Usko riittää!

Saarna 26.10.2025 

Usko ja epäusko - 1. Moos. 15:1–6; Room. 4:16–25; Mark. 2:1–12

Virsi 513 on yksi mun ihan lempivirsiä. Jeesus sinä huomaat meistä jokaisen. Anna-Mari Kaskinen on kuvannut siinä uskoa ja kristittynä olemista jollain merkityksellisen lempeällä tavalla. Tuo nuorten virsi lupaa, että saa olla keskeneräinen, saa kasvaa, saa etsiä, saa erehtyä, ja silti on Jumalalle riittävä. Vaatimusten maailmassa usko avaa toisenlaisen näköalan. Sillä toisin kuin moni sellainen asia, jota mitataan numeroilla, usko ei ole suorittamista. Kun oma voima ei riitä, usko alkaa jättäytymisestä hänen varaansa, jonka voimat riittävät.

Virsi 513 sanoo, että Jeesus huomaa jokaisen. Myös päivän evankeliumissa Jeesus huomaa ja näkee ihmisen. Kun miehet purkavat katon päästäkseen Jeesuksen luo, Jeesus katsoo heitä ja näkee heidän uskonsa. 

Nämä evankeliumin sanat ovat tänäänkin totta, kun Jeesus katsoo meitä. Millainen on se usko, jonka hän meissä näkee?

Onko se sellaista kuin Abrahamin usko? Onko se tuon halvaantuneen miehen uskoa? Onko se uskoa, joka purkaa esteet tieltä, jotta pääsisi Jeesuksen luo? Onko se lainopettajien torjuvaa uskoa? Tai ihmeen todistaneiden ihmisten ihmettelevää uskoa, jotain mitä ei voi käsittää tai ymmärtää?

Kuulimme päivän Vanhan testamentin tekstissä, kuinka Jumala antaa Abrahamille lupauksen. Abrahamin uskoa pidetään esimerkillisenä, koska hän uskoi Jumalan lupaukseen. Uskon ansiosta Jumala katsoi Abrahamin vanhurskaaksi tai niin kuin uusi käännös sanoo: Jumala hyväksyi hänet kelvolliseksi. Vanhurskaus, joka on ehkä aika vaikea sana ymmärtää, tarkoittaa siis sitä, että Jumala hyväksyy meidät, että olemme kelvollisia hänelle, että kelpaamme. Abraham uskoi, siksi hän kelpasi Jumalalle. Ja uskon ansiosta mekin kelpaamme. Usko riittää.

No, millaista on tuo Abrahamin Jumalalle kelpaava, esimerkillinen usko? Vaikka Paavali roomalaiskirjeessä väittääkin, ettei Abrahamin usko horjunut tai ettei hän ollut epäuskoinen tai epäillyt Jumalan lupausta, kuulostaa kyllä alkuun siltä, että myös epäileminen kuului Abrahamin uskoon. Myös Abraham oli keskeneräinen. Hänhän luotti Jumalan lupaukseen vasta kuultuaan Jumalan lupauksen. Sen sijaan aluksi puhuu toivonsa menettänyt mies, ehkä uskossaan tuskastunut tai turhautunut, vaille vastauksia jäänyt vanhus. Ehkä katkeruuden tai kyynisyydenkin keskeltä parahtavat nuo sanat: ”Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit?” Ei kuulosta pelkästään lujauskoisen miehen puheelta, joka luottaa kaikkivaltiaaseen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.

Abrahamin uskoa ja elämää koetteli lapsettomuus. Elämä ei ollut mennyt toiveiden mukaan. Hän ei ollut saanut jälkeläistä. Vanha mies, jolla oli vanha vaimo, oli jo luovuttanut. Siksi vasta sitten, kun Jumala antaa lupauksen omasta lapsesta, usko Abrahamissa syntyy tai lujittuu. Luottamus lupaukseen rakentuu Jumalan sanojen varaan. Usko herää, kun Jumala puhuu. Turhautunut kyynisyys voi muuttua turvautumiseen ja luottamukseen, kun Jumala käyttää oman puheenvuoronsa.

