sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Vuorisaarna?

Saarna 14.7.2013 Kaupunginkirkossa
Kirkastussunnuntai

Nouskaa, älkää pelätkö, rohkaisee Jeesus opetuslapsia. Nouskaa. Nouskaa vuorelle, nostakaa katseenne minuun, tulkaa mukaani, seuratkaa minua.

Kirkastussunnuntai on suuri päivä, valkoinen Kristus-juhla. Silti ajattelen arkea. Ajattelen, kuinka Jeesuksen seurassa kulkeminen oli opetuslapsille paljon muuta kuin juhlahumua. Ehkä se oli alituista ihmettelyä ja kysymyksiä reppu pullollaan. Aprikoimista, että kuka tämä mies, kuka tämä Jeesus oikeastaan on. Innostumista Jeesuksen seurasta, silti pettymistä ja toivottomuutta kun matka vei lähemmäs Golgataa.

Ajattelen, kuinka opetuslapsena eläminen ja kasvaminen on usein juuri sitä kivikkoista vuoristopolkua, vai mitä sinä tuumaat? Ajattelen, että ehkäpä siksi tarvitsemme kirkastusvuoren. Huipun, josta näkee paremmin, paikan jossa ilma on raikkaampaa hengittää. Emmekö tarvitse tuota valoa, joka Kristuksesta hohtaa, kun oma soihtumme, uskon soihtumme hiipuu. On nostettava katse Kristukseen, koska päät pysyvät muuten painuksissa. Pelko, pettymys, väsyminen kysymysten keskellä kiusaavat.

Kirkastusvuoren juurella minulle tulee mieleen laulu, nuorten veisu. Sopiiko jos laulan siitä hieman? Näissä laulun sanoissa on jotain opetuslapsen suuhun osuvaa. Jotain aitoa. Jotain mitä on helppo ääneen sanoa.

Päivä päivältä vain petyin siihen, mitä sain
Näissä pyörteissä maan hulluuden.
Sielu haurastunut, mieli maahan taipunut
Onko aina vain osa ihmisen?

En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää!

Petyin vastauksiin,
Petyin tyhjän puhujiin
Sanat onttoina vain kaikuivat.
Kun sen taas ymmärsin,
Tulin alkuun takaisin.
Mistä löytyvät lauseet oikeat?

En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää!

Nouskaa, älkää pelätkö, sanoi Jeesus. Hän tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: Nouskaa, älkää pelätkö.

Kun vaikkapa kysymysten määrä elämän suunnasta tai vaatimukset kristittynä elämisen hallinnasta tai jokin muu painaa meitä maahan, ojentaa Jeesus kätensä ja nostaa meidät pystyyn. Hän ottaa mukaansa vuorelle, hänen valonsa loistaa meille ja hän nostaa meidät huolista ja murheista kärsivät ylös.

Siksi lähde kanssani, tai lähde Jeesuksen kanssa vuorelle. Lähde hänen mukaansa. Mutta mille vuorelle lähtisimme? Sillä kun ajattelemme Jeesuksen elämää, vuori näyttäisi keskeisenä paikkana kuuluvan sen eri vaiheisiin. Ei vain kirkastusvuorella ole erityinen merkitys Jeesuksen toiminnan ymmärtämisen kannalta. On monia muitakin vuoria.

Kun nousemme Jeesuksen kanssa vuorelle, nousemme ensin kiusauksen vuorelle. Kun Jeesus kasteensa jälkeen paastosi ja oli koeteltavana autiomaassa, vei Paholainen hänet ”hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston” ja yritti saada Jeesuksen luopumaan tehtävästään ja kumartamaan itseään. On kiusauksen vuori.

Sitten me voimme nousta opetuksen vuorelle, vuorelle jonka rinteellä hän opetti suuria määriä ihmisiä. Moneen otteeseen. Kertoi vertauksia, puhui Jumalan rakkaudesta, opetti elämään oikein, piti vuorisaarnansa, jossa julisti autuaaksi murheelliset ja muut. On opetuksen vuori.

Tai voimme nousta rukouksen vuorelle, hiljaisuuteen, jonne Jeesus pakeni ihmisjoukkoja ollakseen yksin ja rukoillakseen. Viettääkseen aikaa Isänsä kanssa. Rukouksen vuorella.

