sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ruutia ja rakkautta

Saarna 30.8.2015 Lahjaharjun kappeli

Lähimmäisen sunnuntai

Ruut 1:8-11, 14-18; Room. 13:8-10; Mark. 12:41-44
On siis lähimmäisen sunnuntai. Jokaisen ihmisen päivä. Kun kuuntelemme raamatuntekstejä, voisimme kai sanoa, että tänään on erityisesti neljän lesken sunnuntai. Kanssamme on neljä miehensä menettänyttä naista. Leskeksi jäänyttä. Ensiksi, köyhä leskivaimo, joka antaa kaiken, mitä hänellä oli. Kaksi roposta kilahtaa temppelin uhriarkkuun. Kuin kolehtihaaviin. On vähästään antava leski.

Sitten on kolmikko. Ruutin kirjan lesket Noomi ja hänen miniänsä, Orpa ja Ruut. Noomista kerrotaan, että hän oli juutalainen, kotoisin Betlehemistä. Mutta kotimaahan tuli nälänhätä ja Noomi joutui lähtemään miehensä ja kahden poikansa kanssa pakoon, Kuolleenmeren taakse, Moabin maahan.

Perillä uudessa kodissa Noomin vastoinkäymiset jatkuivat. Mies kuoli ja hän jäi yksin poikiensa kanssa. Pojat ottivat moabilaiset vaimot, toinen Orpan, toinen Ruutin. Kymmenen aviovuoden jälkeen miehetkin kuolivat. Sekä anoppi että miniät jäivät leskiksi. Elämä näytti jokaiselle naiselle kovat kasvonsa.

Mutta sitten Noomi saakin kuulla, että kotona Betlehemissä ovat asiat taas paremmin ja kaltoin kohdeltu kolmikko lähtee kotimatkalle. Matkalla Noomi tulee kuitenkin noihin mietteisiin, joista meille tänään kerrotaan. Hän ehdottaa, että miniät eivät sittenkään seuraisi häntä vaan jäisivät omien sukujensa luo.

Ehkä Noomi tulee näihin aatoksiin, koska kokee ettei voi tarjota heille entisenlaista turvaa. Ehkä Noomi ajattelee leskinaisten parasta. Toivoo, että nämä löytäisivät uudet miehet, jotta saisivat uuden turvan ja onnen.


Tuona aikana, tuossa maailmassa leskeys merkitsi naiselle turvattomuutta. Avioliitto antoi naiselle suojan. Oli miehen tehtävä pitää vaimostaan ja perheestään huolta. Siksi miehen kuolema toi leskelle turvattomuuden. Siksi monet Vanhan testamentin profeetat huutavatkin kovaan ääneen, ettei yhteisö vain unohtaisi leskiä ja orpoja, yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia. Esimerkiksi Sakarja muistuttaa, kuinka tulisi elää, ja tämä sopii kyllä ohjeeksi myös meille täällä tänään: "Tuomitkaa oikein, osoittakaa toinen toisellenne hyvyyttä ja laupeutta. Leskeä ja orpoa, muukalaista ja köyhää älkää sortako, älkää suunnitelko pahaa toinen toisellenne.” (Sak. 6:9-10)

On siis neljä leskeä. Neljä turvatonta. Tänä päivänä leskeys ei välttämättä merkitse samanlaista turvattomuutta kuin Noomin ja Ruutin aikana. Mutta turvattomuutta me yhä koemme. Elämä kohtelee kaltoin. Joudumme kysymään, mistä saisimme suojan, kun turvaverkot pettävät. Kun läheinen jättää. Kun työ lähtee alta tai vaatimukset käyvät yli voimien. Kun sairaus iskee tai kukkarosta löytyy vain kaksi pientä lanttia.

Vain kaksi lanttia. Kun katsomme köyhää leskivaimoa temppelissä, nyökkäilemmekö hyväksyvästi vai pudistelemmeko päätämme. Onko hän meille esimerkki, joksi haluamme tulla? Ehkä on. Mutta millä tavoin?

Monet rikkaat antoivat paljon. Mutta hän antoi vähästään. Kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi. He laittoivat rahansa uhriarkkuun, sen ajan diakoniarahastoon, josta avustettiin ja ruokittiin myös köyhiä. Omasta jaettiin. Oli jaloa antaa yhteiseen hyvään.

