Minä pidän numeroista. Erityisesti tasaluvuista. Pidän siitä, että jokin menee tasan.
Tänään tuli tasan vuosi siitä, kun vaimo lähti töihin ja minä jäin lasten kanssa kotiin. Tasan vuosi isyysvapaita ja hoitovapaata. Vapaata jostakin ja jotakin varten.
Samalla huomaan, että tasan vuosi on viime postauksestakin. Vaikka ajattelin, että nyt vapaus antaa aikaa, tilaa ja mahdollisuuden kirjoittaa ja päivitellä enemmän, todellisuus tapahtui toisella tavalla. Tämä blogi on kasvanut työn kautta olemista tarkastelevaksi, puheiden avulla todellisuutta sanoittavaksi, ei enää sen, mistä kaikki alun pitäen lähti. Isyyden ja nuoren perheenisän silmin elämää ihmetteleväksi.
Nyt olen tehnyt toista työtä tasan vuoden. Työtä, jossa mikään harvoin menee tasan. Enimmäkseen jää kesken tai menee överiksi. Neljän lapsen kanssa ainakin yhdellä on jokin tilanne päällä. Ainakin yhdet maidot kaatuvat päivässä pöydälle. Ainakin yhden kanssa herätään yöllä vessaan, rapsuttamaan selkää tai ajamaan mörköjä hus pois.
Ehkä siksi on jäänyt ajatukset kirjoittamatta, koska on ollut pyykkivuoren kokoinen kynnys myöntää, että koti-isän todellisuus on jotain ihan muuta kuin mitä osasin kuvitella. Jossain vaiheessa kevättä löysin diplomaattisen vastauksen heille, jotka minulta usein kysyivät, miten on mennyt. Aloin vain sanoa, että on tämä ollut kasvattava vuosi.
Kasvaakseen on tultava pienemmäksi. Viisautta on ymmärtää omien rajojensa riittämättömyys. Lasten kanssa kotona keskeneräisyyttä on vain opittava sietämään.
Olen tästä vuodesta kiitollinen. En missään nimessä kadu, että päätimme tehdä näin. Mutta en ihan heti kokeilisi tätä uudelleen. Palaan kahden viikon päästä työhöni pappina. Perspektiivi on nyt syvempi ja lähempänä lattiaa.
Olen kiitollinen, että opin tekemään pasta bolognesea, joka maistuu jokaiselle. Olen kiitollinen, että sain olla mukana lasten harrastuksissa, tarkistaa koululaisten läksyt, hakea kerholaista puistosta, nähdä kuinka pienin, kohta kaksivuotias, oppii ja kasvaa jatkuvasti uutta. Olen kiitollinen, että kotona joutuu koville ja katsomaan itseään ensin kriittisin sitten armollisin silmin. Että arjessa on sävyjä, joihin ei muuten olisi tutustunut.
Vaikka kaikki ei mennyt tasan niin kuin ajattelin, vaikka juuri mikään ei mennyt, silti uskallan ajatella, että kaikki meni niin kuin piti. Kenestäkään ei tullut kokonaista, mutta kasvulla on yhä tilaa. Elämä täyttää sen, missä jäämme vajaan puolelle.
Tänään tuli tasan vuosi siitä, kun vaimo lähti töihin ja minä jäin lasten kanssa kotiin. Tasan vuosi isyysvapaita ja hoitovapaata. Vapaata jostakin ja jotakin varten.
Samalla huomaan, että tasan vuosi on viime postauksestakin. Vaikka ajattelin, että nyt vapaus antaa aikaa, tilaa ja mahdollisuuden kirjoittaa ja päivitellä enemmän, todellisuus tapahtui toisella tavalla. Tämä blogi on kasvanut työn kautta olemista tarkastelevaksi, puheiden avulla todellisuutta sanoittavaksi, ei enää sen, mistä kaikki alun pitäen lähti. Isyyden ja nuoren perheenisän silmin elämää ihmetteleväksi.
Nyt olen tehnyt toista työtä tasan vuoden. Työtä, jossa mikään harvoin menee tasan. Enimmäkseen jää kesken tai menee överiksi. Neljän lapsen kanssa ainakin yhdellä on jokin tilanne päällä. Ainakin yhdet maidot kaatuvat päivässä pöydälle. Ainakin yhden kanssa herätään yöllä vessaan, rapsuttamaan selkää tai ajamaan mörköjä hus pois.
Ehkä siksi on jäänyt ajatukset kirjoittamatta, koska on ollut pyykkivuoren kokoinen kynnys myöntää, että koti-isän todellisuus on jotain ihan muuta kuin mitä osasin kuvitella. Jossain vaiheessa kevättä löysin diplomaattisen vastauksen heille, jotka minulta usein kysyivät, miten on mennyt. Aloin vain sanoa, että on tämä ollut kasvattava vuosi.
Kasvaakseen on tultava pienemmäksi. Viisautta on ymmärtää omien rajojensa riittämättömyys. Lasten kanssa kotona keskeneräisyyttä on vain opittava sietämään.
Olen tästä vuodesta kiitollinen. En missään nimessä kadu, että päätimme tehdä näin. Mutta en ihan heti kokeilisi tätä uudelleen. Palaan kahden viikon päästä työhöni pappina. Perspektiivi on nyt syvempi ja lähempänä lattiaa.
Olen kiitollinen, että opin tekemään pasta bolognesea, joka maistuu jokaiselle. Olen kiitollinen, että sain olla mukana lasten harrastuksissa, tarkistaa koululaisten läksyt, hakea kerholaista puistosta, nähdä kuinka pienin, kohta kaksivuotias, oppii ja kasvaa jatkuvasti uutta. Olen kiitollinen, että kotona joutuu koville ja katsomaan itseään ensin kriittisin sitten armollisin silmin. Että arjessa on sävyjä, joihin ei muuten olisi tutustunut.
Vaikka kaikki ei mennyt tasan niin kuin ajattelin, vaikka juuri mikään ei mennyt, silti uskallan ajatella, että kaikki meni niin kuin piti. Kenestäkään ei tullut kokonaista, mutta kasvulla on yhä tilaa. Elämä täyttää sen, missä jäämme vajaan puolelle.
Kommentit