SAARNA 18.5.2014
Jes. 32:15-20; Room. 8:9-11; Joh. 17:6-10
Tänään Suomi kohtaa USA:n. Siis kiekkokaukalossa. Oletko itse seurannut jääkiekon MM-kisoja? Parhaat kiekkomaat ottavat taas mittaa toisistaan. Eri maiden kannattajat jännittävät omiensa puolesta. Mikä kansa tänä keväänä juhlii voittoa?
Viikko sitten jännitettiin puolestaan Euroviisuja, miten Euroopan maista annettaisiin ääniä, mitkä kansat suosivat toisiaan, mitkä puolestaan ehkä protestoivat muita maita viisuäänestyksen kautta.
Ja ovatpa eurovaalitkin alkaneet. Eri puolueet yrittävät saada omilleen tukea ja menestystä. Kansojen edustus valitaan päättämään yhteisistä ja rajat ylittävistä asioista.
Euroopassa tapahtuu. Eri kansojen välillä tapahtuu. Joukkueiden ja puoluiden välillä tapahtuu. Tästä voi vetää ainakin sen päätelmän, että me ihmiset pidämme rajoista ja määritelmistä. Asetamme mielellämme rajoja, joiden avulla tiedämme kuka kuuluu mihinkin ryhmään. Että tuo on suomalainen, tuo on ulkomaalainen. Tuo on samanmielinen, tuota en ikinä äänestäisi!
Rajat selkeyttävät. Mutta niillä on aina vaara myös nousta liian korkeiksi. Niin ettei ihminen enää näy sieltä takaa.
Kun me tänään olemme koolla taivaan kansalaisina, on minusta hyvä kysyä, onko näin myös seurakunnassa? Onko niin että mielellämme lokeroimme kristittyinäkin toisiamme? Että tuo yksi suhtautuu asioihin vapaamielisemmin, tuo toinen on tiukemmin perinteissä kiinni, tuo yksi tulkitsee Raamattuaan noin, toinen puolestaan näin. Yleensä jaottelemme ihmisiä omasta näkökulmastamme. Raja menee usein siinä, mikä minulle itselleni sopii. Raja-aita joko sulkee toisen minun omalle puolelleni tai erottaa hänet ulkopuolelle. Pelaamme joko samalla puolella tai sitten toisiamme vastaan. Vaihtoaitioista toisillemme huudellaan. Katsellaan tulostaululle, kumpi on voitolla.
Mutta entäpä jos taivaan kansalaisina katsoisimmekin kohti taivasta. Jos olemme taivaan kansalaisia, missä menevät rajat? Tuskin meistä yksikään voi tässä silmillään määrittää, mihin taivas päättyy tai missä menevät sen rajat. Ei meistä ole taivaan kansalaisuudenkaan rajoja vetämään tai häviäjiä etsimään.
Tämän sunnuntain viesti on siksi armollinen ja lohdullinen. Jumalalla on varaa pitää taivaan rajat avarina. Hänen seurakunnassaan on tilaa. Meidän tehtävämme on ennemmin etsiä yhteyttä toisiimme noiden rajojen sisällä, kuin eroavaisuuksia joilla jaottelemme toisiamme etäämmäs itsestämme. Tai itseämme etäämmäs toisista.
Miten se onnistuu?
Jesajan kirjassa on hieno lause: ”vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha.” Rauha kasvaa vanhurskaudesta. ”Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti.”
Sana vanhurskaus kuuluu ehkä niihin kristinuskon vaikeaselkoisiin sanoihin. Se on sana, jonka äärellä meidän täytyy hieman viivähtää, jotta ymmärrämme paremmin mistä on kysymys. Sanan taustalla on heprean sana ”zedaqa”. Se käännetään usein vanhurskaudeksi, mutta sen voi kääntää myös sanoilla myös oikeamielisyys ja rehellisyys, tai oikeudenmukaisuus, se, että oikeus tapahtuu ihmisten välillä.
Sanakirja määrittelee vanhurskautta näin: ”Vanhurskas voidaan suomentaa sanalla ’oikeamielinen’. Se viittaa ensisijaisesti Jumalaan, joka on hyvä ja oikeamielinen. Myös ihmistä voidaan sanoa vanhurskaaksi, jos hän uskoo Jeesuksen sovitustyöhön ja siinä lahjoitettuun syntien anteeksiantamukseen. Näin vanhurskas ihminen tarkoittaa henkilöä, joka on uskonsa kautta osallinen vanhurskaasta Jumalasta.”
Vanhurskaus on osallisuutta Jumalasta. Hänen oikeamielisyydestään. Hänen tahtonsa on oikea ja hyvä. Kun se toteutuu ihmisten välillä, istutetaan vanhurskaus kasvamaan. Jumalan tahdon me ihmiset kykenemme toteuttamaan, emme omasta voimastamme, vaan vain silloin kun juuremme ovat Kristuksessa ja hänen sovitustyössään. Me olemme vanhurskaita vain kun hänen armonsa ottaa pois meidän syntimme ja antaa tilalle Jumalan viattomuuden. Onnellinen vaihtokauppa. Kristuksen voitto on meidän kaikkien voitto.
