Saarna 9.3.2025 Kirkkoherran virkaanasettamismessussa.
Jeesus, kiusausten voittaja: 1. Moos. 3: 1-7; Hepr. 4: 14-16; Matt. 4: 1-11
Sitten Henki toi Villen Kangasniemelle kirkkoherranvaalista seuranneen valitusprosessin kiusattavaksi. Kun hän oli hoitanut tehtävää puolisentoista vuotta, eli 556 päivää ja myös joitakin öitä, hänelle tuli vihdoin juhlapäivä. Silloin piispa tuli hänen luokseen asettamaan hänet kirkkoherran virkaan ja kysyi häneltä: ” Tahdotko Jumalan avulla pysyä lujana kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?”
Rakkaat kuulijat täällä kirkossa ja linjojen päässä.
Mihin Henki on sinua kuljettanut? Miten sinua on elämän polulla johdatettu?
Elämä ei ehkä mene aina niin kuin on suunnitellut. Elämä ei ole pelkästään omien käsien ja oman käsikirjoituksen varassa. Ehkäpä Jumala toimii niin ihmeellisellä tavalla, että sitä löytää itsensä joskus tilanteesta tai paikasta, jota ei osannut itse kaavailla. Silti ja varmaan juuri siksi, on mahtavaa olla tänään tässä. On helpottunut, kiitollinen ja luottavainen mieli. Helpottunut siksi, että asioilla on ehkä sittenkin tapana järjestyä. Kiitollinen siksi, että puolentoista vuoden jälkeen voi todeta saaneensa enemmän kuin osasi oikeastaan odottaa ja toivoa. Ja luottavainen siksi, että tiedän, etten ole yksin.
En ole yksin, sillä Kangasniemen seurakunta on vahva ja elävä ystävällisyyden yhteisö. Meillä on osaava ja monitaitoinen työyhteisö, jonka kanssa on hauskaa ja mukavaa tehdä yhdessä työtä. Meillä on sitoutuneet luottamushenkilöt, jotka haluavat tehdä hyvässä yhteishengessä päätöksiä seurakunnan hyväksi. Ja meillä on tämä yhteisö, seurakuntalaiset, jotka huikean monilukuisesti ja monipuolisesti kantavat vastuuta seurakunnan elämästä. Antavat ajastaan, persoonastaan ja lahjoistaan yhteiseen hyvään. Myös lukuisat seurakunnan yhteistyökumppanit ja sidosryhmät ovat iso ilo, on rikkaus saada tehdä ja toimia yhdessä. Tällaista seurakuntaa tuntuu hyvältä ja kiitolliselta vahvistaa, rakentaa ja johtaa vuorovaikutuksessa, yhdessä. Lisäksi piispa ja hiippakunnan väki ovat seurakunnan tukena, jos tie veisi kiusauksiin ja koettelemuksiin.
Sillä onhan se niinkin, että myös täällä Puulan kauniiden vetten äärellä voi elämä olla joskus autiomaan nälkää ja oikeudenmukaisuuden janoa. Helpottuneina, kiitollisina ja luottavaisinakin ihmisen osa, ja yhteisönkin, sillä ei tarvitse kuin luoda vilaus päivän maailmanpolitiikkaan, ihmisen ja yhteisönkin osa on, että meitä kiusataan ja koetellaan, vaivataan ja houkutellaan valheilla niin kuin käärme teki tuossa Väinön aiemmin lukemassa kertomuksessa.
Vaikka oman elämän käsikirjoitus saattaisi ollakin itselle kuinka selvä tahansa, ei elämä ehkä sitten kuitenkaan etene suoraan ja niin kuin toivoisi. Me joudumme elämämme polulla väistelemään käärmeitä, pettymään ja kompuroimaan, kysymään suuntaa, pyytämään toista mahdollisuutta, anomaan armoa. Kiusauksista ja koettelemuksista emme pääse eroon.
Niiden kanssa emme ole kuitenkaan yksin ja avuttomia. Ajattelen, että kun on itsellä kädetön olo, on mahdollisuus luottaa ja turvautua käsiin, jotka kestävät, ja käsikirjoitukseen, joka ei petä.
”On kirjoitettu”, sanoo Jeesus, kun kiusaaja yrittää häntä horjuttaa. Jeesus luottaa sanoihin. Siihen mitä on kirjoitettu. Siihen, mitä hän Raamatustaan lukee. Hän uskoo, että ihminen elää jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.
