Saarna kirkastussunnuntaina 14.7.2024
Luuk. 9: 28-36
Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.
Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: ”Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.
Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.
 |
| Kuva Pexels Pixabaysta. |
Mitä vastaisit, jos kysyisin, millainen matka sinun uskosi on ollut? Millainen kertomus, millainen kokemus? Kun mietit omaa hengellistä polkuasi, millaisiin tapahtumiin tai tilanteisiin mielesi palaa? Minne Jumala on sinua vienyt, minne ottanut mukaansa? Mihin aikoihin tai paikkoihin liität kokemuksen Jumalan läsnäolosta?
Ajattelen, että tämä kirkastusvuorikertomus on kertomus uskosta. Se on kuvausta jostain, minkä Jeesuksen seuraajat halusivat muistaa, kun lopulta kertoivat kokemastaan, kirjoittivat kohtaamisistaan, tallensivat tärkeitä tapahtumia myöhemmille lukijoille, meille, Jeesuksen seuraajille tänään.
Se on kertomus uskosta ja sen eri puolista, eri vaiheista, eri näkökulmista. Se on kertomus oppilaista, jotka väsyvät eivätkä jaksa, ja se on kertomus Jeesuksesta, joka loistaa kirkkaana valona. Se on kertomus inhimillisyydestä ja se on kertomus Jumalan voimasta. Se on kertomus uskosta, sillä he tarvitsivat tämän kertomuksen uskonsa vahvistukseksi. Muistaakseen, että Jeesus kirkastettiin, uskoakseen häneen paitsi ihmisenä, myös Jumalan Poikana.
Jos kysyisin nyt jokaiselta, miten kuvailisit uskoasi, saisin kymmeniä erilaisia vastauksia. Yhdelle usko on selkeämpi asia kuin toiselle. Kolmas on ehkä varmempi kuin neljäs. Viides epäilee useammin kuin kuudes. Seitsemäs rukoilee ahkerammin kuin kahdeksas. Ja niin edelleen.
Tälle tielle mahtuu erilaisia kulkijoita. Usko saa olla varmaa. Se saa olla kirkasta kuin kerran vuorelle. Se saa nostaa korkeuksiin, olla selittämätöntä luottamusta, miltei horjumatonta, lähes kallion lujaa.
Mutta usko saa myös horjua. Se saa kysellä ja epäröidä. Siinä saa olla epävarma ja jäädä vastauksia vaille. Siihen kuuluvat myös pilvet ja varjot. Uskon kirkkaus voi hetkessä peittyä ja luottamus vaihtua pelkoon ja hämmennykseen. Usko on myös kulkemista alhaalla pimeissä laaksoissa.
Minusta tätä kaikkea kuvaa hienosti se, mitä ruotsalainen pappi, uskontopsykologi, terapeutti ja kirjailija Owe Wikström on teoksessaan Häikäisevä pimeys kirjoittanut uskosta ja hengellisestä elämästä. Pitkän sielunhoitokokemuksensa, erilaisten ihmisten kohtaamisten ja heidän kertomustensa pohjalta Wikström kuvaa hengellistä elämää seitsemän vaiheen kautta. Hän näkee uskon elämänmittaisena kasvuna ja matkana. Matkana, joka on yksilöllinen, mutta jossa voi olla yhteisiä piirteitä. Matkana, jota kaikki eivät kulje samoja askelia pitkin. Jokainen ei käy läpi kaikkia seitsemää vaihetta. Joku saattaa kulkea samoja vaiheita uudelleen ja uudelleen. Ja seitsemännessäkin vaiheessa kuusi aiempaa voivat vielä toistua.
Meinasin kirjoittaa tähän, että vaiheet ovat kuin vuori, jota kiivetään ylös ja alas, mutta ehkä usko on kuitenkin jotain muuta kuin pääsemistä aina seuraavalle tasolle. Se ei ole omista ponnistuksista kiinni eikä näitä vaiheita tule ottaa vertailukohteeksi tai keskinäiseksi kilpailuksi, kuka on missäkin vaiheessa ikään kuin uskossa toinen toistaan edellä. Uskoa ei voi mitata kuin maaleja jalkapallon EM-finaalissa. Usko on jokaisen oma matka Jumalan kanssa, ei mikään suoritus suhteessa toisiin.
