Saarna 1.11.2015 Rippikoulusunnuntai Kaupunginkirkossa
Antakaa toisillenne anteeksi
Jes. 64: 3-8; Fil. 1: 6-11; Matt. 6: 14-15
Kaksi kuvaa. Toinen teksteistä, toinen taskuista.
Ensin tekstistä. ”Kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.” kuvailee Jesaja kansan tilaa. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Kuin tahrainen riepu. Monelle on varmasti tuttu tilanne joutua kuulemaan tai huomaamaan, kuinka vaatteet ovat likaantuneet ja ihan sotkussa. Pesuun joutavat. Mutta mikä vanhurskaus? Outo sana.
Sitten taskuista. Kuinka monella on nyt taskussaan puhelin? (Annetaan olla taskussa!) Onko älypuhelin? Sellainen, johon saa ladattua appseja tai sovelluksia? Minkä sovelluksen latasit itse viimeksi?
Nyt joku varmasti ajattelee, että mikä appsi tai mikä puhelinsovellus. Outo sana. Sekin.
Kirkossa puhutaan välillä outoja. Käytetään vaikeita sanoja. On hankala ymmärtää ja pysyä mukana. Siksi pidetään saarna. Jotta ymmärtäisi paremmin. Jotta selitettäisiin Raamatun outoja kohtia. Toisaalta nuoret saattavat puhua outoja hekin. Käytetään sanoja, joita eivät kaikki ymmärrä. Kirkossa voivat kaksi maailmaa kohdata. Eikä se ole aina huono asia.
Ne, jotka ovat käyneet kirkossa pidempään, tuntevat jotain paremmin. Nuoret tuntevat oman maailmansa. Silti kirkko on kaikkien yhteinen. Myös maailma, jossa elämme, on yhteinen. Saamme etsiä yhteistä ymmärrystä. Saamme sietää erilaisuutta. Saamme opetella elämää yhdessä. Siihen liittyy olennaisesti anteeksiantaminen, jota Jeesus meille tänään opettaa.
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
Näitä Jeesuksen sanoja ei ole vaikea tulkita. Siinä on selvästi sanottu, että hyvä olisi antaa toisillemme anteeksi.
Jos vanhurskaus tai appsi ovat vaikeita sanoja, anteeksi ei pitäisi olla. Se on tuttu sana. Tiedämme suurinpiirtein, mitä se tarkoittaa. Kun vaikka tekee jotain, mikä pahoittaa toisen mielen, sitä sitten pyytää anteeksi. Ja kun haluaa sopia toisen kanssa, sitä sitten antaa anteeksi. Laitetaan se ikävä asia väliltämme pois.
Mutta ei se mikään helppo sana ole. Vaikea on välillä saada se sanotuksi. Vaikea on pyytää. Vaikea on antaa. Tai ainakin tarkoittaa sitä mitä sanoo, kun sanoo anteeksi.
Mutta hyvä se olisi. Saada sanotuksi ja annetuksi.
Anteeksiantaminen on välttämätöntä sille, että me voimme elää ja olla yhdessä. Jos ei saa tai anna anteeksi, pienestäkin asiasta voi kasvaa välille sellainen este, joka rikkoo ja etäännyttää. Anteeksiantaminen voi korjata rikkoutuneen ja vetää lähemmäksi.
Jos ei saa tai anna anteeksi, se on vähän niin kuin kännykän kanssa silloin, kun ei saakaan yhteyttä. Verkko on huono, joutuu katvealueelle, yhteys pätkii tai jumittaa. Anteeksi on sana, joka saa yhteyden pelaamaan.
Tai se on vähän niin kuin silloin, kun on ladannut kännykälle liian monta sovellusta tai ottanut liikaa kuvia ja huomaa, että muisti on täynnä. Enää ei mahdukaan muuta. On pakko poistaa jotain, jotta voi jatkaa puhelimen käyttämistä.
Monesti kuvat vievät eniten tilaa. Sitä ottaa vaikka kymmenen kuvaa samasta kohteesta, jotta yksi edes onnistuisi. Pitäisi muistaa poistaa ne epäonnistuneet otokset. Virhelaukaukset. Erehdykset, jotka ovat saaneet kännykän tukkoon.
Antamalla anteeksi tekee tilaa ympärilleen. Tilaa, jossa voivat ihmiset olla. Anteeksiantaminen on virheiden ja erehdysten myöntämistä ja hyväksymistä, mutta niiden laittamista sivuun. Delete-nappulan painamista. Roskakoriin siirtämistä.
