteen – tämä tapahtui siis aikana ennen älypuhelimia ja kännykkäpelejä. Ilmoitus oli lyhyt. Siinä luki: ”Rakas José. Kaikki on annettu anteeksi. Tule postitoimiston eteen sunnuntaina klo 12. Terveisin isä.”

Sunnuntai koitti. Isä käveli postitoimistoa kohti miettivin ajatuksin. Olisiko poika nähnyt ilmoituksen? Olisiko hän tullut paikalle? Kun isä vihdoin saapui postitoimistolle, hänet kohtasi suuri yllätys. Postitoimiston edessä isäänsä etsi 600 José-nimistä poikaa.

Eikö tämä kertomus ole kertomus myös meidän kaipauksestamme. Siitä, että me kaipaamme saada anteeksi. Me kaipaamme sovintoa. Me tahdomme, että possut pyytävät anteeksi ja palauttavat munat. Tai me tahtoisimme pyytää niiltä linnuilta anteeksi, mutta emme uskalla. Rohkeus pettää. Entä jos en saakaan anteeksi siltä, jolle olen tehnyt väärin. Tuntuu niin nololtakin.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen kuuluvat yhteen. Vasta anteeksiantaminen vapauttaa ja helpottaa. Vasta se vie jumiutuneesta tilanteesta eteenpäin. Vaikka anteeksipyytäminen voi tuntua vaikealta, on se sen arvoista. Vasta silloin voimme todella nauttia siitä, että saamme täällä elää yhdessä, perheenä, kavereina, kristittyinä, lähimmäisinä, sovussa.

Rippikoulu on oikeastaan anteeksiannon koulua. Ainakin nimensä puolesta. Sana rippi nimittäin merkitsee sellaista toimitusta, jossa ensin pyydetään rikkomuksia ja syntejä anteeksi, ja jotka sitten julistetaan anteeksisaaduiksi. Rippi voi olla yksityinen, tai se voi olla yhteinen. Voi tulla ripittäytymään kahden kesken papin kanssa. Tai voi tunnustaa syntinsä yhdessä, seurakuntana, kuten jokaisessa messussa, tänäänkin. Ja saada synninpäästön. Synnit anteeksi.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen kuuluvat ehdottomasti yhteen. Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.

Eikö silloin rippikoulu – ja koko elämä kristittynä – voi olla muutenkin anteeksiannon koulua. Minusta rippikoulua ja kristityn elämää laajemminkin voisi kuvata niin, että se, siis rippikoulu ja kastettuna eläminen, on kolmella tapaa tutustumista tai opettelua. Se on tutustumista omaan itseensä, siihen kuka minä olen. Se on tutustumista toisiin, siihen, keitä muita täällä on ja miten niiden kanssa pitäisi olla. Se on myös tutustumista Jumalaan, siihen kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on kasteessa kutsunut nimeltä omakseen.

Rippikoulussa pohditaan, millainen se Jumala oikein on. Onko Jumala ehkä kuin vihainen, kostoa hautova lintu? Joku sellainen joka haluaa maksaa potut pottuina sille, joka rikkoo hänen tahtoaan vastaan? Kun omaa elämäänsä tuumailee, voi tulla helposti sellainen olo, että kun on niin paljon anteeksipyydettävääkin, kun on tullut sanottua tai tehtyä toisille tyhmästi, niin kelpaankohan mä tällaisena, ja että mitähän Jumalakin minusta ajattelee.

Kristittynä eläminen on kastettuna elämistä. Kaste se on sellainen juttu, että se lupaa meille että Jumala on jotain ihan muuta kuin angry bird. Kaste vakuuttaa, että Jumala on rakkauden, elämän, anteeksiannon lähde. Uuden alun, puhtaaltapöydältä aloittamisen ja sovinnon Jumala. Jumala joka rakastaa ja siksi tahtoo antaa anteeksi. Jumala, joka rakastaa, ja siksi lähetti Jeesuksen meille Vapahtajaksi. Jeesus eli ihmisen elämän, kuoli ristillä, sovitti syntimme, koska Jumala niin paljon luomaansa maailmaa rakastaa.

Tähän anteeksiantamukseen meidät on kasteessa puettu. Jotta saisimme anteeksi, jotta saisimme sovun Jumalan kanssa. Ja sovun toistemme kanssa. Sillä eikö se, että saamme anteeksi, ohjaa meitäkin antamaan toisillemme anteeksi. Elämään niin, että etsimme sopua emmekä riitaa. Sillä kun pysymme kiinni Jumalan anteeksiantamuksessa ja rakkaudessa, meilläkin on jotain annettavaa. Niin tämä peli menee. Älypuhelimella pääsee nettiin vain jos on nettiyhteys. Anteeksi saa, kun anteeksi pyytää. Anteeksi saa, kun yhteys Kristuksen laajakaistaan on kunnossa. Tuo yhteys on kasteessa avattu. Tuota yhteyttä me saamme rippikoulussa ja koko elämän ajan hoitaa ja opetella käyttämään.