Ensimmäinen vaihe on nimeltään kaipaus. Kaipaus merkitsee aavistusta Jumalasta. Jumala saa tämän kaipauksen aikaan, kun ihminen tuntee kipeästi olevan jotain vailla, tai kun hän etsii ja kyselee tarkoitusta. Siihen kuuluvat elämän suuret kysymykset, epämääräinen ahdistus, tyytymättömyys, merkityksellisyyden jano, tarve liittyä ja kuulua, päästä ulkopuolisuuden tunteesta. Nämä kaikki voivat olla keinoja, joilla Jumala etsii yhteyttä ihmiseen. Ehkä kirkkoisä Augustinus sanoo jotain juuri tästä kaipauksesta, kun hän tunnustaa, että ”Sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa.”
Kun se sitten löytää, alkaa toinen vaihe, nimeltään esimaku. Kaipaus johtaa ihmisen Jeesuksen luo. Ikävä muuttuu iloon ja uskon varmuuteen. Tässä vaiheessa tunteet ovat vahvoja. Löytänyt kokee olevansa onnensa kukkuloilla. Joku kuvaa tätä vaihetta uskoon tulemiseksi tai hengelliseksi heräämiseksi. Onkin kyse uskon alusta. Tunteet ovat vain esimakua tulevasta. Euforiaan ja tunnekeskeisyyteen ei ole tarkoitus eikä hyvä jäädä kiinni.
Kolmannessa vaiheessa tuo tunteiden ilotulitus väistyy. Kolmas vaihe on nimeltään parannus. Se on tekojen vaihe. Siinä ihminen alkaa kiinnittää huomiota Jumalan vaatimuksiin, mitä Jumala häneltä odottaa ja tahtoo. Yritän tehdä parannusta vanhasta ja muuttaa väärät tekoni oikeiksi. Juuri tekeminen on keskiössä. Panostan tässä vaiheessa tekoihin ja toimintaan, jotta uskoni näkyisi konkreettisesti.
”Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa.” Pietari vaikuttaa monessa kohdassa olevan tekojen mies. Mutta hän ei tiennyt, mitä puhui. Parannuksen tarkoitus onkin oikeastaan osoittaa, että Jumalan edessä teot jäävät tyhjiksi. Ei niin, että teoilla ei olisi mitään merkitystä, kyllä lähimmäistä tulee rakastaa myös teoin eikä vain mielessään, mutta että uskon kannalta niillä en Jumalalta mitään ansaita. En kykene noudattamaan Jumalan tahtoa. Omat teot ja suoritukset eivät riitä. Tajuan puutteeni, ymmärrän heikkouteni, enkä pärjää yksin. Tarvitsen apua. Tarvitsen armoa. Parannuksen tarkoitus on saada tämä armon tarve aikaan
Ja armo onkin uskon matkan neljäs vaihe, vaihe, jonka ja jossa Jumala lahjoittaa. Voin ottaa lahjan vastaan vasta, kun suostun myöntämään oman riittämättömyyteni, puutteeni ja tarvitsevuuteni. Sitten kun ymmärrän pienuuteni, sanoma Jumalan armosta uppoaa todella. Usko on täysin Jumalan lahja ja teko. Pelastus on yksin Jumalan lahja ja teko.
Sanoma rististä vapauttaa suorittamisesta, itsesyytöksistä ja hengellisestä riittämättömyydestä. Jeesus on ristillä antanut itsensä uhriksi meidän jokaisen puolesta. Hän katsoo meitä sieltä myötätuntoisena, koska tietää mitä kärsimyksemme on. Hän jakaa epäilyksemme sanoessaan: Jumalani, miksi hylkäsit minut!, Ja hän antaa itsensä meille nimenomaan lahjaksi, täysin riippumatta meidän ansioistamme tai uskomme määrästä. Meidän puolestamme annettu ja vuodatettu.
Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme. Armon kautta tien kulkijan on helpompi hengittää. Esimausta tuttu onnen tunne palaa, mutta vakaampana. Kiitollisuus lahjan vastaanottamisesta täyttää mielen.
