Isänpäivän saarna 12.11.2023
Kahden valtakunnan kansalaisena
Jer. 29:4-7; 1.Tim.2:1-4; Luuk. 12:4-7
 |
| Kuva 5921373 Pixabaystä |
Isä tekee lettejä. Isä tekee pullaa. Isä tekee töitä ja valvoo pitkiä öitä.
Isä hoitaa ja osaa. Isä loistaa poissaolollaan.
Isä silittää hiuksia. Isä silittää vaatteita. Isä silittää auton vastavahattua pintaa.
Isä voitelee suksia. Isä voitelee naamaansa.
Isä ruokkii lintuja. Isä paistaa makkaraa. Isä lyö vasaralla sormeen.
Isä on lähellä. Isä ei ole paikalla.
Isä hassuttelee ja kertoo isävitsejä.
Isä on herkkä. Isä on kireä ja kiireinen.
Isä sanoo, että rakastaa. Isän kanssa ei olla puheväleissä.
Isää ei kukaan painissa selätä. Isän kanssa ei tarvitse pelätä.
Isänpäivä on ihana päivä. Isänpäivä on myös vaikea päivä.
Huomaan, että isänpäivä herättää monenlaisia ajatuksia.
Asioita, jotka liittyvät omaan isään, omaan isyyteen,
mieshahmoihin yleensä, käsitykseen ja muuttuviin käsityksiin miehisyydestä, isän roolista, tai isoisänkin roolista.
Jumalaa kutsutaan taivaan isäksi. Isä meidän, joka olet taivaassa.
Mutta se, jolle oma isäsuhde on vaikea, saattaa kutsua Jumalaa mieluummin taivaalliseksi vanhemmaksi tai joksikin muuksi.
Ei tunnu ehkä turvalliselta ajatella Jumalaa isänä,
jos kokemus isästä on ollut turvaton.
Jos omaa isää on pitänyt pelätä,
toivoisi että Jumala olisi toisenlainen.
Ankaran isän sijaan sitä etsii armollista Jumalaa.
Isää, joka silittää hiuksia, ei tarvitse pelätä.
Isä, joka laskee kaikki hiuskarvamme tarttumalla niistä kiinni, saattaa saada pelkoa aikaan.
Tuossa evankeliumitekstissä Jeesus puhuu pelkäämisestä.
Että ei kannata pelätä sellaista, jonka valta yltää elämäämme vain fyysisinä olentoina. Mutta tulisi pelätä Jumalaa, häntä, jolla on valta sekä ruumiiseen että sieluun, meidän elämäämme myös hengellisinä olentoina.
Mutta sitten lopulta ei kuitenkaan ole syytä pelätä.
”Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.”
Raamatussa on monia kohtia, joissa puhutaan jumalanpelosta. 5. Moos. 6:2: ”Teidän, teidän lastenne ja teidän lastenne lasten tulee pelätä Herraa, Jumalaanne, ja noudattaa koko elämänne ajan hänen lakejaan ja käskyjään, jotka minä annan teille.”
Psalmi 34:12: ”Tulkaa, lapset, ja kuulkaa minua! Minä opetan teille, mitä on Herran pelko.”
Job 28:28: "Viisautta on Herran pelko, ymmärrystä se, että karttaa pahaa."
Jumalanpelko tuntuu jotenkin väärältä. Ihan tarpeeksi paljon on ajan saatossa Jumalalla peloteltu ja tehty uskosta vaatimusten ja ankaruuden asia. Ei tässä muutenkin vaativassa ja ankarassa ajassa tee mieli puhua pelottavasta Jumalasta. Sen sijaan sitä kaipaa Jumalaa, joka olisi turvallinen ja lempeä. Ja sellaiseen Jumalaan kai Jeesuskin meitä lopulta rohkaisee luottamaan, kun hän sanoo: ”Älkää siis pelätkö.”
Jotenkin ristiriitaiselta vaikuttaa tämä koko kysymys. Miksi Jumalaa pitäisi pelätä, jos Jumala on kuitenkin hyvä ja armollinen?
Ehkä tätä voisi lähestyä muutamaa kautta.
Ensinnäkin, jumalanpelkoon monissa raamatunkohdissa näyttää liittyvän ajatus Jumalan käskyjen noudattamisesta. Pyrkimyksestä tehdä oikein. Se on viisas tapa elää. Tuo psalmin kohta esimerkiksi jatkuu näin: ”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa! Herran silmät katsovat vanhurskaita, hänen korvansa kuulevat heidän avunhuutonsa.” Koska Jumala on oikeudenmukainen, hänen sanaansa kannattaa totella ja lakia noudattaa. Jumala kuulee häntä, joka haluaa pitää yhteyttä yllä. Mooseksen kirjassa pari jaetta tuota edellä kuultua kohtaa myöhemmin puolestaan tulee esiin tuttu käsky: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.” Oudolla tavalla Jumalan pelkääminen ja rakkaus Jumalaan kuuluvat yhteen.
Toiseksi, ehkä Raamatun puhe Jumalan pelkäämisestä pitääkin erottaa sellaisesta kauhun tai vaaran tai turvattomuuden tunteesta, joka tulee jos kärsii vaikkapa korkeanpaikan tai hämähäkkien pelosta. Vaarallisissa tilanteissa pelko on meille hyödyllinen asia. Pelko suojelee meitä ajautumasta vaaroihin. Liukkaalla tiellä hiljennämme vauhtia ja varaudumme nastakengin, jos pelottaa että muuten kaadumme.
Mutta ei jumalanpelko ole vaarojen tai rangaistusten välttelyä, se ei ole kauhua tuntemattoman edessä, vaan se on kunnioitusta, pienuuden kokemusta suuren Jumalan edessä, ihmisen asettumista omalle paikalleen suhteessa häneen, jolla on kaikki valta. Ja edelleen kuitenkin halua olla hänen edessään, olla yhteydessä, elää Jumalan kanssa, lukea hänen sanaansa ja yrittää noudattaa sitä, jotta tekisi hyvää ja oikein. Siinä tarkoituksessa pelko, myös jumalanpelko, suojelee meitä ja auttaa elämään suhteessa häneen.
Ja vielä kolmanneksi, kun Jumalasta puhutaan isänä, puhutaan kolmiyhteisen Jumalan ensimmäisestä persoonasta. Jumala on Isä, mutta myös Poika ja Pyhä Henki. Persoonien kautta Jumala lähestyy meitä ihmisiä kolmella eri tavoin, kuin eri naamion takana. Mutta kaikkien niiden takana on lopulta rakkaus ja Jumalan hyvä tahto.
Isänä hän on maailman Luoja, josta olemme lähtöisin, hän on antanut meille elämän ja kaiken mitä meillä on. Hänellä on kaikki valta. Ja se herättää kunnioitusta, eräänlaista pyhää pelkoa. Mutta samalla Jumala on Isänä myös se, joka pitää huolta kuin rakastava vanhempi lapsestaan. Hän kantaa harteillaan, kun omat jalat eivät kanna. Hän juoksee vastaan, kun tahdon palata hänen luokseen. Hän sulkee syliinsä, kun tarvitsen lohdutusta. Hän auttaa, kun olen neuvoton. Hän ohjaa, kun en tiedä, miten toimia. Hän pitää minusta huolta. Siksi häntä ei tarvitse pelätä, ei samalla tavalla kuin hämähäkkejä tai liukkaita teitä. Saan luottaa hänen suuruuteensa, siihen, että hän on minua lähellä.
Ehkä jumalanpelko on viisautta, koska se on kunnioitusta, omalle paikalle asettumista ihmisenä suhteessa Luojaan. Mutta samaan aikaan turvallista luottamusta siihen, että hän, jolla on kaikki valta, huolehtii minustakin samalla rakkaudella mutta vielä hellemmin kuin pikkulinnuista. ”Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.”
Luoja on siis antanut meille elämän. Hänen valtansa yltää ruumiiseemme, henkeemme ja sieluumme. Hän on tehnyt meistä taivaan kansalaisia. Mutta samaan aikaan me elämme myös tätä maanpäällistä elämää yhdessä toisten ihmisten kanssa, varpusten ja muun luomakunnan keskellä.
Aivan ensimmäiset lähimmäiset hän on antanut meille vanhemmissamme. Neljännessä käskyssä meitä kehotetaan ”kunnioittamaan äitiä ja isää.” Luther kirjoittaa Vähä katekismuksessaan, mitä se on:
”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Mitä se merkitsee? Vastaus:
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy emmekä vihastuta vanhempiamme emmekä esimiehiämme, vaan kunnioitamme, palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostamme heitä.”
Katekismuksessa käsky ulotetaan paitsi vanhempiimme, myös esivaltaan ja päättäjiin: ”Yhteiskunnassa julkinen vallankäyttö on uskottu esivallalle. Sen velvollisuutena on suojella kaikkia kansalaisia ja huolehtia oikeuden toteutumisesta. Hyvä esivalta on Jumalan parhaita lahjoja. Uskollisuus Jumalalle on kuitenkin tärkeämpää kuin ihmisten totteleminen.
Kun kunnioitamme niitä, joille on uskottu hallitsemisen tehtävä, osoitamme luottavamme Jumalan huolenpitoon. Jumala lupaa, että tästä seuraa hyvää myös itsellemme.”
Rippikoululaisten kanssa on joskus pohdittu tätä vanhempien kunnioittamista ja todettu, että kyllähän se koskee myös niitä vanhempia. Että myös heidän tulisi toimia niin, että heitä voisi kunnioittaa. Eli olla vanhempina kunnioituksen arvoisia. Rakastaa, pitää huolta, suojella, olla turvallisia eikä pelottavia. Samaa voimme toivoa myös isovanhemmilta, esivallalta ja päättäjiltä, opettajilta ja kasvattajilta ja muilta, jotka jollain tavalla vaikuttavat meihin.
Että he toimisivat niin, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä.
Että me toimisimme niin, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä.
Ja niin saisimme elää tyyntä ja rauhallista elämää.
Vaikka yksi rauhantekijä onkin nyt poissa,
rauhanmies Martti on päässyt ikuiseen rauhaan.
Meidän työmme on kuitenkin yhä kesken.
Meiltä tuo ikuinen rauha, taivaan kansalaisen määränpää on vielä edessä.
Ehkä meidän työmme ja tehtävämme
kansalaisina, seurakuntalaisina,
lapsina ja vanhempina,
vastuunkantajina ja avuntarvitsijoina,
taivaan perillisinä ja maan tallaajina,
meidän työmme ja tehtävämme on toimia niin, että
jokainen olisi turvassa,
saisi kasvaa rauhassa,
tulisi nähdyksi ja rakastetuksi,
saisi olla myös pieni ja tarvitseva,
ja saisi apua mutta saisi myös auttaa,
kantaa vastuuta, olla tarvittu ja haluttu.
Ehkä meidän työmme ja tehtävämme on toimia niin, että
jokainen löytäisi paikkansa
Jumalan edessä
mutta myös paikkansa ihmisten edessä.
Yhteiskunnassa, maailmassa, perheessä.
Luomakunnassa, varpusten ja hämähäkkien lailla.
Ja seurakunnassa, kirkossa, Jumalan valtakunnassa,
taivaan perheessä, taivaan Isän lasten joukossa,
yhteydessä, suhteessa.
Että meistä jokainen tässä maailmassa löytäisi paikkansa.
Siksi tähän lopuksi vielä muutama kysymys viikon varrella pureskeltavaksi:
Miten sinä taivaan Isän lapsena
voisit toimia tämän maailman hyväksi?
Miten sinä voisit edistää turvaa,
miten vähentää pelkoa,
miten lisätä rauhaa ihmisten kesken ja luomakunnassa?
Miten voisit kunnioittaa
ja miten toimia kunnioitettavalla tavalla?
Ja ehkä vielä palaan tähän, kuten virressä jo lauloimme:
”Pois ihmispelko heitä
ja pelkää Jumalaa.
Ken kulkee Herran teitä,
häneltä avun saa.
Maailman nytkin voittaa
vain usko Kristukseen,
hän antaa armon koittaa,
tuo rauhan kansalleen.” (176:2)
Aamen.
Kommentit