Lähtösaarna 27.8.2023
Luomakunnan sunnuntai
Joh. 1:1–4
Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Rakkaat ystävät.
Tämä on aika tunteellinen tilanne. Lähtösaarna. Monia ajatuksia on liikkunut mielessä lähtöön liittyen. Monia muistoja, monia kasvoja, monia merkittäviä tilanteita tässä kirkossa ja työssä tässä seurakunnassa.
Muutokseen liittyy aina liike ja liikutus. Nyt päällimmäiset tunteet ovat kuitenkin kiitollisuuden tunteita.
Jyväskylä on ollut minulle hyvä seurakunta oppia ja kasvaa. Tulin tänne nuorena pappina syksyllä 2009, liki 14 vuotta sitten, ilman lukulaseja ja muutenkin monella tavalla eri ihmisenä. Toimin monta vuotta nuorisopappina, mutta lopulta minusta taisi tulla kaikenikäisten, myös ikinuorten pappi. Olen saanut hyviä ystäviä ja tullut läheiseksi niin työkavereiden kuin seurakuntalaisten kanssa. Olen pitänyt kymmeniä ja satoja saarnoja, messuja, kasteita, rippikouluja, konfirmaatioita, avioliittoon vihkimisiä, hautaan siunaamisia, ja monia muita tilaisuuksia, hartauksia, nuorteniltoja, sururyhmiä, ilopiirejä, monenlaisia tilanteita ihmisten kanssa.
Parasta tässä työssä ovat ihmiset. Kohtaamiset elämän taitekohdissa tai keskellä elämän eri sävyjä, kulkeminen rinnakkain hetken aikaa, palasen matkaa vieretyksin. Ihmetellä yhdessä, iloita yhdessä, rukoilla yhdessä. Erityisesti kohtaamiset ovat antaneet työlle tarkoituksen ja merkityksellisyyden.
Elämässä on lähtöjä ja on tuloja. Ja on askelia ja liikahduksia ja siirtymiä niiden väleissä.
Sanat liikuttavat, laittavat liikkeelle, saavat aikaan. Näin olen luottanut. Pappina on tullut ja tulee sanottua monia sanoja elämästä ja uskosta. Sanoilla sitä rohkaisee, lohduttaa, vakuuttaa, opettaa, julistaa, kyseenalaistaa, ihmettelee, kyselee, keskustelee, rakentaa siltoja siirtymältä toiselle. Viime aikoina olen todennut, että sitä myös runoilee ja lausuu.
Pari vuotta sitten kirjoitin tällaisen, ja nyt alamme päästä hiljalleen myös luomakunnan sunnuntain aiheeseen. Kyseessä on oodi eräälle itselleni tärkeälle luontosuhdepaikalle.
Kaksitoista ja puoli kilometriä
Myötäpäivään
vai vastapäivään
sillä ei ole väliä
vain sinulla on
Hyvin kelpaat myös talvisäällä
mutta kun kevät lämmittää
pintasi paljaaksi
muistan taas
todella
miksi suhteemme toimii
Halssilan pitkä suora
Lutakon auringonottajat
Sataman eloisat äänet
Alban nuoriso
Yliopiston varjoisa metsikkö
ja Kuokkalan rantojen rakkaat mutkat
kaikki syleilevät varttasi katsein
kosketuksin ja huokauksin
Ja kun viimeisten veneiden luona
askeleeni loittonevat
ja sydämeni lyö tiheämmin
tervehdin sinua lempeästi
pian näemme jälleen!
Se oli ylistyslaulu tuolle Jyväsjärveä kiertävälle Rantaraitille. Kun saavuin Jyväskylään syksyllä 2009, juuri Jyväsjärvestä tuli itselleni rakas kiinnekohta, valoineen, rantoineen ja raitteineen, jota on halssilaisena ollut helppo lähteä kiertämään kymmeniä ja kymmeniä kertoja.
Ehkä toinen monelle tärkeä luontosuhdepaikka on tuossa toisella puolella kohoava Harju, joka on rallien myötä maailmanlaajuisestikin tunnettu. Ja sitten ajattelen, että tähän Jyväsjärven ja Harjun väliin jää vielä yksi keskeinen luontosuhdepaikka, Kirkkopuisto ja sen sydän, Kaupunginkirkko.
