Saarna isänpäivän messussa 11.11.2012
Perheen sunnuntai
Laul.l. 8:6-7; Kol. 3:18-21; Mark. 10:13-16
Saarna
Mitä sinulle tulee
mieleen sanasta isä? Jos haluat, juttele hetki vieruskaverin kanssa.
Isä herättää
keskustelua. Isästä ollaan montaa mieltä. On erilaisia isejä. Isä
on monenlainen, jokaiselle omanlainen.
Kysymys isästä on melko
henkilökohtainen. Jokaisella on oma ja omanlainen suhde isään,
omanlainen suhde isyyteen. Isä voi olla tuki ja turva tai isä voi
olla etäinen. Isän kanssa voi jutella tai puuhata, tai isä voi
olla siihen liian kiireinen. Jokaisella ei ole isää, kaikki miehet
eivät ole isejä. Joku on isoisä, jollekulle vaari on maailman
tärkein henkilö.
Ja eikö sama sovi myös
kysymykseen perheestä. On erilaisia perheitä, jokaisella on oma
paikkansa perheessä, jokainen kokee perheen eri tavoin. Suhde
perheeseen on henkilökohtainen. Ja toisaalta perheeseen liittyvät
kysymykset ovat perhekohtaisia.
Tänään isänpäivänä
on ehkä ihan hyvä pysähtyä miettimään omaa suhdetta isään tai
isyyteen tai perheeseen ja perheenjäseniin. Tänään isänpäivänä
isejä neuvotaan oikein Raamattua myöten. Eikö ole puhutteleva tuo
kolossalaiskirjeen lause: ”Isät, älkää aina moittiko
lapsianne.”
Moittivatko isät? Eivätkö
äidit moiti? Ehkä hekin moittivat. Mutta varmasti myös isät. Tämä
on hyvä neuvo vanhemmille, iseille ja äideille, mutta myös
kaikille muille ”vanhemmille”, isovanhemmille ja vanhemmille
sukupolville. Kaikille, joilla on mahdollisuus viettää aikaa lapsen
kanssa.
Mutta miksi isät tai
äidit moittivat? Päivän evankeliumia lukiessa minulle tulee
ainakin yksi syy mieleen. Päivän evankeliumissahan fariseukset
tulevat Jeesuksen luo, kysyvät häneltä kysymyksen avioerosta,
tahtovat laittaa hänet koetukselle.
Lapset kyselevät. Lapset
laittavat vanhemman koetukselle. Lapset koettelevat vanhemman
jaksamista, ymmärrystä, välillä hermojakin. Ehkä vanhemmat
moittivat lapsia silloinkin, kun he kysyvät ja välillä kysymistään
kysyvät asioita. Ehkä he moittivat, kun eivät jaksa tai ehdi
vastata. ”Älä nyt koko ajan kysele!”
Mutta eikö lapsella ole
oikeus kysellä. Eikö lapsella ole oikeus tietää. Ja eikö
vanhemman tehtävänä ole kertoa ja auttaa ymmärtämään. Antaa
eväitä elämään. Ohjata ja neuvoa.
Mutta vanhempi ei aina
jaksa. Ei aina ehdi. Herää kysymys siitä, että onko tämän
päivän perheissä liian kiire? Onko kiire niin kiivas ja
kyltymätön, että lapselle ei jää tarpeeksi aikaa, tai että
vanhempi ehtii pysähtyä lapsen luo?
Sillä kuinka voidaan
vastata lapselle, jos ei ole aikaa kuunnella edes mitä hän kysyy.
Jos on niin kiire, ettei ehdi viettää aikaa lapsen kanssa, aikaa
perheen kanssa. Toki silloin moittiminen on helpompi tie. ”Hys, älä
kysele, isi ei nyt ehdi. Äidillä on nyt vähän kiire.”
Uskon, että monessa
perheessä tilanne on tällainen. Ainakin eräs muutaman vuoden
takainen tutkimus kertoo, että 86% suomalaisista pikkulapsiperheen
vanhemmista haluaisi viettää lastensa kanssa enemmän aikaa.
