Pelkkiä naapureita?

Saarna 30.8.2026
Lähimmäisen sunnuntai: 
1. Sam. 24:9–12, 17–21; 1. Joh. 3:11–18; Matt. 5:43-48

Kain ja Abel.

Saul ja Daavid.

Lähimmäinen ja vihamies.

Hyvät ja pahat.

Me ja muut.

Tutut ja vieraat.

Meikäläiset ja muukalaiset.

Tuntuu, että meille ihmisille on tosi helppoa jaotella toisiamme. Olemme siinä usein tosi hyviä. Vetämään rajoja ja lokeroimaan toisiamme. Niinhän nuo raamatuntekstitkin osoittavat. Toiset ihmiset yrittivät saada Daavidin kääntymään Saulia vastaan. Kainista tehtiin varoittava esimerkki. Jeesus joutuu herättelemään kuulijoitaan siitä, että vihollisuus on vain meidän ihmisten keksimä juttu.

Voi olla, että ihminen tarvitsee sitä. Lokerointia, jakamista erilaisiin ryhmiin ja joukkoihin. Sellainen luo turvaa, antaa selkeyttä. On mielessään helpompi hallita kokonaisuuksia, kun on pilkkonut ne pienempiin osiin.

Mutta emme saa unohtaa isoa kuvaa. Että olemme yksi ihmiskunta. Ja osa koko luomakuntaa. Ja Suomessakin yksi yhteiskunta ja kansakunta. Kirkossa yksi kristikunta. Täällä yhden kunnan väkeä. Ja tämä yhteinen seurakunta.

Siinäkin yhdenlaista rajanvetoa, mutta osana ihmiskuntaa tai kansakuntaa, osana tätä seurakuntaa, meillä ei ole oikeastaan varaa eikä lopulta oikeuttakaan jaotella toisiamme. ”Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on?”

Mutta se on silti meille helppoa. Tervehtiä vain ystäviämme. Vetää raja sen välille, ketkä kuuluvat lähimmäisiimme ja ketkä eivät. Mielessämme rajata lähimmäisen rakastaminen vain tietyille tai tietynlaisille ihmisille. 

Ehkäpä juuri sana lähimmäinen on tässä se ongelma. Sehän tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, joka on kaikkein lähimpänä. Lähimmäinen. Isä, äiti, lapset, sisarukset, puoliso, sukulaiset. Oma heimo. Oma perhe. Meidän porukka.

Juuri sana lähimmäinen saa helposti mittaamaan ihmisiä etäisyyden ja rajojen avulla. Että olisivat ne, jotka ovat lähellä, ja ne jotka ovat kaukana. Fyysisesti kaukana, toisella puolen maapalloa, tai henkisesti tai mielipiteiltään kaukana. Ja että noita kaukana olevia ei tarvitse rakastaa, koska he eivät olisi lähimmäisiä.

Jeesuksen opetus ei kuitenkaan jää tähän. Jeesus nimenomaan käskee rakastamaan myös heitä, joita emme itse pidä lähimmäisinä tai meikäläisinä, vaan vihollisina. ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.”

Englanniksi sana lähimmäinen on neighbour. Sana käännetään myös naapuriksi. Myös heprean ja kreikan sanat ”rea” ja ”plesion” tarkoittavat alun perin naapuria, saman asuinyhteisön jäsentä, sitä joka asuu lähellä, eli lähimmäistä.

Ja hyvähän se välienpito on aloittaa läheltä. Rakastaa naapuria kuin itseään. Niin pysyy sopu ja rauha taloyhtiössä. Kun naapurustossa toteutuu lähimmäisenrakkaus, tietää kenen ovelta voi mennä lainaamaan sokeria pullataikinaan tai bensaa ruohonleikkuriin, tai pyytämään apua, kun hätä on oikeasti kyseessä.

Mutta Jeesukselle ei riitä, että rakastamme vain heitä, jotka asuvat lähellä tai joiden ajatukset ja uskon painotukset ovat lähellä omiamme. Juutalaisille lähimmäinen tarkoitti omaan kansaan kuuluvaa. Muut eivät olleet lähimmäisiä, vaan muukalaisia, pakanakansojen jäseniä. Ja sama näkyy vihanpidossa Israelin ja Palestiinan välillä edelleen. Herra, armahda.

Mutta Jeesukselle lähimmäinen ei rajoitu kansallisuuteen tai uskontoon, ei samanmielisyyteen tai asuinpaikkaan. Jeesukselle lähimmäinen on jokainen ihminen, jonka kanssa asumme tai olemme tekemisissä, jokainen, jonka elämämme eri tilanteissa kohtaamme ja jonka kanssa saamme jakaa palan matkaa, ohikiitävänkin hetken verran yhdessä.

Tämä oli yksi Jeesuksen radikaaleista opetuksista. Ja sen hän myös näytti itse kohdatessaan ihmisiä. Juuri heitä, joita muut eivät pitäneet minään, Jeesus rakasti. Hän ei erotellut apuaan sen mukaan, miten me helposti ihmisiä erottelemme. 

Ja siihen hän kutsuu meitäkin. Seuraamaan häntä. Kulkemaan hänen jäljissään. Rakastamaan kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä. Rukoilemaan niiden puolesta, jotka meitä vihaavat tai ovat kanssamme riidoissa. Hän kutsuu meitä olemaan taivaallisen Isän lapsia, siis saman perheen jäseniä. Näkemään toisissamme ennemminkin se, mikä meitä yhdistää, eikä niin herkästi niitä asioita, jotka erottavat ja vievät toisistamme kauemmas.

Rakkaus vie lähemmäksi. Rakkaus, jonka Jeesus antaa, on meille voima, jolla kykenemme omalta osaltamme tekemään tekoja ja valintoja, joilla ihmisyyden arvo otetaan todeksi ja sovinto ihmisten kesken voi toteutua myös meidän keskellämme, myös tässä seurakunnassa, jossa rukoilemme ja opettelemme rakkauden sanoja ja rakkauden tekoja.

Uskontunnustus kuvaa yhteistä uskoa Luojaan, joka on kaikki meidät luonut, ja Lunastajaan, joka on jokaisen ihmisen puolesta antanut henkensä, ja keskellämme Läsnäolevaan Pyhään Henkeen, joka kokoaa seurakunnan yhteen, yhdistävänä tekijänä usko häneen, joka meitä armahtanut ja rakastanut.

Häneen nousemme uskomme nyt tunnustamaan.