Saarna
7.7.2013 Säynätsalon kirkossa
7.sunnuntai
helluntaista, Rakkauden laki
Oletko
kuullut tarinan miehestä, joka kulki kerran kaupungin kadulla ja
näki siellä alastoman lapsen. Lapsi oli selvästi nälkäinen ja
vapisi kylmissään. Kukaan ei pitänyt hänestä huolta. Mies
tuskastui ja vihastui ja huusi Jumalalle: ”Miten voit sallia tämän?
Miksi et tee asialle mitään? Miksi et auta tätä lasta?”
Jumala
ei vastannut mitään. Yöllä mies kuitenkin heräsi kesken unensa
ja kuuli äänen sanovan:”Minä olen tehnyt asialle jotain. Minähän
loin sinut.”
Tarina
kertoo ainakin kahdesta asiasta. On oikeasti olemassa paljon niitä,
jotka tarvitsevat apua. Ja oikeasti: Meidän tehtävämme on auttaa
heitä. Me olemme vastuussa toinen toisistamme. Ihmisinä ja
kristittyinä meidän elämäntehtävämme on rakastaa.
Jo
Mooses sai kerrottavakseen Israelin kansalle rakkauden käskyn:
”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Mutta tuo rakkaus
oli rajoittunutta, raajarikkoista ja ontuvaa rakkautta. Sen tarvitsi
ulottua vain omaan kansaan kuuluvalle. Rakkautta, joka ei pidemmälle
pääse, rakkautta joka on jollain tapaa amputoitu, jos sallitte näin
rajun vertauksen.
Amputointi
tulee kyllä Jeesuksenkin sanoista mieleen. Että pitäisi raajoja
ryhtyä leikkaamaan irti. Mutta Jeesus ei puhukaan enää
amputoidusta rakkaudesta. Hän ulottaa lähimmäisenrakkauden
koskemaan kaikkia ihmisiä. Jokainen ihminen kansallisuudesta,
uskonnosta, yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta on lähimmäinen,
jota tulee rakastaa. Myös se hankala tyyppi, se jonka kanssa on
vaikea tulla toimeen ja helppo olla riidoissa, erityisesti hän on
veli, jonka kanssa on etsittävä sovintoa. Erityisesti hän on
sisar, jolle on osoitettava rakkautta. Hänetkin Jumala on luonut.
Hänestäkin me olemme vastuussa.
Mutta
rakastammeko me vain siksi koska on pakko, koska niin kristityn
kuuluu elää, koska Raamatussa käsketään rakastaa. Ketä varten
me lopulta teemme hyvää? Itseämmekö, jotta oma asemamme paranisi
ja jotta pääsisimme taivasten valtakuntaan. Vai toisia varten,
koska näemme että toinen tarvitsee huolenpitoa ja on rakkautta
vailla.
Jos
rakastamme vain koska meitä siihen käsketään, noudatammeko me
Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettaja ja fariseukset. Jos
luemme vain lain kirjainta, me onnumme ja rakkautemme on amputoitua.
Meidän on mentävä pidemmälle, käskyjen taakse.
Otetaan
vaikka tuo viides käsky. Älä tapa. Monelle on varmaankin aika
helppoa ja itsestään selvää noudattaa sitä. On helppo olla
tappamatta. Mutta jospa menisimme pidemmälle ja kysyisimme, mitä
kaikkea se merkitsee. Miten olla vahingoittamatta toista, miten
varjella hänen henkeään, kalleinta mitä Jumala on hänelle
antanut. Katekismus selittää tätä käskyä: ”Jokaisen
ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas. Emme saa
tuottaa lähimmäisellemme vahinkoa emmekäc kärsimystä. Meidän on
suojeltava häntä kaikissa oloissa. Erityistä tukea on annettava
kaikkein heikoimmille.” Kun
rakkaus ohjaa meitä, on käskyn noudattaminenkin paljon enemmän
kuijp0-n vain pidättäytymistä tappamisesta. On tehtävä enemmän.
Suojeltava ja tuettava. Rakastettava.
Mutta
katsotaanpa peiliin. Sieltä katsoo amputoitu tyyppi takaisin.
