sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Hyppelevät antiloopit ja erilaiset uskonvaiheet

Saarna 22.1.2017
Jeesus herättää uskon

Jes. 30: 18–21; Hepr. 11: 1–10; Joh. 4: 39–42

Impalat eli pala-antiloopit ovat Afrikan yleisimpiä antilooppeja. Wikipedia kertoo, että impalan yksi huomiota herättävin piirre on sen pakoreaktio. Kun impaloja häiritään, koko lauma alkaa loikkia. Impalat hyppäävät eteenpäin, suoraan, ylös ja sivuille, 5–10 metrin pituisia ja jopa kolmen metrin korkuisia loikkia. Siksi on hämmästyttävää, että niitä voidaan pitää eläintarhassa eikä ympärille tarvitse rakentaa kuin metrin korkuinen aitaus. Impalat eivät nimittäin hyppää elleivät ne pysty ensin näkemään, mihin niiden jalat laskeutuvat.

”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan. Sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Uskon avulla voimme luottaa siihen, mihin ei katseemme yllä. Uskon avulla voimme vapautua elämässämme olevista aitauksista. Aitauksista, joita pelko rakentaa ympärillemme. Aitauksista, jotka lopulta vain näyttävät estävän meitä, näyttävät pitävän meitä vangittuina.

En tiedä, jos osaisi puhua impalojen kieltä ja vakuuttaisi, että hyppää vain, että kyllä aidan takana on turvallista, en tiedä, hyppäisikö se silti. Ainakin meillä ihmisillä on herkästi varman päälle pelaamisen taktiikka. Ehkä myös uskon kanssa. Että uskon, vasta kun itse näen. Vakuutun, vasta kun omin korvin saan kuulla.

Onhan se nyt ihan eri, kun saa itse kokea, kuin vain päätellä jonkun toisen kokemuksen perusteella.

Että kun kaverit kertovat vaikka, että olipa tosi hyvä elokuva, niin voihan sitä kavereiden mielipiteeseen luottaa, mutta vasta kun itse leffan näkee, tietää oikeasti, miten hyvä se tosiaan onkaan. Tai jos joku sanoo, että Jyväsjärvellä on taas hiihtoladut auki, niin voi vain aavistella, miten mukavaa siellä on sivakoida menemään. Mutta vasta kun itse käy kokeilemassa, tietää mitä se oikeasti on. Tai kun kuulee naisen todistavan, kuinka hän on kohdannut Jeesuksen kaivolla ja tämä on kertonut kaiken, mitä nainen oli tehnyt. ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan.” Mutta silti he sanoivat naiselle: ”Nyt emme usko enää vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

On eri asia uskoa toisen kokemukseen kuin omaan kokemukseen. Mutta toisen kokemus voi olla oman kokemuksemme liikkeelle laittama voima. Se, että joku suosittelee hyvää elokuvaa tai kertoo liikuntamahdollisuuksista, saattaa saada meidät kokeilemaan niitä. Näkemään itse, kuulemaan omin korvin, vakuuttumaan. Tai olemaan ihan eri mieltä. Sekin on vaihtoehto.

Kun joku kertoo kohtaamisestaan Jeesuksen kanssa, saattaa laittaa meissä liikkeelle halun, että itsekin tahtoisin jotain tuollaista. Kohtaamisen. Pelastuksen. Uskon.

Uskon, joka on sen näkemistä, mitä ei nähdä. Mistä saisin sellaisen uskon, joka saa hyppäämään vaaran uhatessa yli kuvitellun muurin? Mistä saisin sellaisen luottamuksen, joka vie pelon pois? En halua olla impala naurettavassa aitauksessa. Haluan olla vapaa. Haluan uskoa, että maailman pelastaja on tullut minuakin varten. Haluan uskoa, että Vapahtaja haluaa kohdata minutkin.

Kirkkoisä Augustinus on sanonut jotain sellaista, että: ”Jos uskomme siihen, mitä emme näe, saamme palkintona nähdä sen, mihin uskomme.” Ehkä jalat laskeutuvat tukevalle maalle, vaikka emme sitä aluksi näkisikään.

Sunnuntain aihe on ”Jeesus herättää uskon”. En tiedä sinusta, mutta minusta herääminen on usein vaikeaa ja epämiellyttävää, herätyskello soi, tekisi mieli painaa torkkua, tietää ettei voi, koska sitten tulee kiire ja on myöhässä. Mutta miten mukavaa olisi jatkaa nukkumista. Pitää silmät kiinni. Katselisi unia, sitä mitä ei nähdä muuten.