Mutta että köyhä leski kiikuttaa viimeisiä ropojaan yhteiseen kassaan. Minkä takia? Yhteisön paineen takia? Velvollisuudentunnostaan? Rakkaudesta ja auttamisen halusta?


Tarina ei kerro syytä. Mutta kertomus lesken rovosta jollain tavalla raapaisee meitä. Se puhuu meille uhrautumisesta. Oman antamisesta toisille. Rakkaudesta tai rakkauden kaipuusta. Myös epäoikeudenmukaisuudesta. Miksi sekin, jolla on vähän, joutuu silti antamaan pois? Miksi on vähästä riitettävä? Vähistä voimista jaksettava ja venyttävä. Vähistä varoista jaettava. Hyvä kun itselle riittää.

Ehkä köyhä leskivaimo on roposineen meille esimerkki, ei niinkään uhrautuvasta lähimmäisenrakkaudesta, vaan ennemminkin lähimmäisestä, joka tarvitsee apuamme. Lähimmäisestä, joka kaipaa turvaa ja rakkautta elämäänsä. Lähimmäisestä, jota on elämä riipaissut syvältä. Lähimmäisestä, jollaisia itsekin tunnistamme olevamme.

Silloin kun elämä kolhaisee, silloin kun olemme haavoittuvia, silloin kun meiltä otetaan ja otetaan pois, voi tapahtua sellainen hieno asia, että joudumme myöntämään, ettemme yksin pärjää. Että tarvitsemme toista. Että kaipaamme turvaa ja rakkautta. Että olisi joku, johon nojata ja tukeutua. Saatamme silloin etsiä lohduttajaa Jumalasta. Niin kuin ehkä Ruutkin teki. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Ehkä Ruut, vaikka oli vierasmaalainen, ymmärsi, että Noomin Jumala oli sellainen, jonka kanssa elämää kannattaisi kokeilla. Jumala, johon voisi luottaa. Jumala, joka täyttäisi rakkauden kaipuun. Jumala, joka pitäisi huolta, kun elämästä muuten turva on vähissä.

Sillä vaikka turvattomuutta ehkä tuovatkin mukanaan sairaus, työttömyys, muut elämän menetykset ja kolhut, turvattomaksi ne ihmisen tekevät vasta, jos ei ole ketään, joka kuuntelisi, tukisi, jakaisi kuormaa. Yksin huoliensa kanssa jääminen on suojattomuutta. Se kutsuu meitä liikkeelle.

Sillä emmehän me voi tyytyä siihen, että kukin saa hädässään ja yksinäisyydessään avun Jumalalta. Me emme voi ulkoistaa rakastamista yksin Jumalalle.

Ennemminkin Jumala delegoi rakkautensa meille. Hän toimii meidän kauttamme. Hän lohduttaa lähimmäisiämme meidän korviemme ja suidemme kautta. Hän auttaa meidän jalkojemme ja käsiemme avulla. Hänen täydellinen rakkautensa tulee todeksi täällä meidän toimiemme kautta, olivatpa meidän toimemme sitten miten epätäydellisiä ja puutteellisia tahansa. Me voimme olla lähimmäisiä, jotka vapauttavat yksinäisyydestä ja kuuntelevat, näkevät, ruokkivat, rukoilevat, jeesaavat ja tsemppaavat, osoittavat hyvyyttä ja laupeutta.

”Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa.” Rakkaus, jolla Jumala meitä koskettaa, saa kimmokkeen ja jatkaa matkaansa. Tehden vain hyvää niille, joita me elämässämme kohtaamme. Niille, joita on kaltoin kohdeltu ja joilta on miltei kaikki otettu pois. Niille, joita elämän kovuus koskettaa, niitä Jumalan rakkaus saa meidän elämämme kautta koskettaa.