Jokainen meistä tekee ja sanoo toiselle, ajattelee toisesta sellaista, mikä kuuluu roskikseen. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että itse ei koskaan kuulu roskikseen. Olemassaoloaan ei tarvitse pyytää anteeksi. Jokainen on sellainen kuva, jota pidä eikä saa poistaa. Jokainen on Jumalan kuva. Sellaiseksi luotu ja tarkoitettu. Ainutkertaiseksi tehty. Ihmeelliseksi, rakastettavaksi.
Ehkä siksi Jeesus meitä anteeksiantamisesta niin muistuttaa. Että antaisimme anteeksi toisillemme. Koska tarvitsemme sitä. Koska olemme liian tärkeitä joutuaksemme toisistamme kauas. Koska olemme liian rakkaita, joutuaksemme Jumalan läheltä pois.
Rippikoulussa saa oppia ja tutustua. Saa tutustua itseensä. Millainen minä olen. Ja ehkä huomata, että minähän olen ihan kelpo tyyppi, ihme suorastaan. Saa oppia tuntemaan toisia. Että muutkin ovat oikein jees, vaikka ovatkin erilaisia kuin minä. Saa tulla tutummaksi Jumalan kanssa. Tutustua siihen, millainen Jumala on ja mitä hän minulta haluaa. ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän Isämme!” huokaa Jesaja. ”Minä luotan siihen, että Jumala…on aloittanut teissä hyvän työnsä.” kirjoittaa puolestaan Paavali. Jumala on aloittanut teissä hyvän työnsä.
Hyvä työ on alkanut luomisessa ja se on jatkunut kasteessa. Kun Jumala on kutsunut nimeltä omakseen ja luvannut aina olla lähellä, varjella ja rakastaa. Kasteen vuoksi se on rippikoulukin olemassa. Jotta oppisi Jumalan rakkaudesta. Kaste on kuin puhelinliittymä, jota ilman kännykkä olisi vähän hyödytön. Liittymän avulla puhelimella voi soittaa, viestitellä ja päivittää vaikka instagrammiaan. Kaste on avannut yhteyden Jumalan kanssa. Tuota yhteyttä rippikoulussa opetellaan pitämään yllä. Opitaan mitä rukous on. Mitä on kun sydän juttelee Jumalan kanssa.
Ainakin rukous on siitä hieno juttu, ettei siinä ole saldorajaa. Liittymä on aina auki ja yhteys on nopea ja rajaton. Kaste lupaa sen. Yhteys Jumalan puoleen on aina olemassa. Silti voi välillä tuntua, että kontaktia ei saa. Verkko on huono tai akku lopussa. Ja voi sitä itsekin sulkea virrat pois päältä. Voi estää tulevat puhelut ja viestit.
Ehkä Jeesus varoittaa meitä juuri sellaisesta. Ettemme nyt painaisi punaista luuria, kun joku meiltä anteeksi tahtoo saada. Ettemme torjuisi anteeksisaamisen kokemusta toiselta emmekä itseltämme. Minä uskon, että Jumala kyllä meille anteeksi antaa, mutta että me voimme myös hylätä anteeksisaamisen. Että emme anna armon tulla perille.
Mitä me voimme silloin tehdä, on opetella antamaan anteeksi. Opetella sen helpon mutta joskus niin vaikean sanan käyttämistä. Saamme siihen vinkit ja voimat Jumalalta, joka ei hylkää. Sillä hän pitää ainakin oman luurinsa valmiudessa. Hän lakkaamatta rakastaa ja koko ajan antaa meille rikkomuksemme anteeksi.
Saarnan alussa oli se vaikea sana, vanhurskaus. Se merkitsee Jumalalle kelpaamista. Me kelpaamme Jumalalle, mutta meidän rikkomuksemme tulevat väliin ja uhkaavat blokata yhteyden. Mutta onneksi Jumala on rakkaus. Hän ”antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jeesuksen risti muistuttaa meitä siitä, että Jumala antaa anteeksi. Tarvitsee vain pyytää. Ristinmerkki on piirretty meihin jo kasteessa. Sitä ei ole pyyhitty pois. Ei ole hetkeäkään, jolloin Jumala ei muistaisi meitä ja Poikansa ristinkuolemaa. Sitä kun Jeesus sovitti syntimme, pyyhki kaiken turhan pois, tyhjensi Jumalan muistista sen, mikä tukkii yhteyden häneen ja toisiimme.
Jumala sanoo meille, että saat anteeksi. Sanotaan mekin toisillemme. Kännykän kautta - tai vaikka jopa ihan livenä.
Kommentit