Luuk 6:36-42
Jouduin tällä viikolla lapsuudenkotonani tilanteeseen, jossa minun oli käytävä vanhojen tavaroitteni kimppuun. Oli pengottava lipastot ja hyllyt, pakattava säilytystä varten, heitettävä pois roskapönttöä varten. Oli tehtävä valintoja: mitä haluan pitää, mitä en enää kaipaa. Samalla oli kohdattava nuoruusvuotensa ja kaikki, mitä niihin kuului. Oli kaivettava esiin kirjeet siltä tytöltä, joka jätti sydämeen särön pitkäksi aikaa. Oli luettava onnittelukortit ystäviltä, joihin ei ole vuosikausiin ehtinyt, muistanut, jaksanut pitää yhteyttä. Oli selattava koulun vanhat kokeet ja nöyrryttävä katsomaan, miten keskeneräinen sitä on ollut.
Oli katsottava itseään ihan kokonaan. Tuomitsevin silmin. Tällainen olen ollut. Tällainen olen nyt. Yhä kesken. Yhä rikkimenevä. Yhä liian kiireinen omilta asioltani näkemään ystävää, näkemään ihmistä.
Kuulostaako tutulta? Yhtäkkiä jokin muistuttaa niistä asioista, jotka pitäisit mieluummin kaapin perällä, poissa silmistä, poissa mielestä. Yhtäkkiä huomaatkin nuo hirret ja roskat elämässäsi, jotka sokaisevat näkökyvyn. Yhtäkkiä huomaat pudonneesi kuoppaan. Sinä, jolla piti kaiken olla hyvin.
Silti: juuri meille, tällaisille langenneille Jeesus sanoo tänään: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Jeesus sanoo tämän meille, jotka olemme hänen seuraajiaan, Jumalan lapsiksi kastettuja. Meille, jotka olemme tulleet tänä aamuna tähän Keravan kirkkoon, etsimään kukin mitäkin. Sovitusta, rauhaa, lepoa, virkistystä, evästä kristityn elämään. Saamme evääksi nuo Jeesuksen sanat. "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Saamme ottaa ne vastaan sellaisina kuin olemme. Juuri tällaisina, keskeneräisinä, ei-niin-salonkikelpoisina.
Tässä on Jumalan suuri salaisuus. Hänen lapsekseen kelpaa kuka tahansa. Ei vaadita täydellisyyttä tai virheettömyyttä. Jumalan lapsi, kristitty, Jeesuksen seuraaja saa mennä rikki, saa epäonnistua. Saa tunnustaa sen kaiken, minkä pitäisi mieluummin piilossa lipaston pohjalla. Ja mikä parasta: saa anteeksi.
Sillä Jumala on armollinen. "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa." Jeesus Kristus sovitti kaikki syntimme. Jumala antaa anteeksi sille, joka katuu, joka näkee hirren silmässään, joka tuo komeronsa pimeimmänkin sopukan hänen eteensä. Sille Jumala antaa anteeksi. Vaikkakin itse helposti tuomitsemmekin itsemme, Isämme armahtaa.
Jumalan lapsena ja Jeesuksen seurajaana eläminen on sellaista, anteeksi pyytämistä ja saamista. Ennen kuin voimme olla itse valmiit armahtamaan, täytyy meidän tunnustaa omat vikamme ja kokea Jumalan laupeus. Kristityn kasvualustana on Jumalan rakkaus. Tai kuten Jaakko Löytty laulaa: "Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, kun meitä hoitaa kuninkaamme." Voimme ammentaa vain Jumalan omasta rakkaudesta, jota hän meille lahjaksi antaa.
Jumalan rakkaus on siis kristityn elämän lähtökohta ensiksikin siinä, että Jumala rakkaudestaan, Jeesuksen tähden ottaa ihmisen lapsekseen ja antaa tämän kaikki synnit anteeksi. Toiseksi, Jumalan rakkaus on kristityn elämälle lähtökohtana suhteessa lähimmäiseen. Jeesus sanoo: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Tänään meiltä kysytään, millainen on suhteemme toisiin ihmisiin. Armahtava vai tuomitseva?
Kuinka onkaan usein helpompaa tuomita kuin armahtaa, osoittaa sormella toisen ihmisen heikkoihin kohtiin, huomauttaa roskasta silmässä tai penkoa toisen suljettuja laatikoita! Mutta kenellä meistä siihen varaa? Omassa silmässämme on isompi roska, omissa laatikoissammekin on kipeitä asioita, kukaan meistä ei ole virheetön, vaan jokainen tarvitsee Jumalan armoa. Tuomitseminen ei ole oikea tapa suhtautua toiseen ihmiseen. Sen sijaan lähimmäistä voi auttaa, kun tunnustaa oman armon kaipuunsa ja asettuu toisen rinnalle, lähimmäisenä. Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa tulevat heti sen jälkeen, kun hän on opettanut tutun kultaisen lähimmäisenrakkauden säännön: "Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." Se on oikea tapa suhtautua toiseen ihmiseen. Aivan kuten itse tarvitsemme armoa omiin kipuihimme, tarvitsee meidän sitä jakaa toisillemme, toisten haavoihin. Armahtaa, kuten Isä armahtaa.
Se on meidän tehtävämme, meidän vastuumme. Jokaisen kristityn tulee pyrkiä armahtamaan ja välttää asettumasta tuomarin osaan. Ja tämän tehtävän tulee ulottua elämämme joka sopukkaan, niihin pimeisiinkin. Mutta siinäkin oman armon kokemisemme kautta.
Armahtamisen käsky velvoittaa myös anteliaisuuteen. "Antakaa, niin teille annetaan...Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan." Meidän tärkein annettavamme ei ole tänä päivänä mitalliset viljaa, kuten Jeesuksen esimerkissä. Sen sijaan voimme osoittaa anteliaisuutta muin tavoin. Antaa sitä, mitä toinen tarvitsee. Jokainen meistä voi ottaa yhdeksi tämän kesän tavoitteekseen, alkaen vaikkapa tästä heinäkuun ensimmäisestä, tavoitteeksi sen että antaisi enemmän. Aikaansa, ajatuksiaan, huolenpitoaan. Mitä vaintoinen on kipeästi vailla.
Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.
Edelleen Jaakko Löytyn sanoin:
"Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, kun meitä hoitaa kuninkaamme. Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, toivoa toisille myös jaamme."
Keravan kirkossa 1.7.2007 klo 10
Jouduin tällä viikolla lapsuudenkotonani tilanteeseen, jossa minun oli käytävä vanhojen tavaroitteni kimppuun. Oli pengottava lipastot ja hyllyt, pakattava säilytystä varten, heitettävä pois roskapönttöä varten. Oli tehtävä valintoja: mitä haluan pitää, mitä en enää kaipaa. Samalla oli kohdattava nuoruusvuotensa ja kaikki, mitä niihin kuului. Oli kaivettava esiin kirjeet siltä tytöltä, joka jätti sydämeen särön pitkäksi aikaa. Oli luettava onnittelukortit ystäviltä, joihin ei ole vuosikausiin ehtinyt, muistanut, jaksanut pitää yhteyttä. Oli selattava koulun vanhat kokeet ja nöyrryttävä katsomaan, miten keskeneräinen sitä on ollut.
Oli katsottava itseään ihan kokonaan. Tuomitsevin silmin. Tällainen olen ollut. Tällainen olen nyt. Yhä kesken. Yhä rikkimenevä. Yhä liian kiireinen omilta asioltani näkemään ystävää, näkemään ihmistä.
Kuulostaako tutulta? Yhtäkkiä jokin muistuttaa niistä asioista, jotka pitäisit mieluummin kaapin perällä, poissa silmistä, poissa mielestä. Yhtäkkiä huomaatkin nuo hirret ja roskat elämässäsi, jotka sokaisevat näkökyvyn. Yhtäkkiä huomaat pudonneesi kuoppaan. Sinä, jolla piti kaiken olla hyvin.
Silti: juuri meille, tällaisille langenneille Jeesus sanoo tänään: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Jeesus sanoo tämän meille, jotka olemme hänen seuraajiaan, Jumalan lapsiksi kastettuja. Meille, jotka olemme tulleet tänä aamuna tähän Keravan kirkkoon, etsimään kukin mitäkin. Sovitusta, rauhaa, lepoa, virkistystä, evästä kristityn elämään. Saamme evääksi nuo Jeesuksen sanat. "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Saamme ottaa ne vastaan sellaisina kuin olemme. Juuri tällaisina, keskeneräisinä, ei-niin-salonkikelpoisina.
Tässä on Jumalan suuri salaisuus. Hänen lapsekseen kelpaa kuka tahansa. Ei vaadita täydellisyyttä tai virheettömyyttä. Jumalan lapsi, kristitty, Jeesuksen seuraaja saa mennä rikki, saa epäonnistua. Saa tunnustaa sen kaiken, minkä pitäisi mieluummin piilossa lipaston pohjalla. Ja mikä parasta: saa anteeksi.
Sillä Jumala on armollinen. "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa." Jeesus Kristus sovitti kaikki syntimme. Jumala antaa anteeksi sille, joka katuu, joka näkee hirren silmässään, joka tuo komeronsa pimeimmänkin sopukan hänen eteensä. Sille Jumala antaa anteeksi. Vaikkakin itse helposti tuomitsemmekin itsemme, Isämme armahtaa.
Jumalan lapsena ja Jeesuksen seurajaana eläminen on sellaista, anteeksi pyytämistä ja saamista. Ennen kuin voimme olla itse valmiit armahtamaan, täytyy meidän tunnustaa omat vikamme ja kokea Jumalan laupeus. Kristityn kasvualustana on Jumalan rakkaus. Tai kuten Jaakko Löytty laulaa: "Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, kun meitä hoitaa kuninkaamme." Voimme ammentaa vain Jumalan omasta rakkaudesta, jota hän meille lahjaksi antaa.
Jumalan rakkaus on siis kristityn elämän lähtökohta ensiksikin siinä, että Jumala rakkaudestaan, Jeesuksen tähden ottaa ihmisen lapsekseen ja antaa tämän kaikki synnit anteeksi. Toiseksi, Jumalan rakkaus on kristityn elämälle lähtökohtana suhteessa lähimmäiseen. Jeesus sanoo: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko." Tänään meiltä kysytään, millainen on suhteemme toisiin ihmisiin. Armahtava vai tuomitseva?
Kuinka onkaan usein helpompaa tuomita kuin armahtaa, osoittaa sormella toisen ihmisen heikkoihin kohtiin, huomauttaa roskasta silmässä tai penkoa toisen suljettuja laatikoita! Mutta kenellä meistä siihen varaa? Omassa silmässämme on isompi roska, omissa laatikoissammekin on kipeitä asioita, kukaan meistä ei ole virheetön, vaan jokainen tarvitsee Jumalan armoa. Tuomitseminen ei ole oikea tapa suhtautua toiseen ihmiseen. Sen sijaan lähimmäistä voi auttaa, kun tunnustaa oman armon kaipuunsa ja asettuu toisen rinnalle, lähimmäisenä. Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa tulevat heti sen jälkeen, kun hän on opettanut tutun kultaisen lähimmäisenrakkauden säännön: "Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." Se on oikea tapa suhtautua toiseen ihmiseen. Aivan kuten itse tarvitsemme armoa omiin kipuihimme, tarvitsee meidän sitä jakaa toisillemme, toisten haavoihin. Armahtaa, kuten Isä armahtaa.
Se on meidän tehtävämme, meidän vastuumme. Jokaisen kristityn tulee pyrkiä armahtamaan ja välttää asettumasta tuomarin osaan. Ja tämän tehtävän tulee ulottua elämämme joka sopukkaan, niihin pimeisiinkin. Mutta siinäkin oman armon kokemisemme kautta.
Armahtamisen käsky velvoittaa myös anteliaisuuteen. "Antakaa, niin teille annetaan...Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan." Meidän tärkein annettavamme ei ole tänä päivänä mitalliset viljaa, kuten Jeesuksen esimerkissä. Sen sijaan voimme osoittaa anteliaisuutta muin tavoin. Antaa sitä, mitä toinen tarvitsee. Jokainen meistä voi ottaa yhdeksi tämän kesän tavoitteekseen, alkaen vaikkapa tästä heinäkuun ensimmäisestä, tavoitteeksi sen että antaisi enemmän. Aikaansa, ajatuksiaan, huolenpitoaan. Mitä vaintoinen on kipeästi vailla.
Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.
Edelleen Jaakko Löytyn sanoin:
"Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, kun meitä hoitaa kuninkaamme. Me saamme kasvaa, saamme kasvaa, toivoa toisille myös jaamme."
Keravan kirkossa 1.7.2007 klo 10
Kommentit