Helluntaipäivä, Pyhän Hengen vuodattaminen
Joh. 3:16-21
Saarna
Hyvää syntymäpäivää! On seurakunnan syntymäpäiväjuhla, onnea siis! Vain kakku puuttuu.
Syntymäpäivisin on tapana pitää syntymäpäiväpuheita. Olkoon tämäkin sellainen. Sitä ei kuitenkaan pidetä niinkään syntymäpäiväsankarista ja tämän eri vaiheista, vaan pikemminkin tämä on puhe syntymäpäiväsankarille, seurakunnalle, jonka jäseniä kaikki kristityt ovat.
Seurakunta syntyi ensimmäisenä helluntaina. Jeesuksen opetuslapset eivät ylösnousseen opettajansa taivaaseen astumisen jälkeen jääneet yksin, vaan kuten Jeesus oli luvannut, he saivat toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Kun opetuslapsiin vuodatettiin Pyhä Henki, syntyi yhteisö, seurakunta, Kristuksen kirkko, Kristukseen uskovien yhteisö.
Tuon seurakunnan synnytti nimenomaan Pyhä Henki, joka Katekismuksen mukaan ”tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden meidän keskellemme”. Siis meidän, ei vain Pietarin ja Andreaksen ja Sebedeuksen poikien, vaan meidän, tässä ja tänään ja nyt.
Jumala toimii seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta. Niitä kutsutaan armonvälineiksi, sillä niiden kautta Pyhä Henki toimii ja välittää Jumalan armon. Kasteessa ja ehtoollisessa – helluntaina pidettiin muuten ensimmäiset kristilliset kasteet! – Jumala salatulla tavalla toimii Pyhän Hengen kautta. Mutta Pyhä Henki toimii ja synnyttää meissä pelastavan uskon myös Jumalan sanan kuulemisen kautta.
Mitä päivän evankeliumi eli Jumalan sana meille siis tänään julistaa? Se alkaa tutulla pienoisevankeliumilla, jossa on jollain tapaa ilmaistu kristinuskon ydin: Jeesus tuli maailmaan tuomaan iankaikkisen elämän. Tämähän on evankeliumia korvillemme, ilosanomaa, hyviä uutisia. Pelastuksen viesti. Mutta se sisältää myös toisen puolen.
Jostainhan ihmiset on pelastettava. ”...jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen”.
Siis ilman uskoa Jeesukseen maailma, ihmiskunta on matkalla kadotukseen. ”...valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” Piirtyy mieleen toimintaelokuvien kuva helikopterista, joka valonheitimellä heittää alas maahan yksinäisen mutta kirkkaan valokeilan löytääkseen alhaalla pimeässä roskatynnyreiden tai autojen takana piileskelevän vihollisen tai rosvon tai vastapuolen sankarin. Piileskelijä ei tietenkään halua osua valokeilaan, ettei jäisi kiinni.
Elokuvia katsoessamme useimmat meistä tahtoisivat olla niitä sankareita, jotka saavat lopulta vihollisen kiinni. Sen sijaan, tässä elämän toimintakentällä me olemme niitä, jotka piileskelemme mielellämme tuon valokeilan ulkopuolella. Emme halua, että kukaan tulee osoittelemaan läpitunkevalla valolla meitä ja meidän tekosiamme.
Jumalan edessä me kaihdamme valoa. Me kaihdamme sitä, että laiminlyöntimme, rikoksemme Jumalan lakia vastaan tulisi julki. Eihän meistä kukaan ole täyttänyt Jumalan rakkaudenvaatimuksia. Jumala on saanut usein väistyä elämämme ykköspaikalta. Lähimmäisen tarpeet ovat tulleet vasta omiemme jälkeen, jos sittenkään olemme ehtineet niitä huomata. Me pelkäämme tuomiota, sillä tuomion me ansaitsemme.
Mutta Kristus ei tullut maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan pelastamaan sen. Kun syntisinä rohkenemme astua pimeästämme valoon, Kristuksen luo, tulevat tekomme ja pahuutemme, syntimme ja syyllisyytemme kyllä julki, mutta askel kohti Kristusta on myös askel anteeksisaamiseen, askel kaiken synnin ja syyllisyyden puhdistavaan armoon.
