sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Eväitä matkalle, jolla kaikki mahtuvat samaan veneeseen

Saarna 27.4.2014
1. sunnuntai pääsiäisestä
Ylösnousseen todistajia

Joh. 21:1-14

Jos olisit lähdössä reissuun, mitä syötävää sinä pakkaisit mukaan? Kävisitkö ostamassa hampurilaisaterian vai tekisitkö eväät kotona? Tilaisitko mukaan pizzan vai etsisitkö jotain suuhun pantavaa sitten matkan varrelta?

Olipa kerran eräs pieni poika, joka halusi kovasti nähdä Jumalan. Hän pyysi äidiltä mukaansa eväsleivät, sillä matka Jumalan luo olisi varmasti pitkä. Sitten hän pakkasi reppunsa ja lähti ulos. Kotikadun päässä alkoi pienissä jaloissa painaa ja poika ajatteli levähtää hetken. Hän näki edessään puistonpenkin. Penkillä istui vanha mies. Poika käveli penkin luo ja istahti miehen viereen. Mies ei sanonut mitään. Poika kaivoi eväsleivät repustaan ja oli ottamassa ensimmäisen haukun, kun hän vilkaisi vieressään istuvaa miestä. Mies näytti hieman nälkäiseltä ja poika tuumasi, että kyllähän eväistä riittäisi jaettavaksikin. Poika antoi toisen leivän miehelle ja silloin miehen kasvoille levisi valtavan leveä hymy. Siinä he sitten istuivat, pieni poika ja vanha mies, mutustivat leipiä yhdessä. Sanomatta sanaakaan. Syötyään leivän poika nousi, kääntyi kotiin päin ja heilautti miehelle kättään. Mies hymyili ja vilkutti takaisin.

Poika juoksi kotiovelle, riensi äitinsä luo ja kertoi tohkeissaan: ”Äiti, äiti, minä tapasin Jumalan. Ja arvaa mitä, Jumalalla on kaunein hymy, mitä olen ikinä nähnyt!”

Myös vanha mies palasi kotiinsa. Hän tervehti vaimoaan hymyillen ja kertoi tälle: ”Tiedätkö, tapasin puistossa Jumalan ja hän vaikutti paljon nuoremmalta kuin mitä arvasinkaan.”

Mitä sinä pakkaisit eväiksi, jos lähtisit aterialle Jumalan kanssa?

Opetuslapset aterioivat usein Jeesuksen kanssa. Oli tavallista, että he söivät yhdessä Jeesuksen maanpäällisen elämän aikana. Opetuslapset olivat siellä,  kun pienen pojan viisi leipää ja kaksi kalaa ihmeellisesti riittivät Jeesuksen käsissä tuhansille. He olivat mukana, kun Jeesus kutsui pöytään myös niitä, joiden kanssa moni muu ei tahtonut olla missään tekemisissä. Vielä viimeisenä iltana ennen Jeesuksen kuolemaakin he viettivät ateriaa. Silloin, kun Jeesus asetti ehtoollisen, aterian hänen muistolleen.

Kun opetuslapset lähtivät Jeesuksen matkaan, ei tuolta matkalta ainakaan evästä puuttunut. Ja kun luemme päivän evankeliumia, ei näytä puuttuneen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksenkaan jälkeen. Ylösnoussut Jeesus huutelee opetuslapsille rannalla ja kyselee, onko pojilla syötävää. Sitten hän pian kutsuukin heitä: ”Tulkaa syömään!” Jeesus on laittanut hiilloksella aamupalaksi leipää ja kalaa.

Jeesus tietää, että opetuslapset tarvitsevat evästä. Ilman ravintoa ei pitkälle pötkitä arjen askareissa. Arjen puuhissahan miehet olivat. Kalastushommissa. Verkkoja vetämässä. Keskellä arjen touhuja Jeesus yhtäkkiä saapuu kohtaamaan heidät. Hän astuu elämään yllättäen. Häntä kiinnostaa. Hänen apunsa toimii tilanteissa, joissa verkot ja omat neuvot jäävät tyhjiksi. Ylösnoussut ilmestyy ja kutsuu aterialle. Hän ravitsee jokaisen, joka tahtoo tulla.

