sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan”

Saarna Orimattilan kirkossa 28.6.09 klo 10
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt

Ps. 32:1-2, 5-8
Hoos. 14:2-9
Ef. 2:1-10
Matt. 9:9-13

Torstaina vietettiin kauan odotettuja avajaisia. Internetissä avattiin vihdoin liitykirkkoon.fi -palvelu. Palvelu on todellista palvelua: sen kautta kirkkoon liittyminen on tehty helpommaksi, aiemmin eronnut voi kotoa käsin ottaa askeleen takaisin kirkon jäseneksi, samoin voivat uudet jäsenet täyttää siellä liittymislomakkeen. Kirkolta tämä on hyvä päivitys. Sillä se viestii, että jäsenyys on tärkeää ja ihmisten luo on tärkeää löytää sellaiset tiet, joita ihmiset itsekin kulkevat. Ja tiet kulkevat yhä enemmän verkossa, virtuaalisesti.

Kirkkoon liittymisen ja kirkkoon kuulumisen syitä voi olla monia. Omaan elämänkaareen liittyvistä tapahtumista henkilökohtaiseen hengelliseen etsintään tai haluun olla mukana kirkossa, joka tekee laajamittaista avustustyötä. Olipa ensisijainen kuulumisen syy mikä tahansa, on kirkkoon kuuluminen joka tapauksessa yhteinen ja yhdistävä asia, se on yhteisön jäsenenä olemista.

Yhteisöjä on erilaisia: on työtiimejä, on joukkueita, on järjestöjä yhteisellä asialla, on ammattiliittoja. Kirkossakin on kyse liitosta. Liitosta, joka on solmittu kasteessa. Liitosta, jonka Jumala on tehnyt useimpien suomalaisten kristittyjen kanssa heidän ollessa vauvoja, osan kanssa myöhemmin, nuorena tai aikuisiällä. Kirkko on seurakunta, seurakunta on uskon yhteisö, liiton toinen osapuoli.

Äsken kuulimme profeetta Hoosean rauhanjulistusta. Sen teksti oli kuin Vanhan testamentin omasta liitykirkkoon.fi -palvelusta. ”Palaa, Israel, palaa Herran, Jumalasi luo!” Hoosean profeetan pesti oli parannnussaarnaa Israelille, Jumalan valitulle kansalle, jonka synti oli siinä, että se oli rikkonut Jumalan sen kanssa solmiman liiton kääntymällä pois Jumalastaan ja turvautumalla hänen sijastaan naapurikansojen jumaliin. ”Teidän uskollisuutenne on kuin aamupilvi, kuin kaste, joka kohta haihtuu”, julisti profeetta Jumalan tuohtumusta. Eikä suotta. Uskottomuudella oli hintansa. Valitun kansan luopumisen lopputuloksena oli luvatun maan pohjoisosan, Israelin ja sen pääkaupungin Samarian, tuho ja pakkosiirto Assyriaan.

Tuo liitto rakoili, koska liittoon kuuluu keskeisesti uskollisuus. Näin ajattelemme erityisesti avioliitosta. Voidaanko uskottomuudesta enää jatkaa eteenpäin? Kysymys on meille vaikea, mutta Hoosean viesti on lohdullinen. Tuhon järkyttämille ja uskottomuuden pirstomille sydämille hän julistaa rauhaa ja uutta mahdollisuutta palata Jumalan liiton turviin. ”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan” sanoo Herra ja kysyy osuvan kysymyksen: ”Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!”

Se on osuva kysymys meille kaikille tänään, ei vain Israelille liki 3000 vuotta sitten. Olimmepa sitten kirkkoon kuuluvia, liittyviä tai eroavia. Sillä eikö meillä kaikilla ole epäjumalia, jotka kamppailevat sydämessämme ainoaa todellista Jumalaa ja elämän antajaa vastaan, yrittäen horjuttaa hänet pois paikalta, joka hänelle kuuluu. Katekismuksen selitys ensimmäisestä käskystä alkaa: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.”

Samaa mieltä oli Hooseakin. ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja.” Hooseaan viitaten näpäyttää muuten Jeesus päivän evankeliumissa fariseuksia sanoen: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.'” Kuten niin monesti, fariseukset tässäkin paheksuvat Jeesusta, joka seurustelee ja aterioi ”publikaanien ja muiden syntisten” kanssa. Syntisillä tarkoitetaan tässä niitä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja joutuneet näin liiton ulkopuolelle. Mitä merkitseekään se, että Jeesus on ottanut heidät näin yhteyteensä, nuo liiton ulkopuolelle joutuneet!

