Saarna 26.5.2024
Jes. 66: 1-2; Ef. 1: 3-14
Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”
 |
| Kuva Wälz Pixabaystä |
”Joskin muutamat epäilivät.”
Miten lohdullinen sivulause. Siinä olivat Jeesuksen oppilaat ja sellaista oli heidän uskonsa. Opettajan nähdessään osa kumarsi, mutta osa epäili. Osa epäili, vaikka vielä näkivät hänet.
Sellaista kai usko on. Joskus vahvaa ja varmaakin, joskus taas epäilevää ja epäröivää. Vaikka näkisimme. Mutta etenkin, kun emme voi silmillämme nähdä.
Uudessa testamentissa ei kuitenkaan kovin paljon epäilemisestä kirjoiteta, vaikka tässä nyt ”muutamat epäilivätkin”. Kreikan verbi epäillä, distazo, esiintyy tämän kohdan lisäksi vain yhdessä muussa Uuden testamentin kohdassa. Matteuksen evankeliumin luvussa 14 Jeesus kävelee vetten päällä ja oppilaista Pietari lähtee vettä pitkin Jeesusta vastaan. Alkuun Pietari pärjää ihan hyvin, mutta sitten hänen katseensa irtoaa Jeesuksesta ja hän säikähtää, miten kovasti tuulee, ja alkaa upota. Jeesus ojentaa kätensä, tarttuu Pietariin ja sanoo: ”Miksi aloit epäillä? Miksi epäröit?”
Me kai elämme maailmassa, joka arvostaa varmuutta ja järkkymättömyyttä. Matti Nykänenkin taisi sanoa, että ”jos jokin asia on varma, se on aivan varma.” Ja onkin monta asiaa, joiden kanssa sataprosenttinen erehtymättömyys on aivan keskeistä. Horjumaton tieto voi usein olla elintärkeää tai taata vähintään turvallisuuden.
Mutta sellainen voi vääristää käsityksemme myös uskosta. Että myös uskomisen kanssa tulisi olla horjumaton ja välttää sivulauseita. Se voi aiheuttaa väärän käsityksen myös omasta uskostani ja sen kelvollisuudesta. Että jos epäilen tai epäröin kuin Pietari tai muut Jeesuksen oppilaat, ei uskoni ole ollenkaan riittävää tai oikeanlaista. Sitä voi kuvitella, että usko kuuluu vain vahvoille ja varmoille, sellaisille, jotka ovat kristittyinä jotenkin valmiita ja vankkoja.
Mutta mitä sanookaan maailman Luoja: ”Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa.” (Jes. 66:2)
Ei Jumala hylkää häntä, joka kamppailee uskonsa määrän kanssa. Jumala katsoo sen puoleen, joka on hengessään köyhä ja vähäinen. Jumala näkee sen, jota tuntee itsensä araksi ja pieneksi.
Uskoon kuuluvat myös sivulauseet. Juuri niin ei ole, että usko olisi vain vahvoille. Juuri Pietari ja muutamat muutkin epäilivät. Se kuului heidän uskoonsa. Se voi kuulua meidänkin uskoomme.
Suuren Jumalan edessä on inhimillistä epäillä. On inhimillistä olla epävarma. On lupa olla särkynyt ja hengeltään köyhä. On lupa olla armon kerjäläinen. On lupa ihmetellä ja kysellä. On oikeus etsiä ja etsiskellä. Vasta silloin on mahdollisuus löytää ja oppia ja kasvaa. Ja vaikka pian kouluissa lukuvuosi jälleen päättyisikin ja valmistuneita aiheesta juhlitaankin, kristittynä kasvaminen jatkuu koko elämän eikä ihmisenä tulla vieläkään valmiiksi.
Oppimiseen ja kasvuun Jeesuskin kehottaa. ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Menkää ja tehkää. Kastakaa ja opettakaa.
Ja ehkä Jeesuskin opettajana tiesi, että oppiminen ei tapahdu vain kaatamalla tietoa ja asioita oppilaan päähän. Ja että kun jonkin oppijärjestelmän tai raamatunselityksen vain ilmoittaa faktana, se olisi siirretty kuin tiedosto kovalevylle. Sen sijaan oppilas on saatettava prosessiin, jossa hän itse ryhtyy oppimaan koska on motivoitunut ottamaan selvää, halukas ymmärtämään ja kiinnostunut löytämään vastauksia, eli etsimään, ihmettelemään, kasvamaan. Siksi oppilaan, ihmisen, elämä on otettava huomioon, kun opetetaan ja autetaan ymmärtämään ”kaikkea sitä, mitä Jeesus opetti”.