Tyyppi, jonka pitäisi leikata Jeesuksen mukaan kaikki ruumiinosat
irti, koska ei pysty niiden kanssa oikein elämään. Rakkauden laki
on niin ehdoton, ettei kuk00jå0aan pysty siihen. Ei kukaan paitsi
Jeesus itse. Rakkauden laki on ehdoton, mutta onneksi myös rakkauden
lahja on. Jumala rakastaa meitä ehdoitta, meistä riippumatta. Koska
Jeesus on täyttänyt rakkauden vaatimuksen, ei meidän tarvitse
ryhtyä itseämme fyysisesti amputoimaan. Hänen rakkautensa on
meidän pelastuksemme. Meidän ontuvien askeltemme kainalosauva ja
pyörätuoli ja rollaattori. Ainoa millä pääsemme eteenpäin.
Ainoa jolla pääsemme pitämään lähimmäisestä huolta. Jeesuksen
rakkaus on ainoa, jolla pääsemme taivasten valtakuntaan, jossa ei
enää kukaan ole rakkautta vailla.
Sillä
kun me otamme Jumalan rakkauden itse vastaan, voimme jakaa siitä
toisille. Rakkaus ohjaa meitä elämässä oikeaan suuntaan.
Lähimmäisen luo. Sopimaan veljen kanssa. Auttamaan kärsivää
sisarta.
Tarvitsee
vain ottaa tuo ehdoton rakkaus vastaan. Jumalan puolelta ehdoton,
mutta ehkä ehtoja asetamme me itse. Ehkä meitä siksi tänään
kutsutaan amputoimaan, ei raajojamme, vaan sen mikä elämässämme
ei toimi ja mikä estää rakkautta toteutumasta, mikä estää meitä
ottamasta rakkautta vastaan ja estää antamasta sitä eteenpäin.
Itsekkyys, oma yrittäminen, omien ansioiden keräily.
Moni
on varmaan kesän aikana hoitanut kukkapenkkiä tai kasvimaata.
Kitkenyt rikkakasveja pois, jotta kukat ja tillit kasvaisivat
paremmin. Meidänkin on kitkettävä ylimääräistä pois, kaikkea
sitä mikä tukahduttaa elämästämme rakkauden.
Tuo
kitkeminen ja amputointi voi merkitä jossain kohtaa myös
luopumista, mutta rakkaus on sellaista. Rakkaus ei etsi omaa etuaan.
Se on myös luopumista jostain omasta toisen vuoksi. Kuten
amputaatäio on joskus välttämätön, jotta ihminen muuten
selviäisi, jotta kivut lähtisi, tai jotta jäisi henkiin. Niin on
joskus myös luovuttava omastaan, jos lähimmäisen hyvä on siitä
kiinni.
Me
olemme vastuussa toisistamme, emme vain itsestämme. Siksi meille on
annettu elämä, siksi meille on annettu toinen toisemme, siksi
meille annetaan rakkautta. Jaettavaksi.
Se
on yhteinen asia aivan kuten uskokin on yhteinen. Uskontunnustus
ilmaisee kirkon, yhteisön yhteisen uskon, jonka nousemme aivan kohta
seurakuntana tunnustamaan. Tuohon uskoon rakkaus liittyy
erottamattomana. Suhde Jumalaan ja suhde lähimmäiseen kuuluvat
yteen. Jeesus muistuttaa tästä tuodessaan lähimmäisjmjenrakkauden
alttarin eteen. ”Jos olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja
siinä muistat että veljelläsi on jotain sinua vastaan, niin jätä
lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa.”
Lähimmäistä
ei pitäisi unohtaa siis omalla kustannuksella mutta ei myöskään
Jumalan kustannuksella. Lähimmäisen rakastaminen on sekin Jumalan
palvelemista. Jumalan, joka tukee ontuvaa ja on lähimmäisen
puolella.
Kun
tänään tulet alttarille, tulet armopöytään. Siitä riittää
armoa ja rakkautta sinulle, ja vielä eteenpäin jaettavaksi.
Kommentit