”Jeesus herättää uskon.” Voiko uskon herääminen olla jotain epämiellyttävää, sellaista mitä haluaisi lykätä eteenpäin? Tai voisiko se olla sellaista ihanaa, hitaasti uuteen aamuun nousemista, että nautiskelee sängyssä pitkään, availee silmiä laiskasti. Katsoo, että tässä sitä ollaan ja lähtee liikkeelle rauhallisesti, toivoa ja uusia mahdollisuuksia täynnä.

Tällä viikolla on vietetty kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa. Oksia on paljon, runko on yksi. Heräämisiä paljon, armo on yksi. Voisiko tämän rukousviikon hengessä todeta, että vaikka usko maailman pelastajaan olisi yhteinen, niin tähän uskoon on niin kovin monia erilaisia teitä, on niin monia erilaisia tapoja elää uskoa todeksi, on niin monia erilaisia ilmauksia, joilla tätä uskoa kuvataan, on niin monia tapoja ymmärtää uskoa ja sitä, miten se minun elämääni liittyy. 

Toinen kokee äkillisen heräämisen kuin ensi silmäyksellä. Herätyskello soi ja heti ovat silmät auki. Kerralla kolahtaa. Toinen tarvitsee useamman torkutuksen. Hän kasvaa uskoon hitaammin, katsellen ehkä sivusta, kuunnellen, mitä toiset ajattelevat, tunnustellen. Vähän niin kuin nuo samarialaiset. Ensin he uskoivat naisen todistuksesta, mutta usko syveni, kun itse saivat kohdata. 

Impala-antiloopin tavoin toinen tarvitsee kokemuksen siitä, että aidan toiselle puolelle uskaltaa hypätä. Uskossa voi olla eri vaiheissa. Ja eri vaiheessa olevat voivat olla toistensa tukena. Ei työntäen toista aidan yli. Ei houkutellen ylipositiivisilla leffa-arvioilla. Ottaen huomioon senkin, etteivät kaikki pidä hiihtämisestä tai pysty siitä muuten nauttimaan. 

Tänään saamme kulkea pienen ladunpätkän Heidin kanssa, joka konfirmoidaan tässä messussa. Hän on käynyt rippikoulun. Tutustunut paremmin Jumalaan, jonka on kerran kasteessa kohdannut. Se on yhdenlainen uskon polku, kasvun kuva. Se on kaunis kuva, jota saamme olla tänään yhdessä katsomassa. Kiitos siitä.

Vaikka tänään ei konfirmaatiolaulua kuullakaan, pakko mainita, että yksi ehdottomista nuortenveisusuosikeista ainakin meidän nuorten keskuudessa on Juha Tapion laulu, jossa lauletaan: ”Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää.” Kaikkea ei näe päälle päin. Usko ei ole ensisijaisesti ulospäin näkyvää. Usko on sydämen asia, sydämen asenne. Luottamista, että uuteen päivään kannattaa nousta, vaikka näyttäisi pahalta. Luottamista, että ei ole olemassa aitauksia, jotka pitäisivät aloillaan. Usko Jeesukseen maailman pelastajana on uskoa siihen kasteen lupaukseen, että hän, Jeesus, on vapauttanut minut ja sinut, koko maailman, synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Aika mieletöntä! Aika mahtavaa, eikö vaan.

Jos kerran olemme vapaita, jos ei tarvitse pelätä enää, uskaltaisiko kysyä vielä, että millä tavalla meidän itse kunkin oma kokemus, oma maailman pelastajan kohtaaminen, oma kasvu voisi olla jollekin toiselle kutsuvana, liikkeelle laittavana, tukevana voimana? Miten me voisimme olla sellainen kirkko, sellainen Kristuksen ruumis, joka herättää uskon? Joka kutsuu yhteyteensä, kutsuu ulkopuolelta, muurien takaa, avoimesti, rohkeasti, erilaisuutta sallivalla tavalla. Vai odottelemmeko vain, että joku sattuisi kurkistamaan ovesta, odottelemmeko itseksemme ja olemme sokean luottavaisia, että jos joku tuolla omassa pelkojensa rakentamassa aitauksessaan tarpeeksi haluaa loikata vapauteen, ei hän siihen apua tarvitse.

Kun impalat ovat uhattuja, koko lauma alkaa hypellä. Ehkä tuo joku kaipaakin jotakuta toista, joka johdattaisi, rohkaisisi häntä. Ehkä hän kaipaa yhteyttä, laumaa, jotain porukkaa jonka osana olla. Ehkä mekin voisimme joskus, ehkä ensi sunnuntaina, tuoda jonkun tuttavan messuun. Jos itse saamme täältä jotain hyvää, Jumalan läsnäoloa, turvaa, kaivatun kohtaamisen, miksi emme sallisi sitä myös toiselle. Vai saako tähän laumaan tulla myös uusia hyppelijöitä?

Nyt saamme ottaa vastaan yhden.