Ja jos seuraamme Jeesusta vuorelle, on kuljettava myös kohti pyhää vuorta, Jerusalemin kaupunkia, viimeisiä päiviä, viimeisiä tapahtumia siellä. On mentävä mukaan ahdistuksen vuorelle, Öljymäelle, jossa Jeesus, seuranaan nuo samat opetuslapset, Pietari, Jaakob ja Johannes, siellä hän viimeisenä yönään tuskan vallassa itki ja rukoili Isää: ”Jos mahdollista, menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.” On ahdistuksen vuori.

Ja vielä me Jeesuksen kanssa nousemme ristin vuorelle, jolla hän, emme me, nousee ristille, kärsii, kuolee, antaa henkensä, sovittaa ja lunastaa, vapauttaa meidät. Tekee tehtävänsä, kulkee tiensä loppuun asti. Julistaa rakkauttaan meille ihmeellisellä tavalla. Tavalla, jonka edessä olemme siinäkin ymmällämme ja vastauksia vaille.

Mutta ristin ja kuoleman vuorelta me saamme ihmeissämme ja riemuissamme kulkea lopulta Ylösnousseen vuorelle. Siellä Kristus, jonka kiusaaja yritti houkutella vallalla ja loistolla, julistaa opetuslapsille: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. - - Ja katso, minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti.” On Ylösnousseen vuori, onneksi vielä on.

Ja sitten on tämä kirkastusvuori, joka jollain tavalla kätkee sisälleen nämä kaikki vuoret, kätkee ja paljastaa Jeesuksen merkityksen opetuslapsille ja meille. Kirkastaa sitä, mikä hänen elämänsä merkitys meille on. Kirkastusvuorelta näkyvät muidenkin vuorten huiput. Kiusauksen, opetuksen, rukouksen, ahdistuksen, ristin, ja ylösnousseen vuoret.

Kirkastusvuorella opetuslapset saivat nähdä Jeesuksessa valon, jonka Jumala on lähettänyt maailmaan. Tuossa valossa he todistivat myös Jeesuksen jumalallisen olemuksen. Vuori oli juutalaisessa uskonnossa Jumalan ilmestymisen paikka. Niin kuin Mooseksen tapauksestakin jo kuulimme. Jumala kutsui Mooseksen tehtäväänsä vuoren juurella, ja myöhemmin Mooses sai Siinain vuorella kymmenen käskyn lain. Ja kirjoitetaan, että kun Mooses saapui vuorelta laintaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät, koska oli puhunut Jumalan kanssa. Jumalallinen valo heijastui hänen kasvoiltaan. Mutta kirkastusvuorella tilanne oli toinen. Jeesuksen kasvot eivät vain heijastaneet jumalallista valoa, ne loistivat sitä. Hän on valo valosta, Jumala Jumalasta. Hän on enemmän kuin Mooses, hän on se josta laki ja profeetat, edustajinaan Mooses ja Elia, antavat lupauksen ja toivon. Hänessä tuo toivo täyttyy.

Tämän opetuslapset saavat paitsi kirkkaudessa omin silmin nähdä myös omin korvin kuulla, kun pilvestä kuului käsky: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!”

Kuulkaa häntä! Hän on se, jota tulee kuulla. Mooses sai lain, Jumalan ilmoituksen välitettäväksi kansalle. Mutta Jeesus on itse tuo Jumalan ilmoitus. Hänessä Jumalan Sana on tullut luoksemme. Häntä meidän on kuultava. Hänen opetuksensa ohjaa askeleitamme oikeaan suuntaan. Hänen sanansa julistavat synnit anteeksi. Hän kutsuu parannukseen, hän parantaa itse pelkällä puheellaan. Häneltä löytyvät sanat oikeat.

Ja tänään hän kutsuu meitä mukaansa. Mukaansa vuorelle, jokaiselle noista vuorista. ”Nouskaa, älkää pelätkö!” Sillä ei tarvitse pelätä. Jeesus voitti kiusaukset, hän julisti autuaaksi, hän rukoilee puolestamme, hän suostui Isän tahtoon ja antoi henkensä, jotta me pelastuisimme. Ei tarvitse pelätä. Jeesus on elänyt ihmisen elämän, hän tietää mitä on olla ahdistunut ja kiusattu. Hän tietää, miltä opetuslapsista, meistä voi tuntua, millaista elämämme voi olla. Siksi hän voi auttaa meitä. Koska on jakanut meidän osamme – ja koska hän on Jumalan poika. Hänellä on kaikki valta meitäkin auttaa. Ehkäpä siksi hän kutsuu seuraansa. Koskettaa meitä ja nostaa pystyyn.