Jumalan rakkaus liitti kaksi leskeä yhteen. ”Älä pakota minua eroamaan sinusta.” Noomin ja Ruutin yhteinen tie oli ystävyyden ja uskollisuuden tie. Kaksi yksin jäänyttä saivat toisistaan turvan. Lopulta Ruut löysi Betlehemistä uuden miehenkin, he saivat pojan, josta tuli lopulta kuningas Daavidin isoisä ja Jeesuksen esi-isä. Jumalalla oli suunnitelma Ruutillekin. Ruutin kertomus rohkaisee turvautumaan Jumalan rakkauteen ja myös luottamaan siihen, että kun löytää ystävän, hänestä pitää kiinni, vaikka edessä oleva saattaa vaikuttaa vieraalta, tuntemattomalta tai pelottavalta.

Kyllä se lähimmäisenä oleminen voi tuntua usein siltä, että ollaan kuin matkalla kohti vieraita seutuja. Että ei tästä matkasta selvitä, tai että varustusta on liian vähän tai että en osaa perille. Mutta kun rakkaus kuljettaa, se vie myös perille. Jumala, joka on itse rakkaus, varustaa meidät ja johdattaa, kun omat keinot tuntuvat vähäisiltä.

Silloin voi jokainen rohkeasti antaa vähästään. Vähäinenkin riittää. Ei tarvitse olla yltäkylläisesti. Sillä kun antaa ja jakaa, vähäisestäkin riittää tarpeeksi. Silloin se, jolla on vähän, voi saada paljon. Kun rakastaa, myös saa. Kun tulee rakastetuksi, antaa toisillekin. Ja silloin saa likimain kaiken, mitä elääkseen tarvitsee.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Nähdyksi tulemisen ihme

Saarna 23.8.2015

2. Kun. 5: 1-15; Ap. t. 3: 1-10; Joh. 9: 1-7, 39-41


Jeesus näki tien sivussa miehen. Jeesus näki. Hän huomasi. Ei kulkenut ohitse. 

Jeesus näkee ihmisen tien sivussa, laidalle joutuneena, reunassa, syrjään työnnettynä. Sielläkin Jeesus näkee ihmisen.

Minkä tien sivussa sinä tänään kuljet? Millainen tilanne sinulla on päällä? Minkä toivoisit tulevan nähdyksi, huomatuksi?

Nähdyksi tuleminen, huomatuksi tuleminen on tärkeää. Sen sijaan että joutuisi elämään sivussa, sitä mieluummin toivoo, että otetaan tosissaan. Saisi elää eikä varoa. Kelpaisi sellaisenaan, eikä tarvitsisi yrittää korottaa itseään.

Kelpaanko tällaisena? Kelpaanko ihmisille ympärilläni? Kelpaanko astumaan tien sivusta keskemmälle, muiden joukkoon? Kelpaanko Jumalalle? Kelpaanko minä, moni ehkä kyselee.

Mitä sanottiin syyrialaisesta Naamanista? ”Naaman oli mahtava soturi, mutta sairasti spitaalia.” Mahtava soturi, mutta. Mahtava, mutta. Tutunlainen kuvaus. Sitä helposti vähättelee itseään, ehkä toisiakin. Olen sellainen, mutta. Olet tuollainen, mutta. Mitä itse lisäisit mutta-sanan perään? Olet mahtava tyyppi, mutta. Mahtava ystävä, mutta. Mahtava työntekijä, mutta. Mahtava kristitty, mutta. Mutta kelpaanko silti.

”Mutta” on sivuun työntävä sana. Se vie meitä syrjään. ”Mutta” laskee päällemme katvealueen, jonka alta emme enää näekään niin selvästi omaa arvoamme. Emmekä tunne sitä, kuinka Jumala meitä katsoo. Kuinka Jeesus meidät näkee.

Jeesus katsoo rakkaudella. Hän näkee ihmisen tien sivussa sellaisena kuin tämä on. Hän näkee syntymään saakka. Syntymässä on meille annettu elämä, ja elämä on vaiheiden ja tilanteiden kautta tuonut meidät nyt tähän. Syntymästämme saakka Jeesus on nähnyt meidät. Vikoinemme, puutteinemme, kaikkine muttinemme. Hän ei kuitenkaan syytä tai etsi syyllistä. Hän tahtoo nähdä enemmän. Hän näkee ihmisessä olevan mahdollisuuden. Kaiken sen, mitä Jumala voi ihmiselle antaa ja tehdä. Kaiken sen, missä hän voi meitä parantaa ja meitä käyttää. ”Jotta Jumalan teot tulisivat julki” Jeesus sanoi opetuslapsille. Jeesus näkee, että Jumalan teoilla on tilausta ja sijaa ihmisen elämässä. 

Sitähän mahtava soturi Naamankin toivoi. Että hän paranisi. Että Jumala auttaisi häntäkin. Mutta Naaman suuttui eikä suostunut ottamaan apua vastaan. Suuttui, kun luuli, että se tapahtuisi toisella tavalla. Odotti, että toimintaohjeet ja auttamisprosessi olisivat erilaiset.

Meillä on ehkä omat luulomme siitä, miten Jumala toimii, miten hän parantaa, miten hän hoitaa meitä, tai miten hänen rakkautensa meitä koskettaa. Mutta Jumalan keinot ja väylät ovatkin usein ihan toisenlaiset kuin mitä luulemme tai odotamme. Ne kätkeytyvät silmiltämme. Ne kulkevat sieltä mistä emme osaa etsiä. Ne vievät aivan toisaalle kuin minne oman näkökykymme varassa osaamme mennä.

Siksi on hyvä, että Jeesus näkee meidät. Myös tien sivussa. Myös odotuksiimme pettyneinä. Hän näkee enemmän kuin me näemme. Hänen katseensa parantaa meidät. Hän on parantajamme, koska hän näkee meidät kokonaan, meidän koko elämämme, kaikki tilanteemme, myös sivussa kulkemisemme.

Hän näkee, että olemme joutuneet, kulkeneet, työntyneet sivuun. Ajautuneet itse tai tulleet ajetuiksi. Hän näkee kaiken sen pahan ja kaiken synnin, joka ajaa meitä syrjään toistemme luota, joka vie pois Jumalan luota. Erottaa ja etäännyttää kuin kaarnalaivan, joka on joutunut villin virran kyytiin.

Jeesus on parantajamme, sillä hän sovittaa syntimme. Antaa tilalle av  vbrmon, anteeksiantamuksen, rakkauden, joka vetääkin puoleensa ja työntää Jumalan luo. Pois syrjästä. Lähemmäksi hyvyyden lähdettä. Rakastavan katseen alle.

Jeesus parantaa meidät sokeudesta, jolla katselemme omaa tilannettamme. Hän valaisee pimeyden, jossa epäilemme omaa kelpaamistamme. Hän levittää kätensä ristille ja näyttää meille kuin mökkireissulla saadun kalan pituutta: näin paljon sinua rakastan. Näin on syntisi pyyhitty pois. Näin saat anteeksi. Näin sinä kelpaat. Eikä kyseessä ole mikää kalavale.

Sillä mitään ei tarvitse tehdä. Katsoa vain, kun Vapahtaja antaa ristiltä kaiken, mikä riittää. Ei tarvita satoja kiloja hopeaa ja kultaa, joita Naaman kuskasi parantajalleen lahjukseksi. Ne eivät kelvanneet. Niitä ei Elisa koskaan ottanut vastaan. Jumalan teot eivät olleet ostettavissa silloin, eivätkä ne ole ostettavissa tänään. Turha on torille mennä kysymään kilohintaa.

Jumalan edessä ei ole yhtään kelvollisempi mahtavana soturina kuin invalidina tien sivussa. Ulkoisilla ansioilla tai taidoilla tai osaamisella ei ansaita Jumalan rakkautta tänäkään päivänä. Jumalan rakastavan katseen alle pääseminen on ihan ilmaiseksi annettu lahja, ihme ja esimerkki.

Katsos, kun nähdyksi tuleminen antaa simät, joilla nähdä. ”Mitä minulla on, sitä minä sinulle annan”, lupasi Pietari rammalle temppelissä. Mitä meillä on, sitä me jaamme, sitä meidän on toisillemme annettava. Onko se sitten rahaa tai rakkautta, ruokaa tai rukousapua, vierellä kulkemista, huolien kuuntelemista, ihan vaan ajan antamista toiselle. Jumalan huolenpito kasvaa meissä huolenpidoksi lähimmäisestä. Jeesuksen parantava rakkaus sytyttää meissä rakkauden auttaa ja välittää toisistamme. 

