lauantai 10. marraskuuta 2012

Angry birds ja anteeksi

Rippikoulusunnuntaina 4.11.2012
Matt. 6.14-15

Rakkaat ystävät. Haluaisin jakaa kanssanne erään asian, joka on vaivannut minua viime päivinä. Kyse on Angry birds –pelistä. Kuinka moni teistä on pelannut Angry birdsiä? Kyseessä on siis suomalaisen pelifirman kehittämä ja tällä hetkellä maailman myydyin mobiilipeli, peli jota voi pelata tietokoneella tai vaikka kännykällä. Angry birds on vaivannut minua oikeastaan kahdesta syystä: 1) Se on varsin koukuttava peli. Kenen muun mielestä on? 2) Toiseksi minua on alkanut kiusata pelissä se, että eikö niille linnuille mikään riitä? Angry birdsissä ideana on, eikö vain ole, että vihreät possut ovat varastaneet lintujen pesästä lintujen munat. Tästä linnut vihastuvat ja ryhtyvät kostamaan. Pelaajan on yritettävä osua linnuilla, ritsaa käyttämällä possuihin ja heidän rakennelmiinsa. Tarkoitus on siis näiden vihaisten lintujen avulla tuhota possut.

Mutta kun ei niille linnuille riitä, että yksi, kaksi, kolme tai vaikka kymmenen possua saadaan tuhottua. Aina tulee uusi taso, uusi kostoretki. Linnut ja possut kun eivät tahdo sopia samaan näyttöruutuun.

Elämä on peliä, joku sanoo. Aina on joku vastassa. Aina pitää selvitä eteenpäin. On huono homma, jos jää jumiin.

Ehkä nuo vihaiset linnut jäävät jumiin. Ehkäpä mekin käyttäydymme välillä kuten nuo linnut, tai kuten nuo possut. Teemme toisillemme jotakin ilkeää, sanomme pahasti, rikomme luottamuksen, sotkemme välit. Tai maksamme vähintään samalla mitalla takaisin, jos joku erehtyy tekemään väärin meitä kohtaan. Suutumme ja pukeudumme vihan punaisiin höyheniin.

Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Näin puhui Jeesus. Jeesus ei ollut pelannut Angry birdsiä ymmärtääkseen, että riitelemällä ja vihaa pitämällä ei yhteisestä elämästä tule mitään. Elämässä on mahduttava samaan ruutuun, elämässä on tultava toimeen, elämässä ollaan lähekkäin.

Jeesus ymmärsi, että anteeksiantamattomuudella ei päästä mihinkään. Ei eteenpäin, ei ylöspäin. Anteeksiantamattomuus on jumiutumista. Se sitoo, lukitsee, estää. Ellei anna anteeksi, suuttumuksen tai vihan tai pahan mielen kierre vain jatkuu. Ammutaan toisiamme vihaisilla sanoilla tai katseilla tai teoilla. Tai vaikka sillä ettemme enää huomaa toista, emme välitä.

Riita loppuu sopimalla. Sopu alkaa sanasta anteeksi.

Niin se alkoi kerran Espanjassa. José ja hänen isänsä olivat riitautuneet. Oli tullut erimielisyyksiä niin kuin kotona joskus tulee. Oli sanottu pahasti, oli otettu yhteen. José oli lähtenyt ovet paukkuen ulos. Siitä oli kulunut päiviä, sitten viikkoja, sitten kuukausia. José ei tullut kotiin. Isää tilanne kiusasi. Hänen oli paha olla. Oli paha olla riidoissa. Hän halusi sopia. Hän oli siihen valmis. Isä laittoi ilmoituksen lehteen – tämä tapahtui siis aikana ennen älypuhelimia ja kännykkäpelejä. Ilmoitus oli lyhyt. Siinä luki: ”Rakas José. Kaikki on annettu anteeksi. Tule postitoimiston eteen sunnuntaina klo 12. Terveisin isä.”

Sunnuntai koitti. Isä käveli postitoimistoa kohti miettivin ajatuksin. Olisiko poika nähnyt ilmoituksen? Olisiko hän tullut paikalle? Kun isä vihdoin saapui postitoimistolle, hänet kohtasi suuri yllätys. Postitoimiston edessä isäänsä etsi 600 José-nimistä poikaa.

