Enemmän kuin yksikään toinen?

Saarna 25.8.2024 Lähimmäisen sunnuntai

Ruut 1: 8-11, 14-18; Room. 13: 8-10; 

Mark. 12:41–44: 

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

”Enemmän kuin yksikään toinen.”

Kuulostaako tutulta? 

Vertaileminen. Itsensä vertaaminen toisiin. Toisten vertaileminen keskenään.

Sitä voi olla rikkaampi tai köyhempi.

Onnistunut tai mokannut.

Ehjempi tai särkyneempi.

Paremmassa tai huonommassa asemassa suhteessa toisiin.

Enemmän tai vähemmän esimerkillisempi.

Enemmän tai vähemmän on omastaan annettavaa.

Mutta lopulta hän, joka antaa vähän, antaakin enemmän kuin yksikään toinen.

Tykkäämme vertailla. Mutta miten se liittyy lähimmäisen rakastamiseen?

Kolme sisarusta meni poimimaan omenoita. Mutta kukaan ei yltänyt sille oksalle, jolla omenat roikkuivat. No, yksi heistä oli vanhin ja pisin. Hän kävi hakemassa kolme samankokoista ämpäriä, antoi molemmille sisaruksilleen yhdet ja yhden asetteli itselleen korokkeeksi. Hän nousi sen päälle ja nyt juuri ja juuri ylettyi omenoihin, ämpäri oli hänelle juuri riittävän ja sopivan korkuinen. Myös kaksi nuorempaa, tosin lyhyempää sisarusta asettivat ämpärit jalkojensa alle. Mutta he eivät ylettäneet omenoihin. Heille ämpärit olivat liian matalat.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tuttu ajatus, usein kuultu fraasi. Mutta miten se tapahtuisi myös sydämessä ja teoissa.

Se, että meidän tulisi rakastaa lähimmäisiämme, ei tarkoita, että sama apu olisi sopiva kaikille. Mutta ehkä rakkaus kykenee etsimään oikean lääkkeen. Ehkä rakkaus osaa tehdä viisaita ratkaisuja, jotta apua tarvitsevalle löytyisi aina oikeanlainen ratkaisu.

Vanhin sisaruksista sai ämpäristään avun, koska hänellä oli jo fyysisten ominaisuuksien mukainen etu. Kun vertailemme toisiamme, huomaamme nopeasti, että toisilla on lähtökohtaisesti erilainen asema kuin toisilla. Olemme erilaisia. Meidän välillämme on eroavaisuuksia. Eroavaisuuksia on  omaisuudessa, iässä, koulutuksessa, kokemuksessa, kiinnostuksenkohteissa, käsien ja jalkojen pituudessa, uimataidossa, monenlaisessa osaamisessa, siis vaikka missä. Välillämme on epätasaisuuksia, jotka joko etäännyttävät tai sitten rakkaus voi kuroa meitä lähemmäs toisiamme.

Noomi ja hänen miniänsä eivät olleet samaa kansallisuutta. Silti Ruut halusi jäädä pitämään anopistaan huolta. Eroavaisuus ei estänyt häntä rakastamasta. Rakkaus ylitti kansalliset rajat.

Vaikka päivän evankeliumin köyhällä leskirouvalla ei ollut paljon mitään annettavaa, hän silti halusi antaa omastaan, yhteiseen hyvään, jotta voisi olla edes kahdella lantillaan avuksi. Hän antoi, mitä pystyi, vaikka rikkaammat pystyivät enempään.

Keskinäisistä eroista huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, lähimmäistä tulee rakastaa. Sillä rakkaus voi auttaa näkemään sen, mikä on yhteistä.

Sen, missä olemme kaikki samalla viivalla, vaikka lukemattomilla tavoilla olisimme elämässä eri kohdissa, eri tasoilla, eri kokoisilla ämpäreillä.

Jos käsi ylettää ottamaan omenan oksalta, ei tarvitse koroketta. Mutta voi tarvita jotain muuta. Pisin voi antaa omenoita lyhyemmille. Lyhyempi voi antaa sitten jotain, mitä pidempi on vailla.

Yhteistä meille on se, että meistä jokainen tarvitsee rakkautta. Ilman välittämistä, huolenpitoa ja hoivaa emme pysyisi hengissä.