Siksi meidän on yhä uudelleen opeteltava kuulemaan häntä. Selailemaan yhä Raamattujemme sivuja ja kuuntelemaan hänen sanojaan.

Siksi me nostamme katseemme häneen. Ja voimme arkemme keskeltä laulaa vaikka tähän tapaan.

Herra luoksesi nyt
Tulen, kaikkeen pettynyt.
Olen tyhjempi kuin milloinkaan.
Vasta kaipaukseen
Tähän jokapäiväiseen,
Opeta puhettasi kuulemaan.

En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää! (J.Jyrä/K.Pispa: Päivä päivältä vain)

Noustaan vuorille. Sieltä saamme avun. Noustaan myös tunnustamaan kristillinen uskomme.




maanantai 8. heinäkuuta 2013

Piipahdus Säynätsalossa

Saarna 7.7.2013 Säynätsalon kirkossa
7.sunnuntai helluntaista, Rakkauden laki

3. Moos. 19: 1-4, 11-18; Room. 12: 16-21; Matt. 5: 20-30

Oletko kuullut tarinan miehestä, joka kulki kerran kaupungin kadulla ja näki siellä alastoman lapsen. Lapsi oli selvästi nälkäinen ja vapisi kylmissään. Kukaan ei pitänyt hänestä huolta. Mies tuskastui ja vihastui ja huusi Jumalalle: ”Miten voit sallia tämän? Miksi et tee asialle mitään? Miksi et auta tätä lasta?”

Jumala ei vastannut mitään. Yöllä mies kuitenkin heräsi kesken unensa ja kuuli äänen sanovan:”Minä olen tehnyt asialle jotain. Minähän loin sinut.”

Tarina kertoo ainakin kahdesta asiasta. On oikeasti olemassa paljon niitä, jotka tarvitsevat apua. Ja oikeasti: Meidän tehtävämme on auttaa heitä. Me olemme vastuussa toinen toisistamme. Ihmisinä ja kristittyinä meidän elämäntehtävämme on rakastaa.

Jo Mooses sai kerrottavakseen Israelin kansalle rakkauden käskyn: ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Mutta tuo rakkaus oli rajoittunutta, raajarikkoista ja ontuvaa rakkautta. Sen tarvitsi ulottua vain omaan kansaan kuuluvalle. Rakkautta, joka ei pidemmälle pääse, rakkautta joka on jollain tapaa amputoitu, jos sallitte näin rajun vertauksen.

Amputointi tulee kyllä Jeesuksenkin sanoista mieleen. Että pitäisi raajoja ryhtyä leikkaamaan irti. Mutta Jeesus ei puhukaan enää amputoidusta rakkaudesta. Hän ulottaa lähimmäisenrakkauden koskemaan kaikkia ihmisiä. Jokainen ihminen kansallisuudesta, uskonnosta, yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta on lähimmäinen, jota tulee rakastaa. Myös se hankala tyyppi, se jonka kanssa on vaikea tulla toimeen ja helppo olla riidoissa, erityisesti hän on veli, jonka kanssa on etsittävä sovintoa. Erityisesti hän on sisar, jolle on osoitettava rakkautta. Hänetkin Jumala on luonut. Hänestäkin me olemme vastuussa.

Mutta rakastammeko me vain siksi koska on pakko, koska niin kristityn kuuluu elää, koska Raamatussa käsketään rakastaa. Ketä varten me lopulta teemme hyvää? Itseämmekö, jotta oma asemamme paranisi ja jotta pääsisimme taivasten valtakuntaan. Vai toisia varten, koska näemme että toinen tarvitsee huolenpitoa ja on rakkautta vailla.

Jos rakastamme vain koska meitä siihen käsketään, noudatammeko me Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettaja ja fariseukset. Jos luemme vain lain kirjainta, me onnumme ja rakkautemme on amputoitua. Meidän on mentävä pidemmälle, käskyjen taakse.