Mutta millä voimalla tämä ratkaiseva askel otetaan? Luther sanoo: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”
Ihminen ei itse, omin voimin itseään pelastaa. Pelastavan uskon Kristukseen synnyttää helluntaina vuodatettu Pyhä Henki. Tuon saman Pyhän Hengen ihminen saa pyhässä kasteessa. Kasteesta lähtien Jumalan Pyhä Henki tekee työtään ihmisessä. Pyhä Henki on kuin tuuli, joka puhaltaa ihmistä kohti Kristusta, kuin tuuli, joka ilmassa kuljettaa kuivuneita voikukan haituvia. Kun niitä katselee, näyttää siltä kuin niillä ei olisi mitään määränpäätä. Ja eikö välillä oma elämäkin tunnu siltä, kuin sillä ei olisi määränpäätä tai suuntaa, ja jos olisikin niin ei se aina oikealta suunnalta tunnu. Pyhä Henki on johdattaja, jonka kautta Taivaallinen Isämme johdattaa meitä tutkimattomalla viisaudellaan niin, että voimme löytää Kristuksen ja hänen luotaan armon ja rauhan.
Ihmisen pelastus on lopulta siinä, että hän antaa Jumalan tehdä työtään Pyhän Hengen kautta ja ohjata häntä Kristuksen luo. Ihmisen tehtäväksi jää antaa Jumalalle tilaa, suostua Hengen vietäväksi, Kristuksen parannettavaksi, Isän Jumalan rakastettavaksi.
Kun ihminen tulee valoon, Kristuksen luo, tapahtuu hänelle kuin luonnolle. Luonnossa valo saa lehdet puhkeamaan silmuista, kukat nupuistaan, eläimet heräävät pesistään, luonto virkoaa eloon. Tai kuten päivän psalmissa sanotaan: ”Sinä, Jumala, annat runsaat sateet, nääntyneen maasi sinä saat jälleen kukoistamaan. (Ps. 68:10)”. Jumalan Henki, joka maailman luomisessa liikkui vetten yllä, voi herättää eloon masennuksesta, lohduttomuudesta, toivottomuudesta. Hän ohjaa synnin ja kuoleman pimeydessä asuvia valoon, Kristuksen luo. Siellä annetaan anteeksi, siellä annetaan uuden aloittamisen mahdollisuus. Pyhä Henki, eläväksi tekevä pyhittäjä, tekee syntisistä pyhiä ja kadotukseen tuomituista ihmisistä iankaikkisen elämän perillisiä.
Siinä on tämän syntymäpäivän evankeliumi. Se jo riittää, mutta en päätä syntymäpäiväpuhettani ihan vielä. Vielä on kysyttävä: onko kakku sittenkään ainoa asia, mikä näistä juhlista puuttuu? Tärkeämpää kuin kakku on juhlissa se, kuinka juhlaväki viihtyy.
Viihtyvyyteen vaikuttaa tietenkin moni seikka, mutta seurakunnassa, Kristukseen uskovien yhteisössä, väitän, että ihmisten välinen yhteys ja keskinäinen rakkaus ovat tärkeimpien joukossa.
Lutherin mukaan Pyhä Henki ”maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Pyhä Henki kutsuu, ei vain yhden pimeyden poluilla harhailijan, vaan kaikki pelastusta tarvitsevat Kristuksen luo. Hän kokoaa kristityt yhteen. Hän yhdistää meidät toisiimme. Uskovien yhteys on sekin lopulta Jumalan työtä.
Kun ihminen suostuu olemaan Kristuksessa, kuten puunoksa suostuu pysymään kiinni rungossa, alkaa hän Pyhän Hengen vaikutuksesta rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään. Pyhä Henki synnyttää hänessä hedelmiä. Paavali luettelee galatalaiskirjeessä (5:22-23) hengen hedelmiksi rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän. Kaikki varsin oivallisia ominaisuuksia tai kehittämiskohteita missä tahansa työyhteisössä, joukkueessa tai tiimissä. Miksei myös seurakunnassa!Uskovien kesken Hengen hedelmät antavat voimia, kun kilvoittelemme rakkaudenvaatimusten kanssa. Ne ohjaavat meitä rakastamaan lähimmäistämme. Tuo rakkaus puolestaan kehottaa meitä vaalimaan yhteyttämme siitäkin huolimatta, että löydämme paljon helpommin toisistamme eroavaisuuksia ja meitä erottavia tekijöitä.
Voisiko seurakunta – siis kaikkien kristittyjen seurakunta – olla paikka, jossa olemme juhlamielellä, ei vain näin juhlapäivisin, vaan myös arjessa? Voisimmeko kristittyinä iloita yhteydestämme etenkin arjen kohtaamisissa?
Voisiko seurakunta olla paikka, jossa me yhdessä etsimme ja raivaamme tilaa Pyhälle Hengelle toimia paitsi omassa elämässämme, myös keskellämme, jotta hengen hedelmät saisivat meissä kasvaa ja jotta löytäisimme yhä uudelleen elävän yhteyden toisiimme ja elävän yhteyden Kristukseen?
