Sylissä - viikkomessun puhe 7.3.2013

Herra, nimesi kunnian tähden
anna anteeksi suuret syntini.
      Se, joka Herraa pelkää,
      oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan,
ja hänen jälkeläisensä perivät maan.
      Herra ilmoittaa suunnitelmansa palvelijoilleen,
      ja he tulevat tuntemaan,
      millainen on hänen liittonsa.
Minun silmäni katsovat alati Herraan,
hän päästää jalkani ansasta.
      Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen,
      sillä minä olen yksin ja avuton.
Lievitä sydämeni tuska,
ota pois minun ahdistukseni.
      Katso minun kärsimystäni ja vaivaani
      ja anna anteeksi kaikki syntini.
Katso, kuinka paljon minulla on vihollisia!
Heidän vihansa on väkivaltainen ja julma!
      Suojele minua ja pelasta minut,
      älä hylkää minua,
      sinuun minä turvaudun.

      (Ps. 25:11-20 )

Puhe

 

Avaisitko kätesi, levitä ne sivuille. Katso, mitä siinä näet. Siinä on sinun sylisi. Syli on hyvin lähellä. Meillä jokaisella on syli. Syli johon sulkea. Syli jolla suojella. Syli, johon paeta.

Psalminlaulajamme pakenee Jumalan syliin. Hän etsii apua sieltä, kun kärsimys ja vaiva painavat. Kuin pieni lapsi hän etsii auttajaa. ”Olen yksin ja avuton.” ”Suojele minua.” ”Sinuun minä turvaudun.”

Luin äskettäin Twitteristä jutun, jossa ihmeteltiin halauksia, sitä, kukakohan on keksinyt halaamisen. Että onpahan historian ensimmäinen halaus saattanut olla varsin vaivaantunut ja kiusallinen: "Hei, mitä oikein teet! Miksi pidät minusta kiinni?" Yritä siinä sitten selitellä, että ”ei hätää, luota vain minuun.”

Mutta tuskinpa kukaan on vartavasten koskaan keksinyt halausta. Ehkä sen sijaan lapsi joka on joskus saanut itkeä pahaa oloaan pois vanhempansa sylissä, on myöhemmin ymmärtänyt että siinä on keino tuoda tuo hyvyyden ympäröivä todellisuus yhä uudelleen ihmisten elämään ja ihmisten välille. Että minullakin on syli, paikka jossa lohdutus voi löytyä.

Me emme kaikki ole enää lapsia. Lapsuudesta on jo aikaa. Mutta emmekö me aikuisetkin lapsen lailla etsi lohdutusta, apua, turvaa, kun joudumme elämässä pahaan paikkaan. Emmekö kaipaa juuri sitä, että hyvyys ympäröisi meitä, että hyvyys peittäisi sen, mikä elämässämme pahaa on ja pahaa tekee.

"Suojele minua ja pelasta minut, älä hylkää minua, sinuun minä turvaudun."

Psalminlaulajan avunhuuto on minusta huuto sen puolesta, ettei ole lapsellista ajattelua luottaa siihen, että sen mikä elämässämme horjuttaa tai järisyttää, me saamme aina tuoda sinne, mikä ei horju eikä järise. Jumalan rakkauden äärelle. Kun paha tekee tekosiaan ympärillämme ja ahdistaa meitä, on meillä paikka johon paeta. Ristin alle. Kristus on ristillä vapahtanut meidät myös pahan vallasta.

Kristus voitti ja vapautti. Siitä meitä muistuttaa se ristinmerkki, joka piirrettiin kerran kasteessa, ristiäisissämme. Paastonaika oli aikaisemmin juuri kasteelle valmistautumisen aikaa. Voisiko paastonaika olla meille kasteemme muistamisen aikaa. Voimme muistaa kastettamme aina kun siunaamme itsemme ristinmerkillä. Ristinmerkki julistaa meille, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on meidät lunastanut ja vapauttanut synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Ristinmerkki lupaa, että kun synti, kuolema tai paha meitä uhkailevat ja kiusaavat, me löydämme lohdutuksen taivaallisen Isän sylistä. Siinä hyvyys ympäröi, siinä rakkaus peittää meidät syleilyynsä. Kuin valkoinen kastemekko peittää kastettavan kokonaan, peittää Kristuksen puhdistava anteeksiantamus ja Isän turvallinen, suojaava rakkaus ihan kokonaan. Ristinmerkin alla olemme kuin sylissä. Ristinmerkin alla, otsaamme ja rintaamme piirrettynä, joka päivä saamme kulkea. Syli on siksi lähellä. Syli on aivan lähellä.