Monelle jyväskyläläiselle, etenkin tässä keskustassa eläville, nämä kolme ovat tärkeitä paikkoja. Ne ovat kohtaamispaikkoja, ne ovat hyvinvoinnista huolehtimisen ja virkistyksen paikkoja ja ne ovat luontosuhdepaikkoja. Rantaraitilla lenkkeillään yksin tai ystävän kanssa, pulahdetaan uimaan ja ammennetaan järven syvyysulotteisuudesta ja sanoista, joita vesi puhuu. Harjulla hengitetään puiden kanssa, kiivetään portaita, katsotaan kauas, ihmetellään luontomuseossa tai nautitaan stadionurheilusta. Kirkkopuistossa istutaan penkille tai nurmelle, levitetään piknik ja iloitaan elämästä, ihmisistä ja vihreästä ympärillä, keskellä kaupunkia. Täällä kirkossa hoidetaan suhdetta Luojaan, sen ympärillä suhdetta luomakuntaan. Luontosuhdepaikat ovat tärkeitä.
Elämässä on erilaisia lähtöjä ja tuloja.
Jokainen päivä on uusi lähtö ja uusi tulo. Aurinko nousee ja laskee, maapallo pyörii akselinsa ympäri, siirtyy kiertoradallaan uuteen asentoon. Ihminen herää levosta, elää luonnon antimista, täyttää tehtävänsä, käyttää voimansa, ja lähtee taas unille uudestaan.
Luomakunnalla on alkunsa ja loppunsa. Kerran kaikki tuli olevaksi. Tyhjyydestä puhkesi elämä. Maasta kumpusi vettä ja vihreä alkoi kasvaa. Ja edelleen silmu aukeaa, kukka kukoistaa, hyttynen inisee ja lintu pesii, mustikat kypsyvät, puu seisoo metsässä sata tai tuhat vuotta, järvessä kalat elävät omaa elämäänsä, jänis kesyyntyy kaupunkiin, harju humisee, ja puistossa nuoriso levittää eväät nurmelle ja tarttuu hetkeen. Koska elämä on kaunis ja arvokas.
Koska jokaisella meillä on myös The Lähtö ja The Tulo. Kerran synnymme maailmaan, kerran lähdemme täältä. Sitä, miten käytämme aikamme siinä välissä, kutsutaan elämäksi. Ja elämä on ihmisten valo.
Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: ”Alussa oli Sana ja kaikki syntyi Sanan voimalla.” Korinttilaiskirjeessä jatketaan: ”Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.”
Elämää, aikaa The Tulon ja The Lähdön välillä, voimme pohtia myös suhteessa luomakuntaan, siihen päivän aihekin meitä kutsuu. Miten elän osana luomakuntaa? Mitä luonto tai luomakunta minulle merkitsee? Millainen on suhteeni siihen? Mitkä ovat minun luontosuhdepaikkojani? Näitä on hyvä pohtia paitsi Suomen luonnon päivänä ja luomakunnan sunnuntaina, myös kaikkina muinakin vuodenaikoina, koska maapallo pyörii ja me olemme kyydissä koko elämämme matkan.
Hyvyyden havaitseminen ympärillä, kauneuden kokeminen maailmassa, merkityksen näkeminen omassa elämänpiirissä voivat saada aikaan kiitollisuutta ja kiitollisuus ei ole kaukana halusta pitää huolta, suojella ja varjella sitä hyvää, mitä on. Lahja ja tehtävä kuuluvat yhteen. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Rukous ja työ kuuluvat yhteen. Ilo ja kiitos saavat tarttumaan toimeen. Välillä lauletaan oodeja, välillä tehdään työtä laulunaiheiden puolesta. Usko rakastavaan Jumalaan saa aikaan rakkauden tekoja.
Meidät papit tunnetaan joskus siitä, että jokaisella meistä on jokin oma lempiaiheensa, josta hän päätyy puhumaan riippumatta siitä, mistä tekstistä hän saarnaa. Kun mietin omia saarnojani menneinä vuosina, nousee esiin kaksi lempiaihetta. Nuorena pappina saarnat ajautuivat usein sovituksen ja anteeksiantamuksen teemoihin. Siihen, miten Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa. Minulle oli tärkeää korostaa Jumalan armollisuutta ja Jeesuksen ristinkuoleman merkitystä. Rakkaus, jota Jumala osoittaa maailmaa kohtaan, oli pitkään vakioaiheeni. Ja ihan olennainen aihehan se onkin.
Rinnalle ovat kuitenkin nousseet viime vuosina teemat siitä, mitä tuo Jumalan rakkaus voi saada saa meissä aikaan. Miten minussa näkyy se, että Jumala rakastaa? Miten Jeesuksen esimerkki vaikuttaa elämääni? Mitä minä voisin tehdä sillä hyvyydellä ja niillä lahjoilla, joita olen saanut? Miten armo muuttaa minua, mitä armo saa minussa aikaan?