Jeesuksen näpäytys osuu fariseuksia arkaan paikkaan. Heille tärkeää olivat oikeanlaiset uhrit, oikeanlainen toiminta, jopa oikeanlainen seura. Jeesus toistaa jo Hoosean lausuman viestin: Jumala tahtoo meiltä – ei uhrimenoja uhrimenojen tähden, vaan – uskollisuutta ja kuuliaisuutta, sitä että tunnemme hänet, että opimme tuntemaan hänen armahtavan isällisyytensä. Jeesus käyttääkin sanaa ”armahtavaisuus”, joka tässä merkitsee Jumalan armahtavaisuutta, hänen laupeuttaan. Jumalan tunteminen on armon ja laupeuden tuntemista. Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.

Siis Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!

Meidän sydämessämme käydään painia Jumalan tuntemisen ja uskottomuuden välillä. Erilaiset epäjumalat ohjaavat meitä pois elämämme tärkeimmästä ja perustavimmasta. Epäjumalat ovat Katekismuksen mukaan aina omatekoisia. Ne ovat toiveittemme ja unelmiemme heijastumia, heijastumia siitä, minkä kuvittelemme suojelevan meitä ja elämäämme. Onko se raha? Onko se valta? Onko se menestys tai kunnia? Se, mihin me viime kädessä turvaudumme, on meidän jumalamme.

Kaikkivaltias, armollinen, kolmiyhteinen Jumala, jonka nimeen meidät on kastettu ja joka on kasteessa solminut kanssamme liiton, tahtoo olla se, johon me viime kädessä turvaamme. Hän tahtoo olla kirkkonsa Herra ja antaa sille rakkauden lahjojaan.

Kirkko on syntisten yhteisö. Kadonneiden, mutta jälleen löytyneiden yhteisö. Jokainen on jossain määrin eksynyt uskollisuuden tieltä. Jokainen on turvautunut omatekoisiin epäjumaliinsa. Jokainen on kadonnut kuuliaisten joukosta. Mutta ilosanoma onkin siinä, että kun tuo katoaminen on meidän omaa syytämme, on löytyminen liiton toisen osapuolen ansiota, se on Jumalan teko. Jumala on se, joka löytää kadonneen.

Palatkaamme vielä ensimmäiseen käskyyn. Vanhan testamentissa käsky kuuluu kokonaisuudessaan: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Käskyyn kuuluu siis jo lähtökohtaisesti Jumalan edeltävä pelastustyö, johdattaminen pois orjuudesta. Ennen kuin Jumala vaatii ihmisiltä yhtään mitään, on hän jo ratkaisevalla tavalla toiminut heidän hyväkseen.

Jumala etsii meitä. Hän kutsuu syntisiä, elämän lähteen ääreltä kadonneita: Seuraa minua! Minä vastaan sinun pyyntöihisi, minä pidän sinusta huolen. Minä olen kuin ikivihreä sypressi, vain minä kannan sinulle hedelmää. Jumala tekee työtään meidän keskellämme. Hän palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Hän hoitaa meitä sanallaan ja sakramenteillaan. Ehtoollisessa hän kohtaa meidät ja lahjoittaa meille parantavan rakkautensa. Hän parantaa meidät meidän uskottomuudestamme.

Jos annamme Jumalan löytää meidät, hänen armonsa vetää meidät tienposkesta takaisin uskollisuuden ja Jumalan tuntemisen tielle. Hänen armonsa tekee meistä eläviä uhreja. Uhrimenot väistyvät turhina, sillä Kristus on ainutkertaisena sovitusuhrina täyttänyt ne kuuliaisuuden aukot, jotka jäävät meiltä itseltä täyttämättä. Omat sovitusyrityksemme eivät tee meistä löytyneitä, vaan kadonneita. Mutta jos annamme Jumalan löytää meidät ja lähdemme Jeesuksen mukaan kuten tullimies Matteus, hän itse näyttää meille, mitä on armahtavaisuus, mitä on uskollisuus yhtä ainoaa Jumalaa kohtaan, mitä on Jumalan tunteminen, mitä on elää löydettynä, tallessa. Kristuksen yhteydessä me voimme olla eläviä uhreja, olla toisiamme kohtaan armahtavia ja toteuttaa ”niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Päivän psalmissa luvataan: ”Minä opetan sinua”, sanoo Herra, ”minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.”

Kirkko on Kristuksen seurakunta, jonka jäsenet yhdessä etsivät Jumalan tahtoa. Mutta ennen kaikkea kirkko on sellaisten ihmisten seurakunta, joita Jumala lakkaamatta etsii, jotta löytäisi, jotta saisi koskettaa armollaan, jotta saisi rakastaa, johdattaa ja parantaa. Eikö siinä ole kyllin mainio syy liittyä – ja jo kuulua – kirkkoon.

+ Virsi 289

Ei kommentteja: