Saarna 6.12.2023
Saarn. 9:13-18; Jaak. 3:13-18; Matt. 20:25-28
 |
| Kuva Miki Pixabaystä |
”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.”
Itsenäisyyspäivänä sekä tekee että ei tee mieli puhua taisteluista, joissa maamme säilytti vapautensa. Yhtäältä tuntuu pahalta, rintaa puristaa, puistattaa aivan ajatella sitä pelon ja uhan ilmapiiriä, joka on ollut niin tuttu monen täälläkin koolla olevan läheiselle, perheenjäsenelle tai sukulaiselle. Kun vaikkapa Tuntematon sotilas televisiossa toistaa sodan kauhuja, haluaisi mieluummin kääntää katseen tai kanavan toisaalle. Mutta samaan aikaan on muistettava, on ajateltava, on vuosi toisensa jälkeen palattava saman aiheen äärelle. Sillä, Luojan kiitos, olemme yhä itsenäisiä. Olemme vapaita, koska isät ja äidit taistelivat kerran, laittoivat henkensä kuolemalle alttiiksi.
Sota taitaa olla meidän kansallissymbolimme, on teologi ja kouluttaja Juhana Torkki todennut. Olemme joutuneet taistelemaan vapautemme ja kansallisen identiteettimme puolesta. Siksi innostumme, kun vaikkapa Leijonat voittavat kaukalon kamppailuissa maailman suuremmat maat tai suomalaiset yritykset menestyvät kansainvälisesti. Ehkä sota on vielä niin lähellä ja niin tiukasti kiinni muistoissamme, että itsenäisyyspäivän ajatuksissa sodan ja rauhan teemat niin vahvasti korostuvat. Etenkin näinä epävakaina aikoina, kun maailmalla myllertää.
Mutta ehkä suomalaisuudessa on kyse muustakin kuin sotahistoriasta. Mitä muita asioita ja ansioita voimme tänään muistaa, kun muistamme ja ajattelemme menneitä sukupolvia ja sitä, kuinka he ovat vaikuttaneet meihin.
”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.”
Minun pappani oli sotainvalidi. Hän haavoittui Lapin sodassa. Oli 25-vuotias. Jäi sitten pitämään kotitilaa, jota isäni jatkoi ja joka meinasi siirtyä minullekin. Innokkaana urheilu- ja urheiluseuramiehenä pappa ymmärsi yhteisön ja yhteistyön merkityksen. Hän taisi olla kuin tuo pienen kaupungin viisas mies, sillä 90-luvun taitteessa hän tajusi, että pientila kannattaa lopettaa. Yhteiskunta muuttuu, sen murroksiin on suostuttava. Vasta jälkeenpäin ymmärrän itse, että tuo päätös oli varmaan siunaukseksi myös jälkipolville. Sodasta pappa ei juuri puhunut. Siitä vaiettiin. Kipeistä muistikuvista katse kääntyi pois.
Mummoni puolestaan palveli kotirintamalla. Hän oli maatalon tyttö, joka rakastui maatalon poikaan ja tuli näin aikoinaan kotitilani emännäksi. Mummoni oli sitkeä ja sinnikäs puurtaja. Ja pientilalla tekemistä riitti. En muista, että hän olisi valittanut osaansa. Mummooni nuo Jeesuksen sanat osuivat hyvin: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.” Mummo käytti elämänsä muiden auttamiseen ja palvelemiseen. Hän leipoi leivän, laittoi pöydän, hoiti lapset, kahvitti talkoolaiset, lypsi lehmät, kutoi matot, laittoi heinät seipäälle, nosti pellosta maan hedelmät ja muisti riittävän usein kysyä, että olemmehan saaneet syödä tarpeeksi perunaa. Yleensä olimme. Mummoni kylvi jälkipolvilleen tekemisen meininkiä ja toisia auttamisen tahtoa.
”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.”
Tänään muistan pappaani ja mummoani. He olivat ihan tavallisia ihmisiä, joiden elämä saattaa yleensä tuntua niin tavanomaiselta ja tutulta, että sitä ei erikseen tule edes ajatelleeksi. Tavallisia ihmisiä taitaa kuulua sinunkin lähipiiriisi. Ehkä omat vanhempasi tai isovanhempasi, ehkä ne ihmiset, jotka ovat jollain erityisellä ja merkittävällä tavalla vaikuttaneet sinun elämääsi ja sen kulkuun, ehkä heidän rooliaan ja merkitystään ei tulekaan kovin usein tajunneeksi. Itsenäisyyspäivä on hyvä päivä muistaa heitä. Sillä heidän ansiostaan me olemme tässä. Isien ja äitien, mummojen ja pappojen, kaikkien aiempien sukupolvien työn ja valintojen seurauksena me olemme tässä, heidän ansiostaan maallamme menee niin hyvin kuin menee, he ovat antaneet meille edellytykset rakentaa edelleen yhteistä hyvää, rauhaa ja oikeudenmukaisuutta.
”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.”
Voit nyt ajatella hetken niitä omia tavallisia ihmisiäsi, elämäsi taustavoimia, viljelijöitä ja varjelijoita, kylväjiä ja palvelijoita, jotka ovat sinuun vaikuttaneet ja saaneet sinussa aikaan hyvää hedelmää.
Ketä sinä haluat tänään muistaa? Ketä sinä kiität itsenäisyydestä ja vapaudesta? Ketä ajattelet, kun ajattelet Suomea, isänmaata, kotia, niitä arvoja, jotka omaa elämääsi ohjaavat eteenpäin?
Minun mummoni seinällä oli ristipistotyö. Nuorempana pidin sitä vähän nolona ja ihmettelin, miksi mummolla on tuollainen teksti esillä. Mummo oli nimittäin ommellut siihen psalmin jakeen: ”Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä.” Sittemmin nolous on väistynyt ja olen ymmärtänyt tuon raamatunkohdan sellaisena mummon nöyränä ja hiljaisena rukouksena. Rukouksena, jolla mummo on varmaan aikoinaan kantanut lapsenlastaankin, vaikkei koskaan suoraan mistään sellaisesta minulle puhunut. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muistaa ja antaa asioille niille kuuluva merkitys. Tänäänkään ei ole myöhäistä kiittää. Kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan, kiittää kaikista heistä, jotka elämäämme on annettu, kiittää kaikesta, miten he ovat auttaneet meitä elämässämme.
”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.”
Ajattelen, että kiitollisuus saa näkemään asiat uudella tavalla. Kiitollisuus saa tuhoamisen sijaan rakentamaan, välinpitämättömyyden sijaan pitämään huolta, katkeruuden sijaan rakastamaan ja palvelemaan. Itsenäisyyspäivänä kiitoksen aiheita kannattaa etsiä. Kiitollisuus antaa motivaation ja laittaa liikkeelle. Huolehtimaan siitä, mikä ei sittenkään ole itsestäänselvyys. Varjelemaan sitä, minkä ehkä kuvitteli liian tutuksi ja tavanomaiseksi, normaaliksi asiaintilaksi. Rauhaa on tänäänkin rakennettava, jotta huominen tulisi.
Sillä liian lähellä, liian pitkään on taisteltu ja taistellaan tänäänkin. Ukrainassa itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys. Israelissa ja Palestiinassa jokaisen ihmisarvo ei toteudu. Maailma on tänäänkin rauhaa vailla. Vapaus voidaan viedä väkivalloin. Mutta se ei ole syy vaipua epätoivoon. Se ei ole syy lamaantua, vaan se on syy kylvää edelleen rauhan tekoja ympärillemme. Se on syy pitää heikommista huolta. Se on syy nähdä jokaisen arvo tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa, tässä yhteisössä, jossa me elämme. Ettei käy niin kuin tuossa kaupungissa, jossa ”asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä.”
Ajatelkaamme tänään. Ajatelkaamme läheisiämme, menneitä sukupolvia, isiä ja äitejä. Ajatelkaamme uhrauksia. Ajatelkaamme kiitollisuutta. Ajatelkaamme sitäkin, mitä ei tee mieli ajatella. Ajatelkaamme heitä, jotka ovat auttaneet itse kunkin tähän hetkeen. Ajatelkaamme itsenäisyyden merkitystä, ajatelkaamme itsestäänselvyyksiä. Ajatelkaamme myös heitä, joilla ei ole vapautta tai omaa maata. Ajatelkaamme isommin, ajatelkaamme laajemmin. Ajatelkaamme, sillä jo ajatuksesta voi lähteä rauhan teko, teko, josta kasvaa muutos, muutos, joka antaa toivon ja uuden aamun.
”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
Myös tästä uhrista kiittäen voimme nousta tunnustamaan kristillisen uskomme.
Kommentit