Joh. 3:16-21
Saarna
Hyvää syntymäpäivää! On seurakunnan syntymäpäiväjuhla, onnea siis! Vain kakku puuttuu.
Syntymäpäivisin on tapana pitää syntymäpäiväpuheita. Olkoon tämäkin sellainen. Sitä ei kuitenkaan pidetä niinkään syntymäpäiväsankarista ja tämän eri vaiheista, vaan pikemminkin tämä on puhe syntymäpäiväsankarille, seurakunnalle, jonka jäseniä kaikki kristityt ovat.
Seurakunta syntyi ensimmäisenä helluntaina. Jeesuksen opetuslapset eivät ylösnousseen opettajansa taivaaseen astumisen jälkeen jääneet yksin, vaan kuten Jeesus oli luvannut, he saivat toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Kun opetuslapsiin vuodatettiin Pyhä Henki, syntyi yhteisö, seurakunta, Kristuksen kirkko, Kristukseen uskovien yhteisö.
Tuon seurakunnan synnytti nimenomaan Pyhä Henki, joka Katekismuksen mukaan ”tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden meidän keskellemme”. Siis meidän, ei vain Pietarin ja Andreaksen ja Sebedeuksen poikien, vaan meidän, tässä ja tänään ja nyt.
Jumala toimii seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta. Niitä kutsutaan armonvälineiksi, sillä niiden kautta Pyhä Henki toimii ja välittää Jumalan armon. Kasteessa ja ehtoollisessa – helluntaina pidettiin muuten ensimmäiset kristilliset kasteet! – Jumala salatulla tavalla toimii Pyhän Hengen kautta. Mutta Pyhä Henki toimii ja synnyttää meissä pelastavan uskon myös Jumalan sanan kuulemisen kautta.
Mitä päivän evankeliumi eli Jumalan sana meille siis tänään julistaa? Se alkaa tutulla pienoisevankeliumilla, jossa on jollain tapaa ilmaistu kristinuskon ydin: Jeesus tuli maailmaan tuomaan iankaikkisen elämän. Tämähän on evankeliumia korvillemme, ilosanomaa, hyviä uutisia. Pelastuksen viesti. Mutta se sisältää myös toisen puolen.
Jostainhan ihmiset on pelastettava. ”...jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen”.
Siis ilman uskoa Jeesukseen maailma, ihmiskunta on matkalla kadotukseen. ”...valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” Piirtyy mieleen toimintaelokuvien kuva helikopterista, joka valonheitimellä heittää alas maahan yksinäisen mutta kirkkaan valokeilan löytääkseen alhaalla pimeässä roskatynnyreiden tai autojen takana piileskelevän vihollisen tai rosvon tai vastapuolen sankarin. Piileskelijä ei tietenkään halua osua valokeilaan, ettei jäisi kiinni.
Elokuvia katsoessamme useimmat meistä tahtoisivat olla niitä sankareita, jotka saavat lopulta vihollisen kiinni. Sen sijaan, tässä elämän toimintakentällä me olemme niitä, jotka piileskelemme mielellämme tuon valokeilan ulkopuolella. Emme halua, että kukaan tulee osoittelemaan läpitunkevalla valolla meitä ja meidän tekosiamme.
Jumalan edessä me kaihdamme valoa. Me kaihdamme sitä, että laiminlyöntimme, rikoksemme Jumalan lakia vastaan tulisi julki. Eihän meistä kukaan ole täyttänyt Jumalan rakkaudenvaatimuksia. Jumala on saanut usein väistyä elämämme ykköspaikalta. Lähimmäisen tarpeet ovat tulleet vasta omiemme jälkeen, jos sittenkään olemme ehtineet niitä huomata. Me pelkäämme tuomiota, sillä tuomion me ansaitsemme.
Mutta Kristus ei tullut maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan pelastamaan sen. Kun syntisinä rohkenemme astua pimeästämme valoon, Kristuksen luo, tulevat tekomme ja pahuutemme, syntimme ja syyllisyytemme kyllä julki, mutta askel kohti Kristusta on myös askel anteeksisaamiseen, askel kaiken synnin ja syyllisyyden puhdistavaan armoon.