Jeesus on meidän parantajamme, eikä yksin meidän, vaan kaikkien. Sen me voimme elämällämme tehdä näkyväksi ja todelliseksi. Kristus on kanssamme, hän on meidän voimamme, hän on meidän sanoissamme ja teoissamme. Hänen kauttaan me voimme ja osaamme ja näemme, kun omasta voimastamme emme.

Mutta Vapahtaja näkee meidät. Jotta me näkisimme hänet. Jotta me näkisimme itsemme hänen silmillään. Jotta me huomaisimme toisemme. Jotta toisissamme näkisimme rakkauden mentävän paikan. 

Tätä näkökykyä me saamme pyytää rukoillen:

Vapahtajani Jeesus.
Sokean lailla huudan puoleesi.
Herra, anna minulle näköni.
Haluan nähdä lahjasi,
tuntea kaiken minkä annat minun kohdata,
kiittää auringosta ja tuulesta,
puista ja merestä,
ihmisistä jotka tarvitsevat minua
ja joita minä tarvitsen.

Aamen.

tiistai 4. elokuuta 2015

Yhden vuoden koti-isyys

Minä pidän numeroista. Erityisesti tasaluvuista. Pidän siitä, että jokin menee tasan.

Tänään tuli tasan vuosi siitä, kun vaimo lähti töihin ja minä jäin lasten kanssa kotiin. Tasan vuosi isyysvapaita ja hoitovapaata. Vapaata jostakin ja jotakin varten.

Samalla huomaan, että tasan vuosi on viime postauksestakin. Vaikka ajattelin, että nyt vapaus antaa aikaa, tilaa ja mahdollisuuden kirjoittaa ja päivitellä enemmän, todellisuus tapahtui toisella tavalla. Tämä blogi on kasvanut työn kautta olemista tarkastelevaksi, puheiden avulla todellisuutta sanoittavaksi, ei enää sen, mistä kaikki alun pitäen lähti. Isyyden ja nuoren perheenisän silmin elämää ihmetteleväksi.

Nyt olen tehnyt toista työtä tasan vuoden. Työtä, jossa mikään harvoin menee tasan. Enimmäkseen jää kesken tai menee överiksi. Neljän lapsen kanssa ainakin yhdellä on jokin tilanne päällä. Ainakin yhdet maidot kaatuvat päivässä pöydälle. Ainakin yhden kanssa herätään yöllä vessaan, rapsuttamaan selkää tai ajamaan mörköjä hus pois.

Ehkä siksi on jäänyt ajatukset kirjoittamatta, koska on ollut pyykkivuoren kokoinen kynnys myöntää, että koti-isän todellisuus on jotain ihan muuta kuin mitä osasin kuvitella. Jossain vaiheessa kevättä löysin diplomaattisen vastauksen heille, jotka minulta usein kysyivät, miten on mennyt. Aloin vain sanoa, että on tämä ollut kasvattava vuosi.

Kasvaakseen on tultava pienemmäksi. Viisautta on ymmärtää omien rajojensa riittämättömyys. Lasten kanssa kotona keskeneräisyyttä on vain opittava sietämään.

Olen tästä vuodesta kiitollinen. En missään nimessä kadu, että päätimme tehdä näin. Mutta en ihan heti kokeilisi tätä uudelleen. Palaan kahden viikon päästä työhöni pappina. Perspektiivi on nyt syvempi ja lähempänä lattiaa.

Olen kiitollinen, että opin tekemään pasta bolognesea, joka maistuu jokaiselle. Olen kiitollinen, että sain olla mukana lasten harrastuksissa, tarkistaa koululaisten läksyt, hakea kerholaista puistosta, nähdä kuinka pienin, kohta kaksivuotias, oppii ja kasvaa jatkuvasti uutta. Olen kiitollinen, että kotona joutuu koville ja katsomaan itseään ensin kriittisin sitten armollisin silmin. Että arjessa on sävyjä, joihin ei muuten olisi tutustunut.

Vaikka kaikki ei mennyt tasan niin kuin ajattelin, vaikka juuri mikään ei mennyt, silti uskallan ajatella, että kaikki meni niin kuin piti. Kenestäkään ei tullut kokonaista, mutta kasvulla on yhä tilaa. Elämä täyttää sen, missä jäämme vajaan puolelle.