Mutta tämän opetuksen ja uskon perustana on kaste. ”Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Siis Jumalan, joka on kolmiyhteinen, Pyhä Kolminaisuus.
Hänen nimeensä meidät on kastettu. Hänen nimeensä me kokoonnumme sunnuntaisin kirkossa. Hänen nimessään me tunnustamme uskomme, kun lausumme minä uskon Isään, ja Poikaan, ja Pyhän Hengen. Hänen salattuun läsnäoloonsa me jäämme, kun otamme vastaan siunauksen kolmiyhteisen Jumalan nimeen.
Meitä opetetaan, että Jumalalla on kolme persoonaa. Sanalla persoona tarkoitettiin alkujaan naamaria, jota näyttelijät käyttivät esiintyessään. Sama näyttelijä saattoi esittää useampaa roolia, kun hän vain piiloutui eri naamion eli persoonan taakse.
Toimiiko kolmiyhteinen Jumala samalla tavoin? Onko hän piilossa naamion takana? Siksikö usko on joskus vaikeaa ja myös epäröintiä ja epäilemistä, kun emme voi nähdä Jumalaa kasvoista kasvoihin, vaan joudumme tuijottamaan naamioita, käsitteitä, sanoja ja oppilauselmia, joita olemme kyhänneet, jotta voisimme ymmärtää paremmin, opettaa paremmin, hahmottaa paremmin, mistä tässä lopulta täysin salatussa Jumalassa on meille kyse?
Sanotaan, että jokaisella Jumalan kolmella persoonalla on oma tehtävänsä, oma roolinsa suhteessa ihmisiin. Isä on rakkaudessaan luonut tämän koko maailman ja pitää siitä edelleen huolta. Poika on elänyt ihmisen elämän, opettanut meille, mitä on rakastaa, näyttänyt meille, mitä on rakastaa ja antanut henkensä ystäviensä puolesta, ja näin sovittanut ihmiskunnan synnit ja valmistanut tien taivaaseen. Henki on pyhittäjä, joka tekee uskomisen ylipäänsä mahdolliseksi, hän antaa meille uskon kautta lahjoja, iloa, rauhaa, rakkautta, hän auttaa ymmärtämään Jumalan salaisuutta, hänen sanaansa sekä kasteen ja ehtoollisen merkitystä meille. Hengessään Jumala on kanssamme niin kuin Jeesus lupasi. ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”
Siinä ovat Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen viimeiset sanat meille. Hänen pelastusköytensä, jonka hän heittää meille, kun epäilysten tuuli puhaltaa ja olemme vajota upoksiin. Noihin sanoihin me voimme tarttua kuin Pietari Jeesuksen käteen. ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”
Usko luottaa, että en ole yksin. Usko luottaa, että Jumala on läsnä. Usko kuulee Jumalan rohkaisevan äänen, kun arkuus lannistaa ja oma epävarmuus laittaa pienelle paikalle. Usko näkee Jeesuksen kasvot, kun evankeliumia luetaan ja Jeesus sanoo sanansa juuri minulle ja minun elämän tilanteeseeni. Usko tuntee Hengen rauhan, kun virttä veisataan, kun rukous kohoaa, kun ehtoollisleipä painuu kämmenelle. Usko luottaa, että Jumala on läsnä seurakunnan kokoontuessa, kastevedessä, lapsen kysymyksissä, köyhän tullessa autetuksi, tai siellä, missä kaksi kulkevat rinnakkain hiljaa ja uskaltavat yhdessä olla kesken.
Efesolaiskirjeessä sanottiin: ”Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne.”
Uskoon kuuluvat epäilykset.
Uskoon mahtuvat kysymykset.
Uskoksi riittää heikko huokaus.
Uskolla on kasvunvaraa.
Usko on mysteeri, salaisuus, sillä se on Jumalan teko, kasteessa alkanut Jumalan lahja.
Jumalan, joka on niin suuri, ettei hänestä voi sanoin mitään sanoa.
Jumalan, joka on niin suuri, että hänestä ei voi olla jotain sanomatta.
Siksi menkää ja tehkää.
Kertokaa ja opettakaa.
Ihmetelkää yhdessä.
Puhukaa Jumalasta.
Ja puhukaa Jumalalle.
Pyhän Kolminaisuuden päivä on uskontunnustuksen päivä. Uskontunnustus ei ole jokin uskon mittari siitä, mitä kaikkea on uskottava. Uskontunnustus on luettelo asioista, jotka Jumala meille uskon kautta antaa ja vaikuttaa.
Siksi varmana tai epäilyksin nouskaa tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.
Kommentit