Kauan Abrahamin jälkeen saapuu Jeesus, jonka luo tungeksii ihmisiä, sillä Jeesus puhuu, opettaa, auttaa ymmärtämään. Hänen sanansa saavat aikaan uskoa ihmisissä. Niin vahvaa uskoa, että syttyy halu toimia ja tehdä kaikkensa päästäkseen Jeesuksen luo. Siksi nuo miehet kantavat halvaantunutta. Jospa Jeesus käyttäisi puheenvuoron myös hänelle ja epätoivoinen tilanne ratkeaisi.

Usko voi näyttäytyä passiivisena tai aktiivisena. Aktiivisena kuin miesten toimelias luottamus Jeesuksen voimaan. Eikä halvaantuneenkaan usko ole vain passiivista ajelehtimista. Hänellä on tahto päästä Jeesuksen luo. Suunta on selvä. Ja hän luottaa ystäviinsä, kun oma voima ei riitä.

Ja Jeesus näkee tuon miesten uskon. Ystävien toiminta kertoo siitä, että usko näkyy elämässä. Usko saa tulemaan Jeesuksen luo. Usko motivoi kuuntelemaan Jeesuksen sanoja. Usko vahvistuu, kun Jumala saa puheenvuoron. Abraham keskusteli Jumalan kanssa. Mekin saamme keskustella. Rukoileminen on omasta uskostaan huolehtimista, välien hoitamista hänen kanssaan, joka saa uskon aikaan. Raamattua lukiessa Jumala puhuu sydämelle ja voi saada aikaan lisää luottamusta hänen lupauksiinsa. Usko ja lupaus kuuluvat yhteen, jotta kaikki olisi armoa, kirjoitti Paavali.

Ja armo on se ihana asia, joka antaa luvan myös epäillä. Kun Jeesus paransi halvaantuneen, ihmiset olivat ihmeissään. Se oli jotain ennen kokematonta. Uskomatonta, saattoi joku sanoa. Epäilyksiä ja avoimia kysymyksiä riitti. Mutta ehkä uskon Jeesukseen tulee voidakin saada kysellä ja ihmetellä, erehtyä ja kasvaa, olla aktiivista, ei pysähtynyttä.. Abrahamkin oli keskeneräinen. Hänenkin uskonsa kasvoi ja luottamuksessa tapahtui muutos. Halvaantunut sai takaisin kyvyn kävellä itse. Jeesus antoi hänelle synnit anteeksi, koska hänen uskonsa pelasti hänet. Usko teki kelvolliseksi Jumalalle. Usko riitti, vaikka halvaantunut ei sanonut sanaakaan tai tehnyt minkäänlaista suoritusta itse. Jeesuksen suoritus riitti. Usko Jeesukseen riittää.

Kun Jeesus katsoo tänään meitä, millaisen uskon hän näkee? Pienikin usko riittää Jumalalle. Pienelläkin uskolla kelpaamme Jeesukselle. Siksi toivon ja rohkaisen, että jos meillä onkin joskus kiusaus tai paha tapa vertailla omaa uskoamme muiden uskoon, tai mittailla toisten uskoa jonkin näennäisen asian perusteella, niin lopetetaan se sellainen. Ei mitata tai arvioida toistemme uskoa tai sitä, millainen kristitty kukin mielestämme on. Sen sijaan rohkaistaan toisiamme ja kannetaan toisiamme, kannetaan toisiamme Jumalan luo. Puretaan tieltä esteitä, että katkeruus voisi hellittää, että luovuttamisen hetkinä uudella luottamuksella olisi tilaa kasvaa, ja että yhä useamman olisi mahdollista tulla Jeesuksen luo ja kokea, kuinka

Jeesus, sinä huomaat meistä jokaisen.
Epäilevät tuomaat tunnet parhaiten.
Ei aina usko kestä. Herra, rukoilen:
Uupumasta estä, yksin jaksa en.

Usko on jokaisen oma, mutta usko on myös yhteinen. Yhteinen usko voi kantaa, kun oma usko horjuu. Nouskaa nyt tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.