Kaikki mahtuvat mukaan. Verkot eivät repeä, vaikka kaikki tulisivat. Samassa veneessä ovat kieltäjä-Pietari, epäilijä-Tuomas ja muut opetuslapset. Erilaiset matkantekijät, matkallaan eri vaiheissa olevat, erilaisin rytmein ja musiikkityylein soittavat, kaikki kelpaavat Ylösnousseen seuraan. Jeesuksen matkassa jokaiselle on tilaa. Myös epäilijälle. Seurakunnassa ei heitetä yli laidan sitä, joka epäilee, sitä joka ei ole varma. Eiväthän opetuslapsetkaan heti veneestä tunteneet tai tunnistaneet Ylösnoussutta Jeesusta. Kukaan ei nuotiolla rohjennut kysyä, ”kuka sinä olet?” Selitykseksi kerrotaan, että eivät uskaltaneet kysyä, koska tiesivät, että se on Herra. Siis toisaalta tiesivät, mutta toisaalta ihmettelivät. Eivät olleet ihan satavarmoja.

No, kuinka muuten olisi voinut ollakaan? Jeesus oli kuollut, mutta nyt olikin heidän luonaan. Ylösnousseena. Hän on se sama, mutta kuitenkin muuttunut. ”Oletko se sinä todella?” saattoi olla opetuslasten mieltä karusellin lailla pyörittävä kysymys. Se on hän - mutta ei kuitenkaan ole. Ei tämä ole se Jeesus, jonka olemme tunteneet tähän asti - ja kuitenkin juuri hän se on!

Eikö tästä opetuslasten kyselystä välity jollain tavalla sellainen kyselevän ja etsiskelevän uskon kuva. Meidän uskomme kuva. Että toisaalta tiedetään, toisaalta halutaan vielä olla ihan varmoja. Nyt kun meitä on koolla monia rippikoululaisia ja uskostaan opetusta saavia ja uskossaan kasvavia niin ehkä pitäisi jotenkin osata sanoa, että mitä se kristillinen usko sitten oikein on, mitä on usko Jumalaan. Ehkä se on luottamista. Turvautumista. Heittäytymistä sellaisen Jumalan varaan, jolle mikään ei ole mahdotonta. Ei edes herättää kuolleista. 

Mutta tänään tekee mieli muistuttaa, että usko on myös ja etenkin sellaista luottamista ja turvautumista, jossa on oltava sijaa myös epäilyille. Horjumiselle. Kyselelemiselle. Etsimiselle. Eikö ylösnousemuksen kanssa ole juuri näin. Toisaalta uskotaan, toisaalta ollaan ihan haavi auki. Haluttaisiin tietää ihan varmasti. Kristinusko on uskoa ylösnousseeseen Jeesukseen ja siksi kristinusko, ylösnousemususkona, jättää uskolle aina epäilyksen kokoisen aukon. Tässä epäilyksen tilassa kristityn usko elää, muuttuu, kasvaa. Ilman tuota epäilyksen mentävää aukkoa jotain puuttuisi. Siksi myös epäilijät mahtuvat samaan veneeseen. 

Olimmepa tänään koolla epäilevällä tai sitten varmemmalla mielellä, olimmepa uskossamme vastasyntyneitä tai pitkälle kasvaneita, olimmepa rippikoululaisia tai olipa rippikoulustamme jo aikaa, meitä kaikkia kutsutaan tänään matkaan. Minä lähden kalaan, tuumasi Pietari, joka sitten hyppäsi veneestä veteen nähdäkseen Jeesuksen. Mekin nousemme veneeseen, Ylösnousseen seuraan. Mekin riennämme rantaan Ylösnousseesta todistaen.

Tällä matkalla me tarvitsemme ravintoa, sen tiesi Jeesuskin. Arjen puuhissa täytyy välillä istahtaa Jeesuksen kanssa aterialle. Jotta matkanteko sujuisi. Jotta jaksaisimme. Jotta olisi jotain, minkä voimalla todistaa. Pietari kietaisi ylleen viittansa. Minkä suojissa me omaa matkaamme tekisimme?

Tulkaa syömään, kutsuu Jeesus. Ehtoollispöydässä Jeesus murtaa ja jakaa leipää sitä kaipaaville. Hän ravitsee meitä sovitustyönsä hedelmillä. Hänen anteeksiantamuksensa saa raskaat askeleemme jälleen nousemaan. Ehtoollispöydässä on jokaiselle tilaa yhdessä Jeesuksen kanssa.

Matkalla on tilaa myös yhdessä toisten rinnalla. Veneessä on tiivis tunnelma. Verkot ovat täynnä. Ollaan lähekkäin. Penkillä istuu joku toinen etsiskelijä vierellä. Se on hyvä. Arjessa tarvitsemme toisiamme. Uskomme tarvitsee yhteyttä veljiin ja sisariin. Toisiin kristittyihin. Toisiin Ylösnousseen omiin.

Toinen toistamme me kannamme tällä matkalla lohduttaen ja tukien, kuunnellen ja rohkaisten, kannamme Jeesuksen luokse esirukouksia lukien. Rukouksessa sydämemme juttelee Jumalan kanssa. Hiljaa huokailee ja ääneti huutaa apua oman elämämme tyhjien verkkojen äärellä, tai kun toinen lähellä on jäänyt kysymyksissään vaille vastausta.

Me kyselemme matkan suuntaa ja etsimme vastauksia arkemme puuhissa. Jeesus antoi vinkin heittää verkot veneen oikealle puolelle. Hänet tunnistettiin, kun hänen sanansa toteutui. Kuinka hänen sanansa toteutuu meidän elämämme syvisä vesissä? Kuulenko hänen äänensä? Saavatko hänen sanansa sijaa elämässäni? ”Sano vain sana niin minä paranen.”

”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa,
jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen.” neuvotaan päivän psalmin antifonissa. 

Me tarvitsemme etsivän ja kyselevän uskomme tienviitaksi Raamatun, jonka maito ravitsee meidät ja joka ohjaa meitä tuntemaan pelastuksen. Sen sanat näyttävät meille ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen. Jeesuksen, joka pelastaa. Sen sanat lupaavat, että Jumala rakastaa jokaista ja häntä kiinnostaa meidän arkemme. Raamatun sanat kutsuvat lähtemään matkaan, nousemaan samaan veneeseen, kulkemaan lähimmäisen rinnalla keskellä arkemme tavallisuutta. Koulupuuhissa, harrastuksissa, toisten nuorten kanssa, toisten aikuisten kanssa, töissä, mökillä, kotona, kokouksissa, kahvilassa, iltakävelyllä, uimahallissa, kirkonpenkissä.

Missä tahansa me arjessa kuljemme, Kristus tulee ylösnousseena, Pyhän Hengen kautta, luoksemme ja kutsuu meitä todistamaan elämällämme, elämään todeksi hänen armoaan ja rakkauttaan ja esimerkkiään. Pitämään huolta toisesta ihmisestä. Arjen keskellä.

Kun tänään vietämme myös kansallista veteraanipäivää, me muistamme, kuinka sotiemme veteraanit ovat juuri omalla elämällään olleet todistamassa tätä rakkauden ja uhrautumisen voimaa, he ovat eläneet kriisi keskellä lähimmäisenrakkautta todeksi. He ovat asettaneet henkensä alttiiksi, lähteneet matkaan vailla riittävää varustusta, kulkeneet rohkeina ylösnousseen viitoittamissa askelissa, lähimmäisen rinnalla. Heidän askelensa ovat meille rauhan askelia.

Mitä sinä ottaisit evääksi mukaan matkalle? Mitä ottaisit, jos lähtisit aterialle Jumalan kanssa? Niin kuin tuo tarinan pikkupoika jakoi omista eväistään, mekin voimme jakaa siitä, mitä meillä on. Sitähän se todistaminen on. Todistan siitä, minkä itse olen nähnyt. Kerron siitä hyvästä mitä minä olen kokenut. Jos joku jakaa Facebook-seinällesi jonkin hauskan videon tai jutun, joka saa sinut hyvälle mielelle, etkö silloin jaa sitä itse eteenpäin, jotta kaverisikin saisi siitä hymyn huulille. 

Jos ylösnoussut Kristus on antanut meille tarkoituksen matkalle, emmekö me kulkisi tuota matkaa ja eläisi ylösnousseen kohtaamisen todeksi kohtaamalla lähimmäisemme ja kaverimme ja nekin, jotka eivät kavereitamme ole, kohtaamalla heidät hyvää tarkoittaen, välittäen, huomioon ottaen. Silloin me kuljemme Ylösnousseen jalanjäljssä. Hänen kanssaan. Ja hän evästää meidät. ”Tulkaa syömään!” hän sanoo. Hän jakaa omastaan. 

Sitä kristillinen usko on. Että Jumala jakaa omastaan. Että Hän kulkee vierellämme.

Ei kommentteja: