Saarna loppiaisena 6.1.2026
Jes. 49:5-7; Kol. 1:24-27; Matt. 2:12
Rakkaat ystävät. Niin kuin tietäjät, mekin olemme matkalla. Omassa elämässämme, mielessämme, kristittyinä, suhteessa itseemme, toisiimme ja Jumalaan. Loppiaisena olemme joulun lopussa mutta samaan aikaan uuden vuoden alussa. Me kuljemme Betlehemiin katsomaan joulun lasta, me lähdemme liikkeelle, me saavumme yhteen, me palaamme samaa tai toista tietä takaisin kotiin.
Vuoden alussa saattaa olla monenlaisia suunnitelmia, lupauksia, aikeita, tavoitteita. Elämän taipaleella, työssä, harrastuksissa, myös kristittynä, myös yhteisönä. Mikä ikinä se oman elämän suunnitelma tai tavoite onkin, rohkenen näin loppiaisena ehdottaa, entä jos kulkisimme niitä kohti tietäjien tavoin, seuraten Jeesusta, tai seuraten merkkejä siitä, mistä Jeesus löytyy.
Tietäjillä oli suunnitelma. Suunnitelmalla oli suunta. Suuntana oli vastasyntynyt kuningas, jonka he tahtoivat ottaa vastaan.
He kulkivat matkan päästäkseen päämäärään. Oli tehtävä siirtymä, oli nähtävä vaivaa, oli nähtävä reitti tähtitaivaan alla.
Ja heillä oli lahjoja. Lahjat kulkivat mukana. Ja ajattelen, että meilläkin on tällä omalla matkallamme, omissa pyrkimyksissämme, seuratessamme Jeesusta tai kulkiessamme hänen luokseen, jokaisella omat lahjat mukana.
Entä jos kulkisimme näissä elämämme suunnitelmissa, tehtävissämme kristittyinä, ja yhdessä seurakuntana noiden tietäjien tavoin? Sillä tietäjät tietävät. Heillä on tietämisen lahja. Mitä voimme heiltä siis oppia?
Otetaan selvää.
Ensimmäisenä päivän evankeliumissa kerrotaan, että tietäjät tulevat idästä. He eivät olleet paikallisia. Ei siis tarvitse kuulua sisäpiiriin voidakseen tulla Jeesuksen luo. Joskus voi joutua kulkemaan pitkän matkan löytääkseen sen, mitä on etsinyt. Jumala johdattaa joskus kauas. Mutta hän tuo kaukaakin luokseen ja vie perille.
Tietäjät löytävät perille, koska he näkevät tähden. He ovat nähneet uuden kuninkaan tähden nousevan taivaalle. Siksi he ovat lähteneet matkaan. Ehkä mekin joskus kaipaamme merkkejä siitä, milloin kannattaisi lähteä liikkeelle, tai mihin suuntaan tulisi kulkea. Tietäjiä Jumala johdatti tähden avulla. Meitä hän johdattaa myös. Miten tuon johdatuksen itse tunnemme? Tuijotellessamme pakkasyönä tähtitaivasta vai jotenkin toisin?
Saapuessaan Herodeksen luo, tietäjät kysyvät neuvoa. Vaikka he ovat idän viisaita ja oppineita miehiä, ei heillä ole vastausta kaikkeen. He ovat viisaita juuri siinä, että hekin nöyrtyvät kysymään neuvoa. ”Ei kysyvä tieltä eksy”, taitaa olla jossain sananlaskussa. Toisissa ihmisissä on meillekin apua ja tukea. Ei tarvitse pärjätä yksin. Ei niissä oman elämän tavoitteissa, ei seurakunnan vapaaehtoistehtävissä, ei edes yhteisönä. Meillä on lupa etsiä vastauksia ja suuntaa yhdessä. Tuemme toinen toistamme. Teemme yhteistyötä ja rakennamme kumppanuuksia, sanotaan seurakuntamme strategiassa. Ja että ”yhä useampi kokee seurakunnassamme yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja vieraanvaraisuutta.”
Tietäjät saavat siis tukea kysyessään kuninkaalta, ja kuningas puolestaan ylipapeilta ja lainopettajilta, heiltä, jotka tunsivat Raamatun lupaukset. Idän viisaat näkevät merkin tähtitaivaalla, mutta kansan oppineet sanoissa, joita he profeetan kirjasta ovat lukeneet. Kun me siis kuljemme tietäjien tavoin, kun me seuraamme Jeesusta, myös Raamatun sanat ovat meille oppaana ja matkakumppanina. Myös ne kuljettavat eteenpäin. Myös niissä tuikkii tähden valo ja kaikuu johdatuksen ääni.
Herodeksen luota tietäjät lähtevät liikkeelle. He ovat lähteneet liikkeelle kerran omasta maastaan ja nyt he lähtevät taas liikkeelle. Matkamme varrelle osuu pysähdyksiä. Mutta matka jatkuu, jos lähtee uudelleen liikkeelle. Tärkeintä on lähteä liikkeelle, aloittaa, ottaa ensimmäinen askel. Kaikissa tavoitteissa ja pyrkimyksissä. Myös Jeesuksen seuraajana. Myös siinä unelmassa, jota olet pyöritellyt kauan mielessäsi ja joka on aloittamista vaille valmis. Ehkä olet miettinyt, että haluaisit ja voisit tehdä seurakunnassa jotain, missä tiedät, että sinulla on osaamista ja taitoa, tai ehkä olet ajatellut, että voisit antaa aikaasi johonkin vapaaehtoistehtävään, mutta et ole vielä lähtenyt liikkeelle, et ole ehkä rohjennut tai ehtinyt. Ota ensimmäinen askel. Lähde liikkeelle. Ja jos matka on tyssännyt jonkin keskeytyksen vuoksi, saat aina lähteä liikkeelle uudelleen.
Tietäjät lähtevät liikkeelle ja kulkevat sinne, minne tähti heitä johdattaa. Tähti kulkee heidän edellään. Tähti määrää tahdin. Tähti antaa tehtävän. Tähti motivoi tahtomaan ja jatkamaan matkaa. Mistä sinä saisit tehtävän? Mikä sinua motivoi?
Kun tähti pysähtyy, tietäjät tietävät pysähtyä. Joskus sekin on viisasta. Joskus on viisasta lähteä liikkeelle, joskus on viisasta jatkaa matkaa, mutta joskus on viisasta pysähtyä siihen, mihin Jumala pysäyttää. Sillä ne voivat olla niitä kohtia tällä matkallamme, joissa löydämme merkityksen, tehtävän, motivaation, joissa löydämme sen mitä etsimme.
Tietäjät menevät taloon ja näkevät lapsen. He löytävät Kristuksen. Me löydämme Kristuksen myös tulemalla sisälle. Ovet ovat auki kirkkoon. Tulemme yhteen, vietämme messua, ja Kristus tulee luoksemme sanassa ja sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Hän tulee luoksemme siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Hän on keskellämme, Kristus meissä. ”Miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.” sanottiin Kolossalaiskirjeessä.
Ja nähdessään vastasyntyneen ja hänen äitinsä, tietäjät heittäytyvät maahan ja he kumartavat lasta. He osoittavat kunnioitustaan. Mikä on meidän kiitoksemme, kun tajuamme tulleemme taivaan ja maan kuninkaan luo? Miten me osoitamme omalla elämällämme sen, kun koemme, että kaipaukseemme on vastattu, että rukouksemme on kuultu, että matkamme on ollut täynnä johdatusta?
Tietäjät avaavat arkkunsa ja antavat kalliita lahjoja. Kun me avaamme sydämemme, millainen kiitos sieltä nousee? Kun me avaamme suumme, millaisia sanoja, kun kätemme, millaisia tuomisia? Mitä meillä on antaa? Ehkä kädet ovat tyhjemmät kuin tietäjillä, mutta meillä jokaisella on koko elämämme, kaikki aikamme, monenlainen osaamisemme, runsaat lahjamme. Omasta mielestämme ei ehkä kovin kalliit tai ihmeelliset, mutta voihan olla, ettei Jumala kaipaakaan kultaamme tai kimalletta. Jesajan kirjassahan sanottiin: ”olen siis ollut Herralle arvokas.” Meidän arvomme suhteessa Jumalaan ei määräydy ansioidemme mukaan, vaan sen mukaan, että me olemme, meistä jokainen, hänen luomiaan, hänen kuviaan, hänen rakastamiaan. Tietäjien tavoin hänen luokseen kelpaa tuttu ja muukalainen, rikas ja köyhä, nuori ja vanha. Tietäjien tavoin meidänkin lahjamme arvo on siinä, mitä me voimme antaa.
Ehkä voin aarrearkun sijaan avata silmät ja nähdä, missä joku tarvitsee sitä, mitä minä voin antaa. Ehkä voin avata sylin ja lohduttaa yksinäistä. Ehkä voin avata korvat ja kuunnella sitä, jolla ei ole ketään, jolle puhua. Ehkä voin avata oven ja lähteä liikkeelle. Ehkä voin avata jonkin solmun, jotta yhteys toimisi paremmin. Ehkä voin avata suuni ja kertoa evankeliumia heille, jotka eivät ole sitä kuulleet tai uskoneet. Ehkä voin avata uuden luvun, kääntää uuden sivun, ja kokeilla, josko minäkin voisin jotain antaa seurakunnan, tämän yhteisön, toinen toistemme hyväksi.
Kirjeessä kolossalaisille sanottiin: ”Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta.”
Seurakunta on Kristuksen ruumis. Me voimme laittaa oman ruumiimme, oman mielemme ja omat ruumiimme ja mielemme lahjat likoon hänen hyväkseen.
Tietäjät tiesivät seurata tähteä, ja ehkä he tiesivät, ettei kenenkään tarvitse olla mikään stara palvellakseen Jumalaa tai kumartaakseen joulun lasta. Ei meidän seurakunnan työntekijöinä tai vastuunkantajina tai kristittyinä tarvitse olla jotain kiiltopintaisia, häikäiseviä persoonia kirkastaaksemme Kristusta. Hän on se maailman valo. Hän on se meidän keskellämme, Kristus, kirkkauden toivo.
Siellä aurinko kauniisti nousee Puulan takaa. Ja viime päivinä on saanut ihailla myös upeaa kuutamoa. Mutta kuukaan ei loista omaa valoaan, vaan auringon valoa. Aurinko on se meidän aurinkokuntamme tähti, jota me katsomme ja seuraamme päivästä ja vuodesta toiseen.
Me olemme kuu, joka heijastaa auringon valoa. Tähti antaa tehtävän, meidän tehtävämme on loistaa Kristuksen valoa. Säteillä ympärillemme hänen lämpöään kuin lämmitetty uuni, joka pakkasella hohkaa ympärilleen.
Haluan sanoa ja rohkaista, että jokaisen tehtävä seurakunnassa on tärkeä. Ei ole tärkeämpiä ja vähemmän tärkeämpiä tehtäviä. Seurakunnassa saa myös vain olla. Riittää, että on olemassa. Tietäjät kumarsivat Jeesus-lasta. Olivat siis itsekin miltei makuullaan seimen äärellä. Joskus on aivan tarpeeksi, että lepää ja on vain Jumalan kannateltavana. Eikä tarvitse tehdä mitään.
Mutta saa myös tehdä. Saa osallistua. Saa kokea yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja vieraanvaraisuutta. Saa tuoda omat lahjat seurakunnalle, joka on Kristuksen ruumis.
Ja siinä omassa tehtävässä ei tarvitse jaksaa omassa voimassaan. ”Olen siis ollut Herralle arvokas ja minun Jumalani on minun voimani.” Mikä sitten onkaan tänä vuonna se oman elämän tavoite tai aikomus, tai mikä onkaan se vastuutehtävä tässä seurakunnassa, tai mikä on se oma unelma, saa luottaa häneen, joka antaa meille voimaa, joka meitä johdattaa ja joka antaa meille itsensä, niin kuin me Betlehemin seimen luo tullessamme voimme nähdä ja kokea. Siellä meitä tervehtii rauhan ruhtinas, armon antaja, kirkkauden kuningas, joka lupaa meille jokaiselle, jokaiselle tämän vuoden päivälle ja hetkelle: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”
Kommentit