Amerikkalainen kysely vuodelta 2000 puolestaan kertoo, että 73%
haastatelluista nuorista oli sitä mieltä, että vanhemmat viettävät
liian vähän aikaa teini-ikäisten lastensa kanssa. Tuskin me täällä
olemme niin kaukana amerikkalaisista. Yhdessäolosta kärsitään
puutetta. On pulaa kiireettömästä läsnäolosta.
Ja eikö kuitenkin ole
niin, että läsnäolosta syntyy luottamus ja luottamuksesta kasvaa
hyvät välit perheenjäsenten kesken. Turvallisuus vahvistuu.
Rakkaus syvenee.
Lapsella on oikeus viettää
aikaa vanhemman kanssa, kummitädin kanssa, enon kanssa, tai
isovanhemman kanssa. Vanhemman tehtävänä on kuunnella lapsen
kysymyksiä. Ja parhaassa tapauksessa tehdä kuten Jeesus teki
fariseuksille: tiukan kysymyksen kohdalla voi kääntää katse kohti
sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Lapsen kanssa voi lukea Raamattua,
voi tutustua yhdessä Jumalan sanaan. Vai pitäisikö sanoa, että
lapsen kanssa tulee lukea Raamattua. Vain siten voimme vaalia sitä
perinnettä, joka koko ajan katoaa, että lapset oppivat tuntemaan
Raamatun kertomuksia. Emmekö kaikki ole siitä vastuussa. Että
Raamatun sanat ja sanoma tulisivat lapsille ja nuorille rakkaiksi.
Että jo he oppisivat tuntemaan rakastavan Jumalan.
Kaikki ovat vastuussa,
mutta kaikki eivät ole isejä tai äitejä tai isovanhempia.
Kaikilla ei ole pieniä lapsia. Kaikilla ei ole isää tai vanhempaa.
Ja emmekö silti ole kaikki vastuussa lapsista, emmekö kaikki ole
vastuussa toisistamme.
Sillä vaikka meillä
jokaisella on omanlainen suhde isään tai perheeseen, on meillä
kaikilla kuitenkin yhteinen Jumala. Taivaan Isä on jokaisella sama.
Hänen lapsinaan olemme perheenjäseniä keskenämme. Siskoja ja
veljiä. Seurakuntana olemme Jumalan perhettä.
Ja koska olemme saman
perheen jäseniä, me olemme vastuussa toisistamme, toistemme
turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, ja etenkin niistä, jotka ovat
pienimpiä ja heikoimpia. Niistä, jotka eniten tukea tarvitsevat.
Kasvuunsa, elämäänsä. Ja jotta me seurakuntana, sisarina ja
veljinä, voimme pitää toisistamme huolta, on meillä oltava aikaa
toisillemme. Meillä ei voi olla kiire toistemme ohi, niin että
sivuutamme toistemme kysymykset. Emme saa Jumalan perheessä osoittaa
toisillemme välinpitämättömyyttä.
Ei, vaan annetaan aikaa,
opitaan tuntemaan toisemme, kuunnellaan toistemme murheita, kannetaan
niitä yhdessä Taivaan Isän luo. Luetaan yhdessä Raamattua ja
etsitään sieltä neuvoja elämään. Omaan elämään, mutta ennen
kaikkea yhteiseen elämään. Ei moitita toisiamme, vaan
kannustetaan, rohkaistaan, tuetaan. Ja jos jäämme yhdessäkin
vastausta vaille, niin ihmetellään sitten yhdessä. Lapsina, jotka
eivät aina aivan ymmärrä Taivaan Isän tarkoituksia.
Mitähän Taivaan Isälle
tulee meistä mieleen? Ehkä kaikki ohi kiiruhtamiset, ehkä kaikki
moittimisen aiheet, ehkä kiukuttelut ja kyseenalaistamisetkin. Mutta
ehkä vielä kirkkaammin se rakastettavuus ja kauneus, josta se,
kuinka isä tai äiti lastaan katsoo, on vain aavistus. Ehkä Taivaan
Isälle tärkeintä on se, että hän saa viettää aikaa kanssamme,
se että hän voi antaa anteeksi. Ehkä Taivaan Isä katsoo meitä
tänäkin isänpäivänä isän rakastavin silmin, meitä kaikkia. Ja
tahtoo rakkaudellaan saada meidät pitämään toisistamme huolta,
hänen perheestään huolta.
Kommentit