Tuo päivän evankeliumin kohtaus Jeesuksesta ja kiusaajasta autiomaassa vie tänään omat ajatukset 26 vuotta ajassa taaksepäin ja Atlantin yli toiselle mantereelle. Nuoruudessa oman elämäni käsikirjoitus oli sellainen, että oli päästävä vaihto-oppilaaksi USA:han. Suunnittelin, että siellä elämä sitten muuttuu. Ja niin muuttuikin, mutta ei niin kuin olin itse käsikirjoittanut. Toivoin, että muutoksen saisi aikaan vielä silloin kovasti ihailemani amerikkalainen kulttuuri ja uudet mahdollisuudet mahdollisuuksien maassa, mutta lopulta todellisen muutoksen tuon vuoden aikana toi seurakuntayhteys, Jumala ja usko ja yhteys häneen. Siellä ollessani löysin uudenlaisen uskalluksen heittäytyä hänen varaansa. Kaukana kotoa Jumala kutsui ja veti luokseen.
Mutta tuo muutos pelotti. Pelotti, mitä kaverit Suomessa mahtavat sanoa, kun usko onkin saanut elämässä isomman roolin. Vaikka oli yhtäältä helpottunut, kiitollinen ja luottavainen olo, niin ehkä oli toisaalta myös kiusaus sanoa sittenkin kaikelle sille hyvälle muutokselle ”no, thanks”. Onneksi laitoin silloin sähköpostia ystävälleni Hannalle, joka istuu tänään täällä, ja kysyin varovasti, että ”kuule, mitäpä tuumaat, kun mua on alkanut tuo Jumala kiinnostaa”. Hanna vastasi: ”Hienoa! Anna mennä vaan!” Kiitos Hanna rohkaisusta. Sillä on ollut merkitystä. Ja kiitos myös Emmille. Te kaksi lähditte mun kanssa sitten vaihtarivuoden jälkeen heti sunnuntaina yhdessä jumalanpalvelukseen. Silläkin oli tarkoitus.
Ei ole ihmisen kiusausten ja vaikeiden kysymysten keskellä hyvä jäädä yksin. On tärkeää, että meillä on elämässä tukena toisia ihmisiä ja yhteys keskenämme.
Siellä vaihtarivuoden aikana, yhdessä seurakunnan nuortenillassa käsiteltiin juuri tätä evankeliumin kohtaa, jossa Paholainen kiusaa Jeesusta. Teimme nuorten porukalla kohtauksesta näytelmän. Minä sain Paholaisen roolin. Meillä ei siinä pienessä draamassa ollut kummoistakaan käsikirjoitusta, vaan mentiin enemmän tai vähemmän improvisoiden. Kun Paholainen oli taas kerran yrittänyt houkutella Jeesusta, muistan että kuiskasin Jeesusta esittävälle kaverille, jonka nimi oli ehkä Ryan, ja ehdotin että ”Hit me! Lyö minua! Hit me!” Ryan vähän hämmentyi ja mietti hetken, mutta läimäytti lopulta minua kasvoihin. Paha sai palkkansa ja Paholainen kaatui alas lavalta. Se oli sellaista heittäytyvää raamatuntulkintaa silloin.
No, niin kuin kuulimme, itse tekstissä Jeesus ei kuitenkaan käy käsiksi, vaan valitsee vielä vahvemmat aseet. Hän puhuu kiusaajan pussiin viittaamalla Raamatun sanoihin: ”On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.’”
Jeesus näyttää sisäistäneen mission, hänellä on kirkas visio siitä, mikä hänen tehtävänsä on, hän luottaa kirjoitusten sanaan, jonka mukaan uskolla on yksi kohde ja kiusausten keskellä yksi auttaja, Jumala, jonka käsiin voi elämänsä kaikissa tilanteissa antaa.
Koska olen ennalta lukenut tämän juhlamessun käsikirjoituksen, tiedän että minulta kysytään kohta muutamia asioita koskien kirkkoherranviran hoitamista. Siellä todetaan, että kirkkoherran tehtävänä on mm. ”hoitaa virkaansa oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti sekä pitää seurakunnassaan huolta siitä, että evankeliumia julistetaan ja opetetaan puhtaasti.”