Otetaan vaikka tuo viides käsky. Älä tapa. Monelle on varmaankin aika helppoa ja itsestään selvää noudattaa sitä. On helppo olla tappamatta. Mutta jospa menisimme pidemmälle ja kysyisimme, mitä kaikkea se merkitsee. Miten olla vahingoittamatta toista, miten varjella hänen henkeään, kalleinta mitä Jumala on hänelle antanut. Katekismus selittää tätä käskyä: ”Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas. Emme saa tuottaa lähimmäisellemme vahinkoa emmekäc kärsimystä. Meidän on suojeltava häntä kaikissa oloissa. Erityistä tukea on annettava kaikkein heikoimmille.” Kun rakkaus ohjaa meitä, on käskyn noudattaminenkin paljon enemmän kuijp0-n vain pidättäytymistä tappamisesta. On tehtävä enemmän. Suojeltava ja tuettava. Rakastettava.

Mutta katsotaanpa peiliin. Sieltä katsoo amputoitu tyyppi takaisin. Tyyppi, jonka pitäisi leikata Jeesuksen mukaan kaikki ruumiinosat irti, koska ei pysty niiden kanssa oikein elämään. Rakkauden laki on niin ehdoton, ettei kuk00jå0aan pysty siihen. Ei kukaan paitsi Jeesus itse. Rakkauden laki on ehdoton, mutta onneksi myös rakkauden lahja on. Jumala rakastaa meitä ehdoitta, meistä riippumatta. Koska Jeesus on täyttänyt rakkauden vaatimuksen, ei meidän tarvitse ryhtyä itseämme fyysisesti amputoimaan. Hänen rakkautensa on meidän pelastuksemme. Meidän ontuvien askeltemme kainalosauva ja pyörätuoli ja rollaattori. Ainoa millä pääsemme eteenpäin. Ainoa jolla pääsemme pitämään lähimmäisestä huolta. Jeesuksen rakkaus on ainoa, jolla pääsemme taivasten valtakuntaan, jossa ei enää kukaan ole rakkautta vailla.

Sillä kun me otamme Jumalan rakkauden itse vastaan, voimme jakaa siitä toisille. Rakkaus ohjaa meitä elämässä oikeaan suuntaan. Lähimmäisen luo. Sopimaan veljen kanssa. Auttamaan kärsivää sisarta.

Tarvitsee vain ottaa tuo ehdoton rakkaus vastaan. Jumalan puolelta ehdoton, mutta ehkä ehtoja asetamme me itse. Ehkä meitä siksi tänään kutsutaan amputoimaan, ei raajojamme, vaan sen mikä elämässämme ei toimi ja mikä estää rakkautta toteutumasta, mikä estää meitä ottamasta rakkautta vastaan ja estää antamasta sitä eteenpäin. Itsekkyys, oma yrittäminen, omien ansioiden keräily.

Moni on varmaan kesän aikana hoitanut kukkapenkkiä tai kasvimaata. Kitkenyt rikkakasveja pois, jotta kukat ja tillit kasvaisivat paremmin. Meidänkin on kitkettävä ylimääräistä pois, kaikkea sitä mikä tukahduttaa elämästämme rakkauden.

Tuo kitkeminen ja amputointi voi merkitä jossain kohtaa myös luopumista, mutta rakkaus on sellaista. Rakkaus ei etsi omaa etuaan. Se on myös luopumista jostain omasta toisen vuoksi. Kuten amputaatäio on joskus välttämätön, jotta ihminen muuten selviäisi, jotta kivut lähtisi, tai jotta jäisi henkiin. Niin on joskus myös luovuttava omastaan, jos lähimmäisen hyvä on siitä kiinni.

Me olemme vastuussa toisistamme, emme vain itsestämme. Siksi meille on annettu elämä, siksi meille on annettu toinen toisemme, siksi meille annetaan rakkautta. Jaettavaksi.

Se on yhteinen asia aivan kuten uskokin on yhteinen. Uskontunnustus ilmaisee kirkon, yhteisön yhteisen uskon, jonka nousemme aivan kohta seurakuntana tunnustamaan. Tuohon uskoon rakkaus liittyy erottamattomana. Suhde Jumalaan ja suhde lähimmäiseen kuuluvat yteen. Jeesus muistuttaa tästä tuodessaan lähimmäisjmjenrakkauden alttarin eteen. ”Jos olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat että veljelläsi on jotain sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa.”

Lähimmäistä ei pitäisi unohtaa siis omalla kustannuksella mutta ei myöskään Jumalan kustannuksella. Lähimmäisen rakastaminen on sekin Jumalan palvelemista. Jumalan, joka tukee ontuvaa ja on lähimmäisen puolella.

Kun tänään tulet alttarille, tulet armopöytään. Siitä riittää armoa ja rakkautta sinulle, ja vielä eteenpäin jaettavaksi.