Vanhurskauden hedelmänä on rauha. Me olemme vanhurskaita vain Jumalan armosta. Kun me sitten armosta ja armon avulla teemme toisille oikein (koska vain armosta ja armon avulla me siihen pystymme), me kastelemme siten vanhurskauden hedelmätarhoja ja silloin kasvaa ympärillemme, sisimpäämme, keskellemme hedelmä, shalom, rauha.
Heprean ”shalom” voidaan sekin kääntää monella eri tavoin, riippuen hieman asiyhteydestä. ”Shalom” voi merkitä eheyttä, hyvinvointia, rauhaa, ehyttä suhdetta ihmisten välillä, rauhantilaa kansojen välillä. Joka tapauksessa se kuvaa asiaintilaa, jossa kaikki on hyvin. Kun teemme oikein, kasvaa välillemme hyvyyttä. Kun rakastamme toisiamme, rakkaus vetää ja sitoo meidät yhteen, olimmepa ensin kuinka etäällä tahansa. Kun meillä asiat kunnossa Jumalan kanssa, saamme rauhan myös toistemme välillä. Ei vain yksilöinä, vaan myös kansakuntina. Rajat ylittyvät. Rakkaus ja armo ylittävät kaikki muurit. Henki puhaltaa kuin tuuli eikä pysähdy sittenkään, kun hän kohtaa valtionrajat tai eri kansallisuudet, kielimuurit tai puoluerajat.
Henki tekee eläväksi. ”Näin on oleva, kun(nes) meihin tulee korkeudesta henki.” Jumalan Henki vaikuttaa meissä. Paavali kirjoittaa, että ”Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi.” Henki saa meidän kauttamme aikaan hyviä hedelmiä. Iloa, rauhaa, rakkautta. Niillä me ruokimme toisiamme, niillä me ravitsemme seurakuntaa, niillä me vahvistamme Kristuksen ruumista, kirkkoa, taivaan perillisiä, taivaan kansakuntaa, Jumalan omaa kansaa. Meitä, jotka hän on valinnut maailmasta.
Me kuulumme yhteen seurakuntaan. Me omalta pieneltä osaltamme muodostamme Kristuksen kirkkoa maan päällä. Tähän seurakuntaan mahtuu erilaisia jäseniä. Me olemme uskossamme eri vaiheissa. Me ymmärrämme uskon sisältöjä eri vivahtein. Meidän tiemme uskon todellisuuteen on ollut kullakin omanlainen. Me käsitämme Jumalan kukin omista lähtökohdistamme. Mutta silti jokainen on kuullut Jumalan äänen. Jokainen on saanut ottaa vastaan Jeesuksen sanat. Saanut kutsun Jumalan lapseksi, kun oma nimi on lausuttu ja kolmesti on päätä vedellä valeltu. Kaste liittää yhteen. Kaste yhdistää maailmasta ne, jotka kaikkien yhteisöjen ja kansojen ja joukkueiden seasta kuuluvat seurakuntaan.
Koska me niin mielellämme etsimme rajoja, me luemme myös päivän evankeliumista helposti vastakkainasettelua. Maailman ja Jumalan omien välillä. Että on maailma ja ovat ne, jotka Jumala on valinnut. Mielellämme etsimme eroa ja rajoja, missä ne kulkisivatkaan. Mutta eivät seurakunta, Jumalan valitut, ja maailma ole toistensa vastakohtia. Kyllä Jumala on koko ”maailmaa rakastanut niin paljon, että antoi ainoan Poikansa.” Mutta ehkä seurakunta on se joukko, joka on ottanut tuon rakkauden ja tuon kutsun vastaan. Valinnut joukko, joka on valinnut kuunnella Kristuksen ääntä.
Eikä Henki pysähdy Jumalan valittuihin, vaan se tekee työtään myös niiden joukossa, jotka eivät vielä ole ottaneet vastaan Jeesuksen puhetta, Jumalan sanoja. Hän tekee tuota työtään myös meidän kauttamme. Meidän todistuksemme julistaa Ylösnoussutta Kristusta. Jumalaa, jolle mikään ei ole mahdotonta. Henkeä, joka luo uutta elämää.
Kun me sitten kohtaamme kiusauksen vetää rajoja ja rakentaa muureja toistemme välille, meitä rohkaisee muistaa Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen heidän puolestaan.” Me tiedämme, että ei ole aina helppoa pitää yhtä tai puhaltaa yhteen hiileen. Usein on helpompi asettua vastakkain. Siksi me myös tarvitsemme tuota Jeesuksen rukousta. Se vahvistaa meitä. Se kertoo meille, kuinka tärkeä Vapahtajallemme hänen oma laumansa on. Hän paitsi antaa henkensä meidän ja koko maailman tähden, hän myös muistaa meitä esirukouksin. Me olemme hänelle rakkaita. Sen pitäisi olla meidän avarakatseisuuttamme ohjaava voima. Esimerkin voima. Jeesuksen esimerkki on oikeamielisyyttä ja rauhaa rakentava esimerkki.
Se ohjaa meitä pitämään toisistamme huolta. Jeesus rukoilee seurakuntansa puolesta. Rukoillaan mekin toistemme puolesta. Siitäkin syntyy levollinen luottamus, turvallisuus joka kestää. Vaikka iäti.
Ensin me kuitenkin nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Kommentit