Erityisesti olen sitten alkanut puhua siitä, kuinka jokaisella on oma tehtävänsä, omat lahjat, joilla voi rakentaa yhteistä hyvää. Olen puhunut omasta paikasta seurakunnassa, omasta paikasta maailmassa, omasta kutsumuksesta ja oman jutun löytämisestä. Siitä, miten voisimme tavoittaa sen tehtävän, jossa saisimme kukin toteuttaa intohimoamme, kiinnostustamme, osaamistamme ja lahjojamme, ja miten tehdä se niin, että siitä on iloa ja hyötyä myös toisille, toisille ihmisille ja kaikille luoduille.
Tuossa päivän virressä 523 sama asia on sanottu Anna-Maija Raittilan sanoilla vielä paremmin:
Kun luomakuntaa, Herra, kannat,
teet itse kaiken rakkaudesta.
Näin ihmiselle arvon annat,
työkumppaniksi pyydät jokaista.
Suo meidän elää muita palvellen,
niin kaikki työ saa suunnan yhteisen.
Kirkossa hoidamme suhdettamme Luojaan, joka on kutsunut ja tarkoittanut meidät työtovereikseen. Hän antoi ihmiselle tehtävän viljellä ja varjella. Pitää huolta siitä hyvästä, jonka koemme tuolla ulkona, omissa luontosuhdepaikoissamme, jotta myös tulevien sukupolvien nuoret saisivat levittää nurmelle viltin ja nauttia luonnosta, joka on puhdas, planeetasta, joka on vihreä, elämästä, joka on yhä ihmisten valo.
Koska kaikki syntyi Sanan voimalla, se tarkoittaa, että sanalla ja sanoilla on valtava voima. Voima muuttaa ja uudistaa, voima luoda uutta, mutta myös voima rikkoa ja tuhota, voima lannistaa ja tuomita epätoivoon. On meistä kiinni, millaisia sanoja me käytämme ja millaisille annamme vallan. Toivon ja mahdollisuuksien sanoille vai pelon ja huolestuneisuuden sanoille.
Kun olen vuosien mittaan kysynyt nuorilta, miten voitaisiin pitää ympäristöstä huolta, he ovat sanoneet konkreettisia sanoja. ”Ei roskata. Kierrätetään. Käytetään julkista liikennettä.”
Siinä on hyvä alku. Tehtävä ei ole toivoton. Ajatuksista syntyy sanoja, sanoista lauseita, lauseista tekoja, teoista toimintaa, toiminnasta muutos. Muutos on mahdollisuus, sillä koskaan ei ole liian myöhäistä. Sanalla on väliä, sanoilla on väliä, sanomisella on väliä. Joskus yhtä tärkeää kuin se, mitä sanoo, on se, että sanoo.
Emmekä me ole yksin. Emme lähdöissä tai tuloissa, emme siirtymissä ja liikkeissä. Alussa oli Sana. Jo luomisen aamussa Kristus oli mukana. Ja hän on mukana meidänkin aamuissamme. Hän kulkee kanssamme jokaisessa lähdössä ja tulossa, jokaisessa muutoksessa ja joka askeleella iltaan asti ja läpi yön.
Hän rohkaisee meitä omissa töissämme ja tehtävissämme, mitä ne itse kullakin sitten ovatkaan. Ja hän auttaa myös löytämään oman tehtävän ja oman paikan, jos ja kun ne joskus ovat hukassa. Hän ohjaa meitä sanoillaan oikeaan suuntaan. Hän on puolellamme ja suojelee meitä, kun vain uskallamme ja tartumme toimeen. Ja hän saa meidän kauttamme aikaan tässä maailmassa uutta toivoa, uusia mahdollisuuksia, uusia alkuja. Hän antaa meille rakkautta ja hyvyyttä, joita me voimme hänen kanssaan jakaa eteenpäin.
Silmut aukeavat ja linnut lentävät huomennakin.
Rakkaat ystävät, seurakuntalaiset, työtoverit, jotka olette tulleet tänään, koskettavaa kyllä, tähän itselle tärkeään hetkeen. Kiitos kuluneista vuosista. Kiitos rukouksista ja yhteisistä askelista. Kiitokseksi ja tsemppilauseiksi haluan lukea teille vielä nämä psalmin 121 sanat:
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.
Aamen.
Kommentit