Mutta millä voimalla tämä ratkaiseva askel otetaan? Luther sanoo: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”
Ihminen ei itse, omin voimin itseään pelastaa. Pelastavan uskon Kristukseen synnyttää helluntaina vuodatettu Pyhä Henki. Tuon saman Pyhän Hengen ihminen saa pyhässä kasteessa. Kasteesta lähtien Jumalan Pyhä Henki tekee työtään ihmisessä. Pyhä Henki on kuin tuuli, joka puhaltaa ihmistä kohti Kristusta, kuin tuuli, joka ilmassa kuljettaa kuivuneita voikukan haituvia. Kun niitä katselee, näyttää siltä kuin niillä ei olisi mitään määränpäätä. Ja eikö välillä oma elämäkin tunnu siltä, kuin sillä ei olisi määränpäätä tai suuntaa, ja jos olisikin niin ei se aina oikealta suunnalta tunnu. Pyhä Henki on johdattaja, jonka kautta Taivaallinen Isämme johdattaa meitä tutkimattomalla viisaudellaan niin, että voimme löytää Kristuksen ja hänen luotaan armon ja rauhan.
Ihmisen pelastus on lopulta siinä, että hän antaa Jumalan tehdä työtään Pyhän Hengen kautta ja ohjata häntä Kristuksen luo. Ihmisen tehtäväksi jää antaa Jumalalle tilaa, suostua Hengen vietäväksi, Kristuksen parannettavaksi, Isän Jumalan rakastettavaksi.
Kun ihminen tulee valoon, Kristuksen luo, tapahtuu hänelle kuin luonnolle. Luonnossa valo saa lehdet puhkeamaan silmuista, kukat nupuistaan, eläimet heräävät pesistään, luonto virkoaa eloon. Tai kuten päivän psalmissa sanotaan: ”Sinä, Jumala, annat runsaat sateet, nääntyneen maasi sinä saat jälleen kukoistamaan. (Ps. 68:10)”. Jumalan Henki, joka maailman luomisessa liikkui vetten yllä, voi herättää eloon masennuksesta, lohduttomuudesta, toivottomuudesta. Hän ohjaa synnin ja kuoleman pimeydessä asuvia valoon, Kristuksen luo. Siellä annetaan anteeksi, siellä annetaan uuden aloittamisen mahdollisuus. Pyhä Henki, eläväksi tekevä pyhittäjä, tekee syntisistä pyhiä ja kadotukseen tuomituista ihmisistä iankaikkisen elämän perillisiä.
Siinä on tämän syntymäpäivän evankeliumi. Se jo riittää, mutta en päätä syntymäpäiväpuhettani ihan vielä. Vielä on kysyttävä: onko kakku sittenkään ainoa asia, mikä näistä juhlista puuttuu? Tärkeämpää kuin kakku on juhlissa se, kuinka juhlaväki viihtyy.
Viihtyvyyteen vaikuttaa tietenkin moni seikka, mutta seurakunnassa, Kristukseen uskovien yhteisössä, väitän, että ihmisten välinen yhteys ja keskinäinen rakkaus ovat tärkeimpien joukossa.
Lutherin mukaan Pyhä Henki ”maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Pyhä Henki kutsuu, ei vain yhden pimeyden poluilla harhailijan, vaan kaikki pelastusta tarvitsevat Kristuksen luo. Hän kokoaa kristityt yhteen. Hän yhdistää meidät toisiimme. Uskovien yhteys on sekin lopulta Jumalan työtä.
Kun ihminen suostuu olemaan Kristuksessa, kuten puunoksa suostuu pysymään kiinni rungossa, alkaa hän Pyhän Hengen vaikutuksesta rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään. Pyhä Henki synnyttää hänessä hedelmiä. Paavali luettelee galatalaiskirjeessä (5:22-23) hengen hedelmiksi rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän. Kaikki varsin oivallisia ominaisuuksia tai kehittämiskohteita missä tahansa työyhteisössä, joukkueessa tai tiimissä. Miksei myös seurakunnassa!Uskovien kesken Hengen hedelmät antavat voimia, kun kilvoittelemme rakkaudenvaatimusten kanssa. Ne ohjaavat meitä rakastamaan lähimmäistämme. Tuo rakkaus puolestaan kehottaa meitä vaalimaan yhteyttämme siitäkin huolimatta, että löydämme paljon helpommin toisistamme eroavaisuuksia ja meitä erottavia tekijöitä.
Voisiko seurakunta – siis kaikkien kristittyjen seurakunta – olla paikka, jossa olemme juhlamielellä, ei vain näin juhlapäivisin, vaan myös arjessa? Voisimmeko kristittyinä iloita yhteydestämme etenkin arjen kohtaamisissa?
Voisiko seurakunta olla paikka, jossa me yhdessä etsimme ja raivaamme tilaa Pyhälle Hengelle toimia paitsi omassa elämässämme, myös keskellämme, jotta hengen hedelmät saisivat meissä kasvaa ja jotta löytäisimme yhä uudelleen elävän yhteyden toisiimme ja elävän yhteyden Kristukseen?
Kommentit
http://koti.phnet.fi/petripaavola/Savenvalaja.html