Miksi se on tärkeää? Siksi, että sanoilla yleensäkin on väliä. Sillä miten ja mitä puhumme toisillemme ja toisistamme. Kun se elämän käsikirjoitus lähtee menemään joskus vinoon, voi olla kiusaus alkaa käyttää sanoja, jotka hajottavat enemmän kuin rakentavat. Heikkoinakin hetkinä on tärkeää puhua valheiden sijaan totta. On tärkeää käyttää sanoja, joihin voi luottaa. On tärkeää, ettei raamatunlauseita käytetä oman edun tavoittelun välineenä.
Toiseksi, evankeliumia on tärkeää julistaa puhtaasti, koska evankeliumilla on väliä. Suomen evankelisluterilaisen kirkon missiona eli perustehtävänä on kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta. Täällä Kangasniemellä se on seurakuntamme tehtävä. Ja tämän tehtävän toteuttamiseen juuri evankeliumi antaa voiman minulle ja meille kaikille yhdessä. Evankeliumi eli sanoma rakastavasta Jumalasta, joka kutsuu jokaista yhteyteensä, Jumalasta joka tahtoo jokaiselle hyvää, Jumalasta joka haluaa pitää jokaisesta huolta. Evankeliumi eli sanoma Jeesuksesta, joka puhuu rakkauden sanoja, tekee rakkauden tekoja, kohtaa ihmisiä rakkaudella ja joka myös tämä rakkaus motiivinaan suostuu kiusattavaksi ja koeteltavaksi, jotta jaksaa sitten kulkea oman tiensä, tien ristille, tien inhimilliseen kipuun ja kärsimykseen, tien pettymykseen, yksinäisyyteen ja pimeyteen.
Siitä lopulta on kyse. Evankeliumista. Tässä juhlassa ei ole niinkään kyse minusta tai minun elämäni käsikirjoituksen käänteistä. Tässä juhlassa, tässä virassa, ja tämän seurakunnan työssä ja sen elämässä on lopulta kyse Jeesuksesta ja hänen evankeliumistaan. Ja siinä mielessä on kyse myös seurakunnasta, että seurakunta on juuri Kristuksen ruumis. Saman ruumiin jäseniksi kastettujen joukkue, jossa jokaisella, ihan jokaisella, on oma pelipaikkansa ja tehtävänsä. Mutta myös siellä pelikentällä on ennen muuta kyse evankeliumista.
Sillä evankeliumin käsikirjoitus on meille tuttu eikä se petä. Me tiedämme jo kirkkovuoden kierrosta, mihin se meitä kuljettaa. Paastonaikanakin meitä kutsutaan Jumalan yhteyteen. Jo tässä paastonajan alussa me voimme lähteä Jeesuksen seuraan autiomaahan, tai sitten voimme jäädä helpommille hoodeille, rantamaisemiin odottamaan jäiden lähtöä. Mutta me voimme kulkea nyt myös hänen jäljessään kivikoihin tai vuorenhuipulle ja miettiä, mitä itse vastaisimme kiusaajalle. Että kun minua koetellaan, jaksanko uskoa, jaksanko luottaa, että Jumala toimii ja johdattaa sielläkin, missä repliikit katoavat ja erämaa vie voimat ja sanat. Vai kokeilenko ja koettelenko ehkä omissa koettelemuksissani Jumalan huumorintajua? Vaihtaisinko sittenkin uskoni ja uskollisuuteni siihen, että saisin olla maailman rikkain tai maailman vaikutusvaltaisin ihminen? Vai mikä on minulle elämässä niin luovuttamatonta, että haluan pitää siitä kiinni, oli vastatarjous miten houkutteleva tahansa?
Me voimme tänään seurata Jeesusta, joka saa kiusaajan sanattomaksi ja kulkee sen läpi, jonka läpi mekin joskus joudumme, ja siksi hän voi meitä myötätunnossaan ymmärtää ja auttaa. Mutta me tiedämme myös tien, joka Jeesuksella on tästedes edessään. Jumalan Poika ei tee vain ruokkimisihmeitä ja tyydytä tavallista nälkää. Hän tekee myös luopumisen ihmeen, luopuu vallastaan, suostuu kärsimykseen, antaa lopulta kaikkensa. Muutamien viikkojen päästä hän kantaa ristiä harteillaan ja antaa henkensä. Ja senkin hän tekee meidän, sinun ja minun, vuoksemme. Jumala itse uhrautuu ja alistuu rakastamansa puolesta. Jotta myös sisimpämme kaipuu, sielumme nälkä kuulisi myötätuntoisen vastauksen.