Eikö tämä kertomus ole kertomus myös meidän kaipauksestamme. Siitä, että me kaipaamme saada anteeksi. Me kaipaamme sovintoa. Me tahdomme, että possut pyytävät anteeksi ja palauttavat munat. Tai me tahtoisimme pyytää niiltä linnuilta anteeksi, mutta emme uskalla. Rohkeus pettää. Entä jos en saakaan anteeksi siltä, jolle olen tehnyt väärin. Tuntuu niin nololtakin.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen kuuluvat yhteen. Vasta anteeksiantaminen vapauttaa ja helpottaa. Vasta se vie jumiutuneesta tilanteesta eteenpäin. Vaikka anteeksipyytäminen voi tuntua vaikealta, on se sen arvoista. Vasta silloin voimme todella nauttia siitä, että saamme täällä elää yhdessä, perheenä, kavereina, kristittyinä, lähimmäisinä, sovussa.

Rippikoulu on oikeastaan anteeksiannon koulua. Ainakin nimensä puolesta. Sana rippi nimittäin merkitsee sellaista toimitusta, jossa ensin pyydetään rikkomuksia ja syntejä anteeksi, ja jotka sitten julistetaan anteeksisaaduiksi. Rippi voi olla yksityinen, tai se voi olla yhteinen. Voi tulla ripittäytymään kahden kesken papin kanssa. Tai voi tunnustaa syntinsä yhdessä, seurakuntana, kuten jokaisessa messussa, tänäänkin. Ja saada synninpäästön. Synnit anteeksi.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen kuuluvat ehdottomasti yhteen. Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.

Eikö silloin rippikoulu – ja koko elämä kristittynä – voi olla muutenkin anteeksiannon koulua. Minusta rippikoulua ja kristityn elämää laajemminkin voisi kuvata niin, että se, siis rippikoulu ja kastettuna eläminen, on kolmella tapaa tutustumista tai opettelua. Se on tutustumista omaan itseensä, siihen kuka minä olen. Se on tutustumista toisiin, siihen, keitä muita täällä on ja miten niiden kanssa pitäisi olla. Se on myös tutustumista Jumalaan, siihen kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on kasteessa kutsunut nimeltä omakseen.

Rippikoulussa pohditaan, millainen se Jumala oikein on. Onko Jumala ehkä kuin vihainen, kostoa hautova lintu? Joku sellainen joka haluaa maksaa potut pottuina sille, joka rikkoo hänen tahtoaan vastaan? Kun omaa elämäänsä tuumailee, voi tulla helposti sellainen olo, että kun on niin paljon anteeksipyydettävääkin, kun on tullut sanottua tai tehtyä toisille tyhmästi, niin kelpaankohan mä tällaisena, ja että mitähän Jumalakin minusta ajattelee.

Kristittynä eläminen on kastettuna elämistä. Kaste se on sellainen juttu, että se lupaa meille että Jumala on jotain ihan muuta kuin angry bird. Kaste vakuuttaa, että Jumala on rakkauden, elämän, anteeksiannon lähde. Uuden alun, puhtaaltapöydältä aloittamisen ja sovinnon Jumala. Jumala joka rakastaa ja siksi tahtoo antaa anteeksi. Jumala, joka rakastaa, ja siksi lähetti Jeesuksen meille Vapahtajaksi. Jeesus eli ihmisen elämän, kuoli ristillä, sovitti syntimme, koska Jumala niin paljon luomaansa maailmaa rakastaa.

Tähän anteeksiantamukseen meidät on kasteessa puettu. Jotta saisimme anteeksi, jotta saisimme sovun Jumalan kanssa. Ja sovun toistemme kanssa. Sillä eikö se, että saamme anteeksi, ohjaa meitäkin antamaan toisillemme anteeksi. Elämään niin, että etsimme sopua emmekä riitaa. Sillä kun pysymme kiinni Jumalan anteeksiantamuksessa ja rakkaudessa, meilläkin on jotain annettavaa. Niin tämä peli menee. Älypuhelimella pääsee nettiin vain jos on nettiyhteys. Anteeksi saa, kun anteeksi pyytää. Anteeksi saa, kun yhteys Kristuksen laajakaistaan on kunnossa. Tuo yhteys on kasteessa avattu. Tuota yhteyttä me saamme rippikoulussa ja koko elämän ajan hoitaa ja opetella käyttämään.




1 kommentti:

Elina Koivisto kirjoitti...

Tosi sopiva saarna rippikoululaisten kirkkopyhään!