Yhteistä on se, että olemme ihmisiä, jotka olemme saapuneet tähän maailmaan tasan samassa asussa, alastomina, vailla ja ilman omia saavutuksia. Jokainen on saanut elämän lahjana.

Yhteistä on se, että jokaisen on mahdollista yrittää rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Jokaisella meistä on tästä elämän lahjastaan jotain annettavaa toisillemme.

Vaikka joskus tuntuisikin, että on ihan köyhä ja mitätön verratessa muihin, lahjoissaan rikkaisiin tai muuten päällepäin erinomaisiin ihmisiin.

Leskirouva, ulkoisesti vaatimaton, elämän karuudesta jotain ymmärtävä, antoi enemmän kuin yksikään toinen.

Mitä tuo Jeesuksen huomio tuosta lesken uhrilahjasta oikeastaan merkitsee?

Onko leskirouva meille esimerkki siitä, että aina on jotain annettavaa? 

Vai onko hän esimerkki tilanteesta, jossa tapahtuukin jotain epäoikeudenmukaista?

Ehkä Jeesus haluaa kutsua meidät katsomaan tuota köyhää naista ja niin osoittaa meille, että joukossamme on heitä, joita systeemit riistävät. Ehkä Jeesus haluaa näyttää ja muistuttaa, että huomaisimme ihmisen arvon kaiken maailman vaatimuksien keskellä.

Sillä onko oikeastaan oikein, että hän, jolla on vähän, joutuu antamaan senkin pois. Pois kaiken, minkä hän elääkseen tarvitsee. Onko oikein, että häneltä, joka on menettänyt jo kaiken, systeemi, tässä tapauksessa uhriarkku, johon antaminen on ehkä muille merkki siitä, että katsokaa, kyllä minäkin velvollisuuttani osallistun lähimmäisen rakastamiseen, vaikka se merkitsee vähästäni jakamista, onko oikein, että systeemi ottaa loputkin? Eikö päinvastoin juuri häntä tulisi meidän muiden auttaa? Eikö se, jolla on paljon, voisi antaa omastaan edes vähän hänelle, jolla ei ole elääkseen paljon mitään? Omenoita kyllä riittäisi jaettavaksi asti.

Onko meidän maailmassamme tällaisia epäkohtia? Kuka riistää ketä? Millä eri tavoin elämä on tällä tavoin kohtuuttoman epätasaista? Millaisia epäreiluja rakenteita vastaan meidän kannattaisi taistella?

Ehkä ainakin ulkokultaisuutta ja esittämistä vastaan, ehkä itsekkyyttä ja vääränlaista itserakkautta vastaan, ehkä yksin pärjäämistä vastaan ja sitä, miten ylpeys ja pelko estävät usein pyytämästä apua, ehkä myös näkemästä rakkauden mentävää rakoa?

On tosi arvostettavaa, että ihminen antaa omastaan. Rahaa, aikaa, osaamistaan, mitä vain. Mutta sen ei tulisi tapahtua oman hyvinvoinnin tai jaksamisen kustannuksella.

”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne.” Kyllä, lähimmäistä tulee rakastaa. Mutta rakastaa kuin itseään.

Tulee rakastaa myös itseään, ei vain lähimmäistään ja Jumalaa. Ja ihan ensimmäisenä rakastaa kuitenkin Jumala.

Viime sunnuntaina kerroin uintiretkestäni Puulalla. Puulalla, niin kuin järvissä yleensä, on paikoin syvempää, paikoin matalampaa. Pohja on epätasainen. Mutta järvenpinta on puolestaan tasainen. Niin vesi toimii, se täyttää järven pohjaa myöten ja pinta voi hyvällä säällä olla aivan peilityyni, kaikkialta samassa tasossa.

Ehkä Jumalan rakkaus on jotain samanlaista. Se täyttää kaikki meidän rosoisuutemme ja epätasaisuutemme. Se antaa meille mahdollisuuden tuntea itsemme pohjia myöten rakastetuiksi, arvokkaiksi, hyväksytyiksi. Ja tästä kokemuksesta, tästä pohjakosketuksesta nousee myös mahdollisuus antaa rakkautta eteenpäin. Rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Herää mahdollisuus nähdä toinen ihminen rakkauden kautta, hyväksyä hänet samanveroisena, yhtä arvokkaana kaikenlaisista eroavaisuuksista ja epätasaisuuksista huolimatta. Ja ymmärtää, että hän, niin kuin minä itse, tarvitsee toisinaan apua, lähimmäistä. Ja miten voin ymmärtää, millaista apua hän tarvitsee? Voin kysyä häneltä. Voin sanoa, kuten Jeesus kohdatessaan ihmisiä: ”Mitä tahdot, että sinulle tekisin? Miten voin sinua auttaa?”

Sillä vaikka olemme erilaisia ja monet eroavaisuudet uhkaavat joskus viedä meitä etäämmäksi toisistamme, meillä on lopulta kuitenkin enemmän yhteistä. Se, että tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme apua. Toivomme rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää. Ja sitä voimme mainiosti toisillemme myös antaa. Se lähentää ja tekee hyvää.

”Enemmän kuin yksikään toinen.” Vaikka Jeesus sanoikin noin, en teitä rohkaise siihen. Keskinäinen kilpailu on joskus ok, mutta ei lähdetä kisaamaan siinä tai tarkkailemaan sitä, kuka antaa toista enemmän. Annetaan sen verran kuin voimme. Aikaamme, osaamistamme, rahaa tai muuta, mitä joku kulloinkin tarvitsee.

Viikon päästä olen saanut hoitaa vuoden verran Kangasniemen kirkkoherran tehtävää. Olen iloinnut monesta asiasta, mutta ehkä erityisesti siitä, miten tänne on vuosien hyvän työn myötä syntynyt ja kasvanut sellainen yhdessä tekemisen meininki, että jokaisen on mahdollista antaa omastaan. Te seurakunnan lukuisat vapaaehtoiset olette seurakuntamme ilo ja aarre. Kiitos siitä mitä annatte.

Vapaaehtoisuuteen kuuluu tinkimättä vapaus, se, että saa antaa juuri sen verran kuin pystyy ja haluaa. Ja jokainen tehtävä tässä seurakunnassa oli se sitten työtehtävä, luottamustehtävä tai vapaaehtoistehtävä, jokainen on samanarvoinen. Emme tahdo vertailla sitä, kuka antaa enemmän kuin toinen tai tekee tärkeämpiä asioita kuin joku muu. Jokainen, joka antaa ja tekee, on samalla viivalla, yhtä arvokas, ilo ja aarre, rakastava ja rakastettu lähimmäinen.

Seurakunta on parhaimmillaan rakkauden merkki tässä maailmassa. Merkki siitä, että täällä me rakastamme lähimmäistä ja Jumalaa, merkki siitä, että pidämme täällä toisistamme huolta, merkki siitä, että palvelemme ja tuemme toisiamme itse kunkin lahjoilla ja osaamisella.

Siksi taas kerran rohkaisen teitä tuomaan omia lahjojanne ja omaa aikaanne, sen verran kuin hyvältä tuntuu, yhteiseen omenakoriin. Meillä on jo monia vapaaehtoistyön tapoja. Voit tulla somepäivystäjäksi, liittyä messuryhmään, keittää kahvia tai leipoa pullaa, leikittää lapsia, laulaa tai soittaa, ryhtyä työmyyräksi, olla ystävänä yksinäiselle, käydä katsomassa sairastavaa, kantaa arkkua hautajaisissa, rukoilla jonkun puolesta, kirjoittaa, lukea, maalata, vetää ryhmää tai kävelylenkkiä, lohduttaa ja rohkaista, viipyä vierellä, istua hiljaa, kuunnella, tai jotain muuta. 

Jos meillä ole vielä sellaista tehtävää, joka sinua kiinnostaisi, voimme perustaa sellaisen. Laitetaan lahjamme likoon, ahkeroidaan armon varassa, eletään ihmisenä ihmisten seassa, rakastetaan toisiamme sillä kyvyllä ja voimalla, joka itse kullakin on ja jonka rakkauden lähteeltä, Jumalalta, saamme.

Tähän sinua kutsun. Tähän sinua rohkaisen. Ollaan yhdessä edelleen seurakunta, johon on hyvä ja armollista kuulua.