Siinä on evankeliumin ydin. Vahvuus on heikkoudessa, täyteys tyhjyydessä, elämä kuolemassa. Ja siinä, kuinka käsikirjoitus jatkuu ja vie meidät ylösnousemuksen pääsiäiseen. Evankeliumi, ilosanoma, se mikä on kirjoitettu, murtaa sen, minkä ei pitänyt olla murrettavissa. Jumalan rakkaus on ihanan ihmeellisellä tavalla kuolemaa ja kaikkia mahteja suurempi.
Ja tuo rakkaus on myös meidän voimamme täällä Kangasniemellä. Se on voima, joka saa meidät hoitamaan tätä luomakuntaa, jonka kauneutta ja arvoa luonto ympärillämme tänäkin aamuna ja näilläkin rannoilla juhlistaa. Rakkaus on se voima, joka rohkaisee ja varustaa meidät pitämään toisistamme huolta, välittämään lähimmäisestä naapurissa tai vastarannalla tai vaikka valtamerten takana. Ja lähimmäisestä, joka juuri nytkin kokee inhimillistä kipua, kaipaa myötätuntoa, kärsii sodassa, nälässä, yksinäisyydessä, turvattomuudessa, valheessa ja muissa käärmeen juonissa ja kaiken maailman koettelemuksissa. Rakkaus on se voima, joka auttaa minua ja sinua kohtaamaan lähimmäisen, jonka elämän käsikirjoitus on juonta vailla.
”On kirjoitettu” sanoja, joilla on väliä. Sanoja, joita sanoa, kun ei ole muuta keinoa. On sanoja, jotka vapauttavat, vahvistavat, lupaavat ja lohduttavat, auttavat, armahtavat, rohkaisevat ja rakastavat. Oikeiden sanojen löytyminen on joskus vaikeaa. Hyvä vinkki tälle paastonajalle voikin olla se, että vietä aikaa Raamatun sanojen äärellä ja tutki, mitä ne juuri omaan elämäsi tilanteeseen sanovat ja millaista voimaa ne voivat juuri sinulle antaa.
Tähän lopuksi tietoisena, että elämässä ne omat suunnitelmat voivat muuttua, haluaisin lausua vielä muutaman sanan siitä, mitä toivoisin omalta käsikirjoitukseltani Kangasniemen kirkkoherrana:
Toivon lisää nuoruuden rohkeutta. Uskallusta heittäytyä, luottamusta laittaa itseni likoon.
Toivon kurottautumista ja kääntymistä ystävän puoleen ja kuulevaa sydäntä ottaa neuvoja vastaan.
Toivon innokkuutta ja innovatiivisuutta tehdä yhdessä ja olla yhteydessä.
Toivon herkkyyttä toimia armon varassa, armollisesti sekä itseäni että toisia kohtaan.
Toivon rukousta kannattelemaan silloin, kun voimat ja keinot ovat vähissä.
Toivon viisautta osata erottaa siitä, mitä on kirjoitettu, sen, joka rakentaa eikä hajota.
Toivon nöyryyttä tehdä tilaa Jeesukselle siellä, missä on kiusaus, että oma ego uhkaa ottaa pääroolin.
Toivon rauhaa siihen, missä on parempi malttaa.
Toivon päättäväisyyttä mennä läpi senkin, mikä tuntuu vaikealta. Ja siellä luottamusta siihen, etten ole yksin.
Toivon, että muistan itse ja osaan muistuttaa muita, että kaikissa vaiheissa kanssamme on hän, joka on meidät nimeltä kutsunut, meitä rakastanut ja meidän polkuamme johdattanut.
Toivon niin kuin kummisetäni minulle toivotti: kykyä viedä seurakuntaamme Bonhoefferin rohkeudella hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan.
Rakkaat kuulijat, toivon, että yhteinen tiemme on hyvä kulkea.
Toivon, että voimme käydä yhdessä ja usein sinne minne heprealaiskirjeen sanat kannustavat:
”Mennään siis rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme myötätuntoa ja löytäisimme apua silloin, kun sitä tarvitsemme.”
Mennään rohkeasti. Mennään helpottunein, kiitollisin ja luottavaisin sydämin. Mutta ennen kaikkea: Mennään yhdessä.
Kommentit