Mutta sitten, yhtäkkiä, ehkä täysin odottamatta, kaiken ollessa hyvin, saattaa saapua uskon yö. Yö, joka voi kestää vuosikausia. Yö, jossa Jumala kätkeytyy, peittää kasvonsa, hiljenee ja katkaisee yhteyden. Tie viekin erämaahan, yksinäisyyteen, epätoivon suohon, laakson pimeyteen, jossa tulen hengessäni täysin köyhäksi. Koen, että Jumala on poissa. Usko ei enää tunnu miltään. Armo ei liikauta sisintä. Rukous ja Raamatun lukeminen eivät kiinnosta. Saatan alkaa epäillä omaa uskoani. Saatan tuntea, kuinka muut pitävät minua huonona kristittynä, kun en olekaan enää uskostani niin varma enkä tunne iloa tai rauhaa. Saatan kokea ulkopuolisuutta, kun en enää kelpaa parempien uskovien joukkoon.
Wikströmin mukaan eivät suinkaan kaikki joudu tähän uskon yöhön. Moni saa jäädä armon vaiheeseen. Mutta jos yö koittaa, voi se olla uskon tien kulkijalle myös tarpeellinen. Vaikka Jumalan läsnäoloa ei yössä tunnu, hän ei ole poissa, vaan läsnä tavalla, jota järki ja tunteet eivät voi käsittää. Wikström kirjoittaa, että "Jumala kätkeytyy tietämättömyyden pilven taakse ja hänet voi tavoittaa vain rakkaudella, jonka hän itse istuttaa tahtoomme".
Yö kysyy ja se antaa kärsivällisyyttä. Aamu saattaa lopulta sarastaa luottamuksessa, odotuksessa, katse kiinni Kristuksessa, joka itsekin on kokenut saman pimeyden. Yön pimeydessä saatan huomata, että vaikken itse jaksaisi enää roikkua Jumalassa kiinni, Jumala ei päästä minusta silloinkaan irti. Muutokseen ja aamun esiin murtautumiseen johtaa Jumalan lupauksista kiinni pitäminen.
Ja sitten, kuin aamun ensi säteet, voi koittaa kuudes vaihe, valo. Valo, jossa Jumala häikäisee. Valossa ihminen alkaa nähdä Jumalan kaikessa ja kaikki asiat Jumalassa. Valossa ihminen pääsee kotiin itsessään. Hänessä syttyy sisäinen valo eikä ihmisen enää tarvitse ponnistella etsiäkseen elämää tai sen tarkoitusta. Hän elää ottaen vastaan. Ihmisestä tulee se, miksi hänet on tarkoitettu.
Valossa voin alkaa nähdä pimeyden Jumalan kasvoina ja kuulla hiljaisuuden Kristuksen äänenä. Pimeys alkaa huokua Jumalan läsnäoloa ja muuttuu siksi silmissäni kirkkaaksi valoksi. Pimeys ei ole poissa, vaan valo loistaa juuri pimeydessä. Valo ei merkitse paluuta aiempien vaiheiden riemuihin ja varmuuteen, vaan vajoamista yhä syvemmälle pimeyteen, jotta tuo Jumalan käsittämätön valo saisi loistaa elämässäni kirkkaampana. Se ei olekaan ehkä sellaista kirkkautta, joka poistaa kaiken pimeän, vaan valoa, joka loistaa juuri siellä, pimeyden, kivun, vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä.
Hengellisen elämän viimeistä vaihetta Wikström nimittää vaellukseksi. Vaelluksessa Jumala seuraa, missä kuljenkin. Kristuksesta tulee vierellä viipyvä matkakumppani. Kulkijassa syttyy rakkaus elämää, luontoa, ystäviä, kulttuuria kohtaan. Ymmärrän rakastavani enemmän elämää kuin sen tarkoitusta. Peruskokemuksena tässä vaiheessa ovat turvallisuus ja voima. Kuusi muuta vaihetta saattavat kertautua elämässäni uudelleen ja uudelleen, mutta nyt osaan käsitellä niitä kokemuksen tuomalla vakaudella.
Vaellus on jotain turvallista ja levollista. Tunteet tulevat ja menevät, mutta ne eivät heiluttele enää edestakaisin. En kaipaa vain huippukokemuksia ja mahtihetkiä Jeesuksen kanssa. Minulle riittää tämä luottamus, että uskon hänen kulkevan kanssani, minne ikinä tie vie. Hän on valoni pimeydessä. Hänet kohtaan lähimmäisessä, joka osuu matkalleni. Vaellus on iankaikkisen elämän alkusoittoa, joka ei lopu koskaan.
Kuvasin tässä lyhyesti Wikströmin ajatuksia hengellisen elämän seitsemästä vaiheesta, joita olivat: Kaipaus, esimaku, parannus, armo, yö, valo ja vaellus. Niiden äärellä voimme nyt todeta, että on ymmärrettävää, kuinka me uskon tiellä kohtaamme sekä kirkkaampia että pilvisempiä hetkiä. On vahvoja tunteita tai sitten ei tunnu missään. Uskon tielle mahtuvat sekä kysymykset että vastaukset. Saan etsiskellä ja epäröidä, mutta saan myös iloita uskon varmuudesta.
Haluaisin ajatella, että tässä seurakunnassa on tilaa ihan jokaiselle, riippumatta siitä, missä vaiheessa kukin on. Kirkastusvuorelle mahtui oppilaita, jotka eivät edes jaksaneet rukoilla, vaan nukahtivat kesken tärkeän hetken. Jeesuksen seuraan mahtuu kaikenlaisia kulkijoita.
Mutta ehkä on niin, että ei meitä ole tarkoitettu vain etsimään ja pysymään kaipauksessa tai edes esimaun tunteissa, vaan lopulta myös löytämään, toimimaan, lepäämään armossa, kipuilemaan yössä ja vaeltamaan valossa. ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.” (2. Kor. 3)
Ja ehkä on niin, että nämä eri vaiheet voivat toistua elämässämme, ja voivat olla meissä totta sisäkkäin, niin että me yhtä aikaa tunnemme ja toimimme, tai samaan aikaan saatamme sekä rämpiä yön suossa että aavistaa jo valon voiman nostavan askelta ylös.
Tätä kaikkea me saamme opetella. Tähän kirkkauden kaltaisuuteen me saamme kasvaa. Saamme sydämellämme katsella Jeesuksen kasvoja. Saamme sisimmällä kuunnella hänen ääntään. Saamme uskollamme oppia ymmärtämään, mistä vuorella keskusteltiin.
Messussa, rukouksessa, Raamatun sivuilla, ehtoollispöydässä me kuulemme Jeesuksen sanoja ja opetusta. Me kasvamme uskossa häneen. Me pidämme kiinni Jumalan lupauksista, joista Mooses ja Elia tulivat vuorellekin muistuttamaan.
Me saamme kasvaa uskossa häneen ja oppia ymmärtämään, miksi hän eli niin kuin eli, miksi hän opetti niin kuin opetti, ja miksi hän antoi henkensä ja kuoli ristillä meidän vuoksemme.
Me saamme kasvaa uskossa ja oppia ymmärtämään ylösnousemuksen valoa ja maistaa esimakua iankaikkisen elämän ilosta.
Me saamme kasvaa uskossa ja oppia ymmärtämään Pyhän Hengen tehtävää keskellämme, Jumalan läsnäoloa tässä ja nyt. Jumalan läsnäoloa sielläkin, missä pilvi tai varjo ehkä peittää alleen kaiken valon. Sillä sieltäkin voi kuulua Jumalan armon ääni, Jumalan voiman ääni, Jumalan viisauden ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä.”
Siksi kertomus kirkastusvuorelta on kertomus uskosta. Millainen kertomus on sinun uskon tiesi kertomus? Siitä olisi mukava kuulla. Näitä kertomuksia voisi olla hyvä jakaa yhdessä. Ne voivat rohkaista ja rakentaa, lisätä ymmärrystä ja yhteyttä, vahvistaa uskoa ja lopulta kirkastaa Kristusta. Yksittäiset kertomukset muodostavat kokonaisuuden, joka on se yhteinen tie, jonka kulkijoita lopulta olemme, tien, jolle kukin uskollamme, sen eri vaiheista käsin liitymme, kaipauksesta tai armon tarpeesta, yön pimeydestä tai levollisesta vaelluksesta. Tie on yksi, me olemme kaikki sen kulkijoita. Siihen sinua haluan tänään rohkaista, kulkemaan tällä tiellä, ja myös sopivalla hetkellä, oikeassa tilanteessa kertomaan omaa kertomustasi, jakamaan matkastasi tien kulkijana.
Siihen meitä rohkaisee myös yhteinen uskontunnustus. Nouskaa se